Sä et ansainnut sitä

20.06.2017

Naputtelin alunperin tässä tekstiä siitä miten rentoa ja kivaa meillä on Oulussa, ja todellakin onkin. Mutta säästän sen tekstin toiselle päivälle, koska nyt mua alkoi liikaa mietityttämään asia johon törmäsin jälleen kerran FB-ryhmien ihmeellisessä maailmassa. Nimittäin kurittaminen, ja se miten lapsena kurittamista, toisinsanoen perheväkivaltaa, kokeneet itse kirjoittavat siitä näin aikuisena.

Kaikenlainen kurittaminen, niin piiskaaminen, tukistaminen kuin luunapitkin, on ollut kiellettyä lailla Suomessa jo vuodesta 1984 asti, eli 33 vuotta. Silti mm. moni oman ikäluokkani tyyppi on sitä vielä kokenut omassa lapsuudessaan, ja siksi tämä on edelleen pöydällä oleva puheenaihe. Vaikka lähes kaikki sanovatkin (onneksi) että eivät ikinä kurittaisi omia lapsiaan, mua huolestuttaa enemmänkin se ajatusmaailma joka monella tuntuu olevan itse kokemaansa kuritukseen. Nimittäin se, että piiskan saaminen, avokämmenellä läppäisy, luunappi tai tukkapölly olisi ollut jotenkin ”ihan oikein” ja ”ansaittua”.

Musta se on tosi surullista, että lapsuudesta on jäänyt sellainen fiilis että se että vanhempi (jonka pitäisi olla se tuki ja turva ja rakkaus johon turvautua kaikissa tilanteissa) ratkaisi asioita satuttamalla lasta, olisi ollut oikein. Sehän on aivan nurinkurista! Väkivalta ei missään tilanteessa ole oikein, ja vaikka siitä ei ehkä jää kaikille traumaa ja sen voi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin, ei missään tilanteessa saa ajatella että sen olisi itse ansainnut, tai vielä pahempaa ”musta olisi varmaan tullut ihan kauhea jos en olisi saanut piiskaa ja luunappeja”.

Ymmärrettäväähän se on että vielä 80- ja 90-luvulla on näihin keinoihin turvauduttu. Silloin laadukasta ja oikeaa tietoa kasvatuksesta ei ollut yhtä helppoa saada kuin nykyään. Ei ollut miljoonaa vanhemmille suunnattua nettisivua yhden klikkauksen päässä puhelimessa, eikä näistä asioista puhuttu yhtä laajasti kuin nykyään. Perhetyö ei ollut kovin yleistä, eikä työkaluja ja tukea ristiriitatilanteiden ratkaisuun saanut niin helposti yhteiskunnan toimesta silloin kun sitä olisi tarvittu.

Oli vain omilta vanhemmilta periytyneet tavat ja arvot, ja muistikuva siitä että jos lapsi käyttäytyi oikein huonosti niin sille näytettiin ”koivuniemen herraa”. Joku lehtinen neuvolasta annettiin vauvaa odottaessa mutta ei sitä kaikki lukeneet. Ei silloin opetettu aikuisille miten käydään lapsen kanssa ristiriitatilanteita läpi, vaan uskottiin että rankaiseminen on hyvä tapa ratkaista asioita. ”Eihän ne muuten opi”. En siis halua syyttää sen ajan vanhempia tällä tekstilläni, eihän tiedon puutteesta voi suuttua kenellekään jos ei tieto ole tarpeeksi helposti ollut saatavilla.

Monia tuntuu naurattavan lapsena saadut luunapit ja tukkapöllyt, tai esimerkiksi väkivallalla uhkailu. ”Aina meitä risulla uhkailtiin ja itse saatiin valita remmi vaatekaapista, mutta ei sitä koskaan käytetty”. Vaikka varsinaista fyysistä väkivaltaa ei olisi käytetty, on sillä uhkailu jo itsessään väkivaltaa. Eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin fyysinenkään väkivalta.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan voi suhtautua näihin asioihin kevyesti naureskellen. Se on ihan mahtavaa jos ei ole traumoja jäänyt ja jos pystyy ymmärtämään miksi vanhemmat on näin toimineet ja suhteet heihin on kunnossa. Mutta mä toivon että jokainen joka on kokenut kurittamista, väkivaltaa, ymmärtäisi että ei mitenkään ole sitä omalla käytöksellään ansainnut. Vaikka lapsi tekisi mitä tahansa ikinä, ei siihen oikea vastaus ole väkivalta. Ei vanhemman eikä kenenkään muunkaan toimesta. Ei suuri väkivalta, ei pieni väkivalta, ei sillä uhkailu, eikä mikään muukaan pelottelu. Lapsi ei koskaan ansaitse väkivaltaa.

Väkivalta ja uhkailu ei opeta lapselle mitään muuta kuin että hän ei saa näyttää todellisia tunteitaan tai suuttua tai tehdä virheitä koska vanhempi ei kestä sitä ja satuttaa. Rakkaus, tunteiden sanoittaminen, kielteistenkin tunteiden vastaanottaminen, keskustelu ja näiden keinojen ollessa riittämättömiä – ulkopuolinen apu – auttavat paljon enemmän, rakentavasti ja turvallisesti.

Mä toivon että jokainen joka ajattelee niin että olisi itse ansainnut satuttamisen tai jopa kokee saaneensa siitä jotain hyvää, tarkistaisi omaa ajatusmaailmaansa ja arvostaisi itseään vähän enemmän.

Oletko sinä kokenut kurittamista tai väkivaltaa lapsuudessasi? Miten suhtaudut siihen nykyään?


77 Responses to “Sä et ansainnut sitä”

  1. Avatar K sanoo:

    Meillä oli isäpuoli tosi väkivaltainen, niin henkisesti (narsisti) että fyysisesti. Sai kyllä elää yli vuosikymmenen pelon ilmapiirissä. Lapsi ei saa näkyä eikä kuulua niin sanotusti.

    Nyt ku on lapsia ni en ikinä vois satuttaa. Edes katsoa vierestä niiku oma äiti teki.

    En syyttäisi kaikessa tapauksessa ns huonoa kasvatusta omassa lapsuudessa tai kotona opittua käytöstä tms. Toiset vaan syntyy pahoina.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Voi ei, oon tosi pahoillani sun puolesta! Ja ehdottomasti siis samaa mieltä että jotkut vaan syntyy pahoina. Ei kaikkea voi selittää vain tiedon puutteella, mutta sen mitä yleisesti kuritukseksi kutsutaan niin voi joissakin tapauksissa. Rajua väkivaltaa ei tietenkään voi selittää sillä että olisi tiedon puutetta,silloin on kyse jo jostain ihan muusta.

      Edit: tai no ei synny pahoina mutta ovat sairaita tai traumatisoituneita itse niin pahasti että tekevät ihan sairaita tekoja.

  2. Hyvä ja ajatuksia herättävä aihe kirjoittaa! Voisin melkein itsekin pohtia tätä… Minua on pari kertaa lapsena kuritettu,ei siitä traumoja jäänyt ja oli siihen aikaan olevinaan ihan hyväksyttävää,mutta Eetulle 4v en ole koskaan;enkä tule kurittamaan piiskaten…kuria pitää olla ja onkin,mutta siinä käytössä esim.jäähy,lelun takavarakoiminen tai joku muu. En hyväksy luunappiakaan.

  3. Avatar Mimmi sanoo:

    Minä ja siskot ollaan saatu pienenä kuritusta. Itse ollaan käyty talvipakkaselle valitsemassa koivusta oksa jolla isä sitten löi paljaalle takapuolelle. Eikä niin harvoin ollut sekään kun isä uhkaili sanomalla ”annan sulle risusta niin maanperkeleesti ettet istu viikkoon” ja tämän vuoksi uskon että isän auktoriteetti perustui pelkoon. Musta on tosi väärin että pienenä lapsena me luultiin että tää on ok eikä ikinä saatu esim anteekspyyntöä siitä että meitä on kohdeltu väärin.

    En silti koe että mulle olisi jäänyt mitään traumoja tästä tms mutta silti ehdottomasti ei tälläisille ”kasvatusmetodeille”

  4. Avatar ulla sanoo:

    Mua on lapsena jonkin verran tukistettu ja muistan myös isäni jahdanneen mua vyö kädessään, vaikka äidin mukaan tällaista ei oo tapahtunut. Koin jo lapsena vahvasti, että toi oli väärin, ja oon sitä mieltä edelleenkin. Eihän kukaan järjissään oleva nyt kehtaisi perustella vaimonsakaan lyömistä sillä, et ”ei se muuten uskonut”. Ylipäätään yritän muutenkin useinmiten suhtautua lapsiin kuten aikuisiinkin: kunnioittavasti ja arvostavasti. Tähän ei missään tapauksessa kuulu väkivalta.

    Eihän tappeluistakaan välttämättä jää traumaa kummallekaan osapuolelle, mutta ei niihin osallistumista silti voi pitää hyvänä ideana. Pahinta väkivallan kohteeksi joutumisessa on ehkä se, että se helposti madaltaa jatkossa myös omaa kynnystä käyttää väkivaltaa. Mallioppimista nääs.

  5. Avatar Laura sanoo:

    Olen kokenut. Luunappeja ja tukistamista. Joskus kannettiin tukasta omaan huoneeseen ”rauhoittumaan”.. Nykyään suhde isääni on erittäin tulehtunut, hän kun luulee olevansa jollain tavalla yläpuolellamme, ja pelon ilmapiiri on edelleen läsnä, vaikka me lapset aikuisia olemmekin.
    Ammatiltani olen varhaiskasvattaja, enkä ikinä voisi käyttää väkivaltaa lasten kasvattamiseen.

  6. Avatar Kristiina sanoo:

    Mä inhoan sitä kun ihmisiä sanotaan hyviks tai pahoiks. On terveempiä ihmisiä, ja sitten on sairaita ja niitä todella todella sairaita muttei varmasti yhtäkään PAHAA ihmistä. Asiat ei ikinä ole mustavalkosia eikä ihmisiä voi jaotella hyviin tai pahoihin. On hyvä aina muistaa että vaikka joku ijminen tekee pahaa tai satuttaa, se johtuu aina jostain. Sairaus EI silti ikinä oikeuta minkäänlaiseen väkivaltaan.

    • Avatar Tanja sanoo:

      Tuossa olen täysin eri kannalla. Ei pahoja tekoja tekevät ihmiset ole välttämättä sairaita. Siksi jaottelu hyviä (tekoja tekeviä) ja pahoja (tekoja tekeviä) ihmisiä.

    • Avatar Vilma sanoo:

      Nyt on pakko kommentoida, että oot kyllä aivan väärässä. Todellakaan kaikki pahoja asioita tekevät ihmiset eivät ole sairaita. Ihmisen taipumus esim rikollisuuteen pystytään selvittämään jo lapsena, sillä meitä saavat tekemään pahoja asioita geenien ja ympäristön yhteystyö. Geenit ovat ase ja ympäristö pinaa liipaisinta. Toki pahat teot voivat johtua juurikin esim jostain sairaudesta, mutta turha yleistää.

  7. Avatar Laura sanoo:

    Oon täysin samaa mieltä! Väkivaltaa ei tarvita lasten kasvattamiseen, ei missään muodossa. Se on vanhemman heikkoutta jos ei kykene väkivallattomin keinoin kasvattamaan lastaan. Toki vanhemmatkin on ihmisiä (mitä ei pienenä itse aina ymmärtänyt vaan vanhemmat oli lapsen silmissä superihmisiä ja ylijumalia) ja välillä menee hermot, mutta sitä vaan täytyy ymmärtää olevansa aikuinen ja lapsen olevan lapsi.

  8. Avatar Ida sanoo:

    Mä oon aina ollut niin surullinen siitä, että jotkut lapset joutuu kokemaan fyysistä väkivaltaa, joka naamioidaan ”kasvatukseksi”. Se on mun mielestä niin kuvottavaa. Mä itse ajattelen sen asian niin, että enhän mä mun hyvää ystävääkään tukasta vetäisi, jos se ärsyttää mua, tekee jotain ”väärää” meidän kotona tai vaikka olisi ilkeä mulle tai muille ihmisille mun läsnäollessa. En ikinä satuttaisin mun omaa lasta, jota mun tehtävä on suojella. En satuttaisi ketään ihmistä.

  9. Avatar Aurinko sanoo:

    Itse elin pitkälle aikuisuuteen, kun tajusin ettei kaikkia ole piiskattu lapsena. Sitä ennen pidin sitä ihan tavallisena juttuna, kun en muusta tiennyt. Ehkä silloin oli helppoa ottaa sellainen asenne että ”ihan normaali mustakin tuli, vaikka hakattiinkin”. No, jälkeenpäin ajatellen ei kyllä tullut :D hirveästi traumoja, joita ei edes itse tajua. Esimerkiksi nauraminen niille asioille on suojakeino. Muistan, kun juttelin tästä väkivallasta aikuisena saman kokeneen kaverini kanssa ja nauroin niin, että mahaan sattui. Sille, kun teki jotain väärää ja piti juosta täysillä äitiä karkuun piiskan pelossa. Ei todellakaan ole hauskaa, mutta huumori ja vähättely on myös selviytymiskeinoja.

    Aijon todellakin tehdä kaikkeni, ettei tulevat lapseni joudu kokemaan väkivaltaa missään muodossa. Kiva kirjoitus!

  10. Avatar AnnaMaria sanoo:

    Tässä kohtaa varmaan voi (ja pitää pystyä) tunnustaa, että olen itsekin sortunut siihen uhkailuun kasvattajana. Ja sen kuinka paha morkkis siitä tulee, vaikka kuinka heti perään pyydettäisiin anteeksi ja halittaisiin. Itse en vaan pysty aina kasvattajana täydellisyyteen. Se lapsen henkinen satuttaminen tekee varmasti yhtä paljon pahaa ja huonoa omaatuntoa kuin fyysinenkin sekä pahimmillaan romuttaa lapsen itsetuntoa.

    Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä muuttumaan ja tiedostaa omat rajansa. Lasten täytyy saada olla lapsia ilman mitään pelkoa tms. Ja silloin kun sitten sanoo jotain täysin ajattelematonta pienelle keskeneräiselle ihmiselle, on anteeksipyytäminen se ensimmäinen askel. Joku viisas joskus sanoi, että siinä vaiheessa on vielä hyvinkin toivoa, kun lapsi vaikka huutaa samalla mitalla takaisin. Sulkeutuminen on monesti huolestuttavampaa…
    Myös ajatus siitä, että yhtä huonoa kokemusta kohden tarvitaan kymmenen hyvää, lohduttaa.

    Minut, ennen niin pitkäpinnaisen ja kärsivällisen äidin, teki lyhytpinnaiseksi hermoheikoksi aika pitkälti vaikea kuopuksen loppuraskaus sekä siitä seurannut lievä synnytyksen jälkeinen masennus, joka sivuutettiin täysin neuvolassa. Apua hain lopulta itse kirkon perhediakonilta ja nyt menee kyllä paljon paremmin kuin niinä väsymyksen sumuhetkinä.

    Kiitos Iina, että kirjoitit tästä tärkeästä aiheesta! <3
    Aurinkoista kesää!

  11. Avatar Vk sanoo:

    Mä sain alakouluikäisenä muutaman kerran remmistä, muistan sen kauhun kun oma isä aikoo oikeasti satuttaa ja sen jälkeen kun mietin että karkaan metsään ja jään sinne asumaan kun ei mua kotona kukaan suojele eikä rakasta. Nämä tunteet siis vaikka verrattuna joihinkin tuo oli vielä pientä. Vielä nykyäänkin kun olen aikuinen, isä ’leikillään’ toteaa että kohta saat remmistä ja risusta jos teet asian x. Tekis mieli sanoa että tajuatko että juuri sillä sä tuhosit mun luottamuksen mutta aina jäädyn ja sanon vaan että ite saat selkääs. Oon huomannut että usein vähän sosiaalisesti ja emotionaalisesti kömpelöt hyväksyy sokeasti oman lapsuutensa väkivallan ja jatkaa perinnettä.
    Omia lapsia en ikinä löisi, en halua että he ikinä joutuu kokemaan sitä kun ei enää voi luottaa vanhempaansa.

  12. Avatar Tarza sanoo:

    Kyllä isän kädestä on saanut, mutta silloin oli todellakin tehty jotain pahaa eikä pelkkä puhe mennyt itselleni perille. Esim. löin veljeni silmälaseista linssin sisään, heitin häntä tahallaan kuulakärkikynillä kärki edellä ja piirsin perintöhuonekaluun..
    Tietenkin hetken aikaa oli pelokas olo, mutta aina tiesin mistä rangaistus tulee, eikä mikään ikinä kohdistunut minuun ihmisenä tai persoonana. Isä oli koti-isä, joka huolehti minusta ja veljestäni eikä hänen rakkauttaan meitä kohtaan ikinä tarvinnut epäillä.
    Ainoa asia minkä muuttaisin, olisi se, että rankaisun jälkeen olisi vielä enemmän keskusteltu, mikä olisi auttanut oppimaan tunteidenilmaisua. Vaikeista asioista keskustelua on saanut sitten opetella itse teini-iästä alkaen.
    Aion itse kuitenkin turvautua muihin keinoihin kuin niihin fyysisiin. Tosin jos tilanne vaatii viemään niskavilloista rauhoittumaan eri paikkaan niin sen tulen tekemään, mutta haluan varmistaa, että lapselle jää minusta aina se turvallinen ja rakastava tunne.

  13. Avatar Riikka sanoo:

    Meillä kotona isoveljeäni kuritettiin ilmeisesti kerran, minua ei koskaan. Vanhemmat sanoivat jälkeenpäin, että huomasivat ettei se todella ole heidän juttunsa. Itsellä on kanssa tosi vahvana se ajatus, että fyysinen kurittaminen ei vain kuulu vanhemmuuteen millään lailla ja karvat nousee pystyyn, kun esim. appi kommentoi, että tukistaminen olisi suotavaa tietyissä tilanteissa, koska muuten lapsi ei ikinä usko. Ja siinäkin kuulemma vielä on aloitettava tarpeeksi varhain, koska muuten siitä ei enää ole hyötyä. Huh! Ihan kylmää ajatellakin..! Tärkeä puheenaihe, kiitos että nostit esiin!

  14. Avatar kotona kärsinyt sanoo:

    Mua ja sisaruksia joskus tukistettiin vanhempien toimesta. Sitten kun kasvettiin isommiks, niin se loppui…muiden sisarusten osalta. Mä olin koko nuoruuteni vanhempieni sylkykuppi. Mua hakattiin, nostettiin lattialta patjalta ylös jos nukuin siinä, tönittiin siten että pää pamahti seinään ja toisella kerralla sohvan kulmaan. Toinen vanhemmistani polki mun tulehtuneen varpaan siihen kuntoon että se piti leikata… Kaikki tää loppui sit yhellä kerralla siihen kun mä nousin tätä vanhempaani vastaan ja tönäsin takas. Ehkä se sit tajus ettei väkivallasta ole hyötyä tai jotain. Jossain vaiheessa asuin lastensuojelulaitoksessa, sainpahan olla turvassa vanhempani kohdistamalta väkivallalta, vaikka eivät ne ohjaajat koskaan uskoneetkaan tapahtumia. Väkivalta sen vanhemman toimesta loppui, mutta vielä vuosia myöhemminkin pelkäsin käydä sen luona kun pelkäsin että sillä pinna palaa ja käy päälle, mutta niin ei kuitenkaan enää koskaan tapahtunut myöhemmin.

  15. Avatar A sanoo:

    Tosi hyvä teksti. Mulle on myös annettu pienenä luunappeja, on tukistettu ja ennen kaikkea väkivallalla uhkailtu jatkuvasti. Muistan myös monesti lapsena riitatilanteissa itkeneeni äidilleni kuinka pelkään häntä, ja siihen vastaus on ollut että se on tosi hyvä kuulla, niin mun pitääkin. En vielä muutama vuosi sitten edes tajunnut kuinka paljon nuo asiat olikaan vaikuttaneet muhun, ennen kuin aloin seurustella poikaystäväni kanssa. Hänen kanssa riitatilanteissa siis nykyäänkin käy lähes poikkeuksetta niin, että hänen suuttuessa suuremmin tai varsinkin hänen tehdessä samalla jonkin äkillisen liikkeen menen aivan hysteeriseksi ja paniikkiin vanhasta muistista. Vaikka siis tiedän ettei hän koskaan oikeasti satuttaisi mua, niin lapsuuden malleja on tosi vaikea muuttaa. Mun äidillä tuskin on aavistustakaan kuinka paljon nuo asiat vieläkin mua häiritsee, koska muuten välit ovat hyvät. Itse olenkin myös aina ollut aivan ehdoton väkivallan vastustaja, enkä ikinä aio sitä käyttää tulevaisuudessa omille lapsille.

  16. Avatar Enna sanoo:

    Mua on ”viety tukasta” eli tukistettu niin, ettei tosikaan. Iskä hermostui mitä pienimmistä asioista ja ”oikeutti” tämän toiminnon jotta oppisin olemaan. Enhän mä pienenä ymmärtänyt, että se on väärin mut nyt ymmärrän enkä todellakaan naureskele asialle! Omia lapsia ei vielä ole, mutta kahta koiraa kasvatan. En ikinä kurita koiriani huutamalla tai väkivalloin enkä tekisi niin lapsellekaan koska se ei johda mihinkään. Itselleni tästä sekä vanhempien juhlimisesta silmieni alla jäi ikuinen masennusdiagnoosi.

  17. Avatar Hyvä teksti sanoo:

    Meillä sai luunappia ja tukistettiin. Loppui siihen kun isä huomasi kuinka paljon me niitä pelättiin.

    Miestäni on piiskattu näiden lisäksi. Hän on 80-luvun loppupuolella syntynyt.

    Meillä lapsiin ei kohdisteta minkään näköistä väkivaltaa.

  18. Avatar Saandu sanoo:

    Mä oon kokenut kurittamista.. äiti tukisti hellemmin ja iskän tukistamisesta itkettiin ja lujaa. Olin perheen villilapsi.. pikkuveljeä kiusasin ja siitä sain kärsiä. Löin kerran veljeä puukeihäällä kun se oli minun ja hän otti sen niin iskä otti sen mun kädestä ja löi takapuolelle sillä puukeihäällä.. sattu perkuleesti mutta tokaisi että ”opitpahan tietämään miltä tuntuu”… kerran sain vitsasta. Muistan viimeisen kurituksen 12vuotiaana.. oltiin lomalla ja iskä katsoi uutisia. Jotain siinä puhuin vähän kovempaa niin hän tuli ja löi avokämmenellä reiteen todella kovaa että tuli punainen jälki. Sanoi että uutisten aikaan ollaan hiljaa.. mutta iskä oli sellainen pelottava ”kova tukistaja” mitä hänestä pienempänä on muistoja…

    Olen ollut murrosiässä tosi katkera isälleni ja meillä oli pitkään välit poikki.. jos riideltiin niin iskä usein korotti ääntään ja mä 15veenä joka ties ettei saa kurittaa huusin iskälle takaisin että ”tai muuten mitä? Lyöt?? Soitan sitten poliisit koska niin ei saa tehdä mitä lapsena meille tehtiin…” nykyään on riidat sovittu mutta edelleenkin en pidä siitä miten meitä kasvatettiin.. oma isäni näkee kurituksen ainoana kasvatuksena koska häntäkin on kuritettu. Kyllä mulle eräänlaisia patoutumia lapsuudesta jäi ja olen niistä psykologille puhunut.

    Iskää piti aina varoa etenkin jos hän otti vähän kaljaa niin silloin vihastui herkemmin..

    En halua missään nimessä kurittaa sillä tavalla lastani!!!

  19. Avatar Saandu sanoo:

    Mutta se tunne kun juokset nurkkaan karkuun tukistamista. Laitat kädet suojaksi pään eteen ettei tukistettaisi ja sitten isä kaataakin sut maahan, repii housua alas ja antaa avokämmenellä persukselle.. itket ja odotat että se loppuu. Hyvässä lykyssä sen jälkeen vielä tukistaa niin että pää heiluu..

    En halua lapsilleni tällaisia kokemuksia :( jokainen lapsi oppii ja kasvaa rakkaudella ja rajoilla. Rajoja koetellaan. En halua että lapseni kasvaa pelossa.

  20. Avatar Saandu sanoo:

    Jatkan vielä kun aloitin. Pahin mitä iskä sanoi ”jos et nyt lopeta niin saat vitsasta niin että veri lentää” järkyttävää!!

  21. Avatar M sanoo:

    Mua on lapsena tukistettu, ja lyötykin. Tosi pitkään ajattelin sen olevan normaalia. Mulla on taustalla on myös väkivaltainen puoliso, ja jotenkin näin jälkikäteen ajattelen, että se miksi olin siinä suhteessa niinkin pitkään johtuu lapsuudesta. Lapsena se oli normaalia, että lyötiin jos teki väärin niin miksei se olisi voinut olla normaalia aikuisenakin?

  22. Avatar Maria sanoo:

    Muistan saaneeni piiskaa ja tukkapöllyä lapsena, muutamia kertoja vain. Traumoja näistä ei ole jäänyt, mutta isän alkoholismi on jättänyt lähtemättömät arvet Asiaa olen käsitellyt ammattiauttajankin kanssa ja päässyt siitä ”yli”, mutta ikinä nämä kokemukset eivät valitettavasti unohdu. Sain tammikuussa esikoiseni, ja toivon enemmän kuin mitään muuta ettei hänen tarvitse ikinä kokea vastaavaa.

  23. Avatar kata sanoo:

    Tärkeä aihe!
    Minusta on surullista että moni aikuinen puolustelee lapsena kokemaansa väkivaltaa.
    Se, että myöntää vanhempiensa toimineen väärin, ei tarkoita etteikö voisi silti rakastaa heitä. Teon vääryyden tunnustaminen kuitenkin auttaa katkaisemaan väkivallan kierteen ja toimimaan itse toisin.
    Minusta on absurdia että väkivallasta rankaistaan väkivallalla ”löin veljeäni ja isä antoi minulle selkään” tms. Fyysinen kuritus on merkki itsehillinnän täydellisestä menettämisestä, ja toistuva väkivalta kyse on jo todellisesta vihanhallintaongelmasta, jolloin sekä tekijä että uhri tarvitsevat apua!
    Minusta kodin pitää olla paikka jossa kaikki perheenjäsenet ovat turvassa, vaikka ympäröivässä maailmassa sattuisikin pahoja asioita.
    Kiitos kannanotostasi Iina.

  24. Avatar Maria sanoo:

    Itse juuri mietin tätä tovi sitten, miten paljon maailma on muuttunut niistä ajoista. Mulla olis vaikka miten paljon kirjotettavaa aiheesta, mutten nyt kauheasti viitsi naputella. Itse sain luunappeja, selkäsaunaa, tukistusta ja piiskaa (tosin avokämmenellä persposkille, en onneks millään vyöllä).
    Tietysti yksi tositositosi suuri harmi tossa on se, että useimmiten se oli mun isä joka aina rankas jos mä tein jotain (mulla on pikkuveli joka on aina saanut kaiken huomion itseensä, hän ei muka koskaan tehnyt mitään väärää ja mä kärsin aina, jos häntä sattui – vaikka 99% ajasta en ees ollu hänen lähellään kun hän itki. Isä oli myös 9 henkisen perheen nuorin, joten hän varmaan itsekin sai usein noottia, sillä oli tosi kova jekuttelemaan nuorena. Toisin kuin minä, mä olin todella kiltti, ja olen siitä kuullut myös kaikilta sukulaisilta, etteivät koskaan nähneet mun kiusaavan edes ketään).
    Ja koska isäni rankaisi mua, mä aloin jossain vaiheessa pelkäämään häntä lapsena. Siis ihan oikeasti pelkäsin, koska mut oli kasvatettu pienestä pitäen siihen, että isä rankasee mua, jos vähänkin hutiloin jotain. Tunnen yhä päänahkassa sen tunteen, kun niitä hiuksia muka kiskottiin hellästi – paskanmarjat, kyllä sitä on itketty sen kivun takia!
    Ja huom: olin varmaan 12v kun nää kuritukset ”laimeni”. Ja olen sua vuotta nuorempi.

    Olen katkera siitä, että mua kohdeltiin lapsena niin eri tavalla, kuin mitä mun veljeä. Mutta toisaalta oon myös kiitollinen siitä, että oon onnistunu kääntää ton positiivisesti: mulla on tuon kaiken ansiosta todella vahva luonne, ja mua ei sorreta.
    Mun äidin vanhemmat onneksi olivat alusta asti kärryillä tästä kaikesta, ja he sitten pitivät mun puolia niin hyvin kun pystyivät – usein onnistumattaan. Mutta tänä päivänä edelleen isoäidin kanssa muistellaan tota kaikkea ja sen ansiosta meillä on tosi läheiset välit<3

  25. Avatar Maria sanoo:

    Jatkaakseni kommenttia: niin on sitä juostu metsään pakoonkin sukkasilteen, muistaakseni kotiavaimet joskus otin mukaani ja lopulta kiipesin katon kautta omaan huoneeseeni. Jos joskus satun omia lapsia saamaan, en ikinä käyttäs väkivaltaa.
    Suurin kysymys on se, että mitä kaikkea olen tehnyt, että mua on tukkapöllytetty yms. Koska aina kun jotain tein väärin, sain tuntea sen nahoissani, mutta ei ikinä sanottu MITÄ mä tein väärin. Joten joo, enpä oppinut lapsuudessani kuin sen, että jos veljes lähelle meet ni tukkapöllyä tulee.

  26. Avatar A sanoo:

    Tän pohtiminen herätti paljon tunteita pintaan. Mulla kans isääni liittyen. Mua eikä pikkusiskoani kuritettu kovin montaa kertaa, mutta muistan pari hetkeä, kun tilanne kärjistyi tosi pahaksi ja sit isällä ”meni hermo”. Muistan että hän on raahannut mua tukasta kotona niin, että mentiin peilin ohi, ja näin itseni siinä peilissä. En muista tilanteesta juuri muuta kuin sen, miltä se näytti peilissä, kun tukasta raahattiin ja itkin naama punaisena, ja tän visuaalisen kuvan perusteella voin hahmottaa, että olin n.5-6-vuotias. Toinen kerta oli, kun isä suuttui meille melun pitämisestä, kun isovanhemmat (hänen vanhempansa) olivat kylässä, ja isäni nosti pikkusiskoni kauluksesta seinää vasten. Sisko oli kauhuissaan. Muistan äärettömän vihan, joka tästä nousi, ja sen, kun isän poistuttua huoneesta avasin oven ja huusin isälle vihaisena, että etkö sää mua aio lyödä, tms. Olen tosi onnellinen nyt kun näitä kommentteja luin ja reflektoin, että tajusin tuolloin miten väärin se oli. Muistan myös tilanteen jälkeen, siskon kanssa huoneessamme, kun kävin läpi siskolle että mitä tapahtui oli väärin ja laissa kiellettyä. Väkivaltaisesta hetkestä on kans niin vahva visuaalinen kuva mielessä, josta arvioisin, että sisko oli max 5v, minä 6-7.

    Isällä meni usein hermo, mut nää on ainoat väkivaltaiset tilanteet, jotka muistan. Äidin rooli oli jälkeen päin selittää, että koittakaa ymmärtää, isällä on tosi rankkaa töissä. Tiedettiin kyllä hyvin, että työstressi oli käytännössä isän koko elämän sisältö, mutta näin jälkeen päin kun pohdin, äiti teki väärin yrittäessään selittää tekoa meille. Hän varmasti halusi selittää sen itselleen noin, ja ymmärtää, vaikka tiesi että isä oli toiminut väärin. Sitä kautta sitten puhdistaa omatuntoaan meihin: ”koittakaa pysyä sen tapahtuneen yläpuolella”’, sort of. Pelkäsin isää ja hän jäi minulle aina etäiseksi sekä ennen kaikkea arvaamattomaksi. Tuntui, että ei koskaan voi tietää, mitä hänen päässään liikkuu tai mitä tapahtuu seuraavaksi. Nyt aikuisena (synnyin 90-luvun alussa) on vaikea kuvitella, että leppoisen oloinen isä jotain vastaavaa olisi muinoin tehnyt, ja tuntuu että mitä kauemmin oon asunut poissa kotoa, sitä paremmaksi välit tulevat. Hmh. Olipa terapeuttista kirjoittaa. Kiitos, Iina, että kirjoitit tästä aiheesta.

    • Avatar A sanoo:

      Pitää vielä täydentää: se, että puolustin pikkusiskoani ja kohtasin isäni välittömästi sen toisen väkivaltaisen tilanteen jälkeen, on muistona tosi emansipatorinen. Muistan, että mua pelotti, mutta tilanteen vääryys ja siiitä noussut viha oli suurempi, ja halusin isän tuntevan, miten väärin se oli just tehnyt. Sinänsä siis voimaannuttava arvo tässä muistossa. Muistan, kun isä katsoi minua ja tulkitsin kasvoilla selvää katumusta. Hän ei sanonut mitään. Ikinä ei tullut mitään anteeksipyyntöjä näistä, mutta kai äidin selittelyt sikäli auttoivat, että oon näin jälkeenpäin suoraan osannut käsitellä asiaa sen kautta, että osaan nähdä isän siitä näkökulmasta, jossa hän näyttäytyy vain ihmisenä, jolla ei ole resursseja itsehillintään jäljelllä ym eikä vain ”pahana”.

  27. Avatar ej sanoo:

    Kiitos kun kirjoitit tästä! <3 pala kurkussa luin; mua on lapsena kuritettu, vasta nyt aikuisiällä löytäny muutaman luotettavan ihmisen joohin voin turvautua. Pelkään potevani pitempiaikaista lievää masennusta, mistälie saakka tätä kuormaa onkaan kerääntyny...menossa psykologille ja just nyt näitten ihanien ihmisten ansiosta elämä hymyilee helpommin! Itseluottamus nollassa mutta kai se siitä saadaan nousemaan... itkettäää

  28. Avatar Amanda sanoo:

    Tähän vakavaan ja tärkeään aiheeseen yksi huumorin sävyttämä kommentti. Kun olin ehkä 3vuotias, höpöteltiin äitimme kanssa sängyllä ja vitsailimme jotain, taisin sanoa jonkun kielletyn sanan tai jotakin ja äiti leikkimielisesti huitaisi minua pehmolelulla nauraen ja kieltäen samalla. Lelun kova silmä osui otsaani ja totesin kuulemma tomerasti soittavani ”lasten pelastajille” tästä syystä :D olin aika pikkuvanha ja näsäviisas mukula, tämä tarina naurattaa vieläkin sekä minua, että äitiäni!

  29. Avatar Nimetön sanoo:

    Tää on sun postauksista ehkä se ”tärkein”, mistä olet ikinä kirjoittanut.
    Lähes itkettää lukea näitä kommentteja ja tarinoita niin monen lapsen kokemasta väkivallasta.

  30. Avatar Janna sanoo:

    Tärkeä aihe kyllä ja hyvä kirjoitus. Itsekin kuulun ysärin lapsosiin jotka oon saanu tukkapöllyä. Joskus lapsena kuulin jostain että fyysinen kurittaminen olisi kiellettyä ja vähän ihmetytti miks vedetään tukasta. Ei kovinkaan usein mutta kuitenkin. Plus isäpuolen kanssa oli välillä erimielisyyksiä ja hän käytti minun hallintaan hiuksista taluttamista tai naputti lusikalla tms päähäni, joka tietysti pahensi välejämme.

    Ärsyttää ja harmittaa, kasvattajalla pitäisi olla muita välineitä hankaliin tilanteisiin kuin väkivalta. Vaikka isäpuolikin on muutama vuosi sitten pyytänyt yleisesti anteeksi käytöstään niin silti vähän kaihertaa mieltä.

  31. Avatar -Eve- sanoo:

    Saatiin kyllä aikoinaan luunappeja sekä minä että sisko. Ja ehkä tukkapöllyäkin? En ole varma. Mutta onneksi myös rajattomasti haleja ja rakkautta <3.

    Koivuniemen herralla sen sijaan vitsailtiin aina mummolassa, ja välillä vieläkin. Mutta siis oikeasti vitsailtiin, ei mitään uhkailua....

    Kotiarestissa istuttiin myös lukuisat kerrat. Mielestäni se on kuitenkin sata kertaa parempi ratkaisu (tosin kouluikäiselle, sellaiselle jolle toimii samoten kaikki tietokoneen viemiset ym.). Jäähypenkki ehkä nuoremmalle rauhoittumista varten, muttei niin että lapsi eristetään täysin. En siis omilla lapsillani käyttäisi luunappeja tai muutakaan väkivaltaa ja ehkä vielä omia vanhempianikin paremmin keskustelisin tilanteet jälkeenpäin läpi.

  32. Avatar Niina sanoo:

    Joo oon saanu selkääni oksalla ja vyöllä mutta ansaitusti. Olin aika hirveä lapsi. Tässä tapauksessa oikeesti ansaitusti. Tosin se kalvaa mieltä että isän hakatessa vyöllä äiti taputti tahtia käsillä samalla…oon -80 luvun lopulla syntynyt ja vanhemmat saanu sellasen kuritus kasvatuksen kotoa ja koulusta ..koulussa oli ollu kotoa kamalampaa. Viimeisen kerran sain selkääni ja isä kanto mut korvasta kantaen (kirjaimellisesti ) nosti korvasta mut asunnosta ulos räntä sateeseen ja pimeään että tähän taloon en enää astu. Ei ollu paikkaa mihin mennä mutta räntäsateessa ja pikkupakkasessa kävelin ABC lle 10km päähän joka oli 24/7 auki. Kotiin kun ei ollu enää asiaa ja ikää mulla oli viimeisen selkään saannin ja tuon edellä mainitun tilanteen aikaan 18v. Tuosta on yli 10v ja välit vanhempiin ei oo koskaan ollu niin hyvät kun on nyt ja ymmärrän todella miksi he tekivät niin olin oikeesti ihan hirveä. Ei tuntu toimeen 19neliön omakotitalossa vanhempien kanssa yhtään ja vuosi pakko omilleen muuton ja kotoa ulos nakkaamisen jälkeen välit ollu tosi hyvät. Yli 100v vanha talo jossa kanto vesi ja ulkohuussi ja vaan 19neliön yksi huoneinen Omakoti talo ei sopinut meille että asuin siellä. Oli todella hyvä että ne pakotti mut pois kotoa vaikkakin vaikeasti mutta hajotin minäkin tavaroita suutuspäissään kun eivät suostuneet juttelemaan. Rakastan mun vanhempia ja oon tosi vahva ihminen heidän ansioistaan. Vaikka olenkin anoreksiaan melkein kuollut koulukiusaamisen takia mutta vanhempien vika se ei oo koskaan ollut. Ainoana lapsena saanu silti kaiken rakkauden. Nää asiat oli erilaisia -80 ja -90 luvuilla …selkäsaunat ja korvasta uloskannot oli normaalia…ei enää nykyään

  33. Avatar M sanoo:

    Mä olen 25-vuotias ja sain lapsuudessa luunappeja ja kai joskus tukistettiinkin. Itselleni tämä oli vain hämärä aavistus, että niin on ehkä saattanut joskus tapahtua, en ollut ollenkaan varma. Joskus tuli tämä perheen kesken puheeksi ja siskoni muisti saaneensa luunappeja, joten ilmeisesti aavistukseni oli oikea.

    Minkäänlaista traumaa ei siis jäänyt, koska hädin tuskin muistan koko asiaa. En koe ansainneeni mitään luunappeja, enkä ikinä tekisi sellaista omalle lapselleni. En tiedä kantaisinko kaunaa, jos muistaisin nämä asiat paremmin. Ehkä, ehkä en.

  34. Avatar Eeva sanoo:

    Joo mäkin valitettavasti muistan remmistä saamisen pyllylle vaan sellaisena ”normaalina” asiana 6 v:nä, vaikka se ei sitä ollut tai ole… Mutta kuin sairasta kun se onkin, niin tosiaan tosi moni muukin mun ikäinen kertoo saaneensa lapsena remmistä, niin jotenkin ei osaa ajatella että vanhempi olisi tehnyt jotain niin väärin. Vaikka siis ehdottomasti se väärin onkin… Mutta ei sitä varsinkaan lapsena osaa ymmärtää.

  35. Avatar Eeva sanoo:

    Ja piti lisätä, että ”luunapit” oli ihan arkipäivää, ei sitä osannut kyseenalaistaa. Vaikka siis täytyy olla vanhemmalla melko heikko auktoriteetti jos joutuu turvautumaan lapsen satuttamiseen, jotta lapsi ymmärtää kuka on talon pomo ja ketä uskotaan.

  36. Avatar Eeva sanoo:

    Niin ja se piti lisätä vielä että kaikista uskomattomin oli se kuin väsynyt (?) äiti jahtasi siskoa imurilla, ilmeisesti pelotteli tai jotain, jos ei käyttäydy. Sisko sitten lukkiutui vessaan jonne äiti ei päässyt.

  37. Avatar Kulttuuria(ko?) sanoo:

    Meillä ei ikinä käytetty väkivaltaa kotona. Tai ainakaan en muista että olisi käytetty, tosin tukkapöllyä en sinällään ihmettelisi jos äiti sanoisi käyttäneen. Mutta meillä kyllä puhuttiin väkivallasta, tai äiti saattoi sanoa et siedettäs selkäämme saada. Tai että kohta saadaan oikea syy marista, jos ei turha kitinä lopu hetipaikalla.

    Meillä sitten räjähteli tunteet puolin ja toisin. Etenkin teini-iässä. Meidän äiti tulee lähi-idän maista, ja voin kertoa että ”tumma ja tulinen” tuli meidän kotona tutuksi. Monesti äiti on lähtenyt omia hiuksiaan repien ja ovia paiskoen pakkailemaan mun kamoja (kerrankin kun vihjailin tietoisesti kiusallani harrastaneeni irtoseksiä humalapäissäni) kassiin ja kuljettanut ne eteiseen. Hän on ollut monet kerrat lähettämässä mua tädille tai kasvatuslaitokseen(??) pariksi viikkoa että hän tokenee ”traumastaan”
    Joskus meistä tehtiin sossuilmotuksia, koska meillä menetettiin malttia vähän väliä sekä lapset että äiti. Meidän tappelut oli AINA kovaäänisiä ja sisälsi ovien paukuttamista, ja sen takia muutettiinkin omakotitaloon mun pikkusiskon lähestyessä teini-ikää.

    Mutta koskaan meillä ei oltu henkisesti väkivaltaisia. Ei ikinä, vaikka moni sitä varmaan epäileekin. Siinä missä äiti oli hyvin ennakoitava miinakenttä, meidän iskä oli se rauhanturvaaja ja sovittelija. Ihminen joka jutteli eka lapsille ja sitten syvään huokaisten lähti rauhottamaan äitin. Se perheen pitävin liima.
    Yhä edelleen saan 55-vuotiaan äitini räjähtämään ja rukoilemaan milloin mitäkin korkeampaa tahoa juttujeni kanssa. Enkä väitä, että itse olisin parempi. Mutta siinä jokasta kertaa kohti kun saadaan toisemme raivonpartaalle, me myös istutaan yhdessä iltaa, rakastetaan, halataan ja pidetään hyvänä.

    • Avatar Nimetön sanoo:

      Pakko tähän väittää vastaan tuosta henkisestä väkivallasta. Se, että äitisi on sinulle väittänyt traumatisoituneensa tekosistasi ja uhannut heittää sinut ulos, on henkistä väkivaltaa. Samaa sarjaa sen käytöksen kanssa jos aikuinen sanoo esim, että mulle tulee nyt itku ja paha mieli jos et laita kenkiä jalkaan. Kuten on myös se, jos sinä edelleen aikuisena tahallasi sanot äidillesi asioita, joista tiedät hänen kiihtyvän ja suuttuvan. No, pääasia että koette itse tilanteen tasapainoiseksi.

  38. Avatar Ritu sanoo:

    Luunnapit ja tukkapöllyt tullut tutuksi, isällä paloi hermot tosi helposti, esimerkiksi maidon kaatamisesta. Lapsuudessani oli onneks enemmän hyvää ku huonoa, mut näin aikuisena ihmetyttää kuinka ei voi olla sen vertaa kärsivällisyyttä tuollaisiin vahinkojuttuihin. Vielä aikuisenakin on vaikea puhua vanhemmille epäonnistumisista tai niistä huonoista fiiliksistä, se on todella harmi se. Kiitos postauksesta, tärkeä aihe!❤

  39. Avatar Nimetön sanoo:

    ”Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee” sanoo vanha suomalainen sananlasku.
    On mielestäni turha hymistä, kuinka se oli sellaista vielä yhdeksänkymmentäluvulla… Lapsia kurittaan päivittäin vielä ihan tänäänkin. Ja vieläpä ihan niitä tuttuja lapsia ja ihan vielä ne tutut äiti/isäkaverit.
    Fyysinen rankaiseminen on toivottavasti yhteiskunnassamme vähentynyt, mutta sen kriminalisoiminen ja ykeinen paheksunta on vienyt olemassaolevan myös piiloon.
    Väitän, että moni vanhempi kärsii omantunnontuskastaan yksinään, kun ei ”poliisinpelossaan” oikeasti uskalla puhua hermojensa menetyksestä ystäviensä kanssa, saati sitten vaikka neuvolassa. Tulee sossu hakemaan lapset heri pois…
    Ja kuten tämänkin ketjun kommenteista näkee, niin ihmekös tuo: keneltäkään et voi odottaa saavasi ymmärrystä, kun ilmapiiri ei tässä kohtaa virheitä salli. Vaikka niitä edelleen tapahtuu, niille tutuillekin.
    Eikä se, että vanhemmalta menee joskus yli, vielä tarkoita sitä, että hän edes itse hyväksyisi fyysistä kurittamista, pitäisi sitä oikeutettuna saati ainoa vaihtoehtona.
    Mutta joskus voi vain siltä käydä niin, että vanhemman hermot ja arvostelukyky pettää, loppuu keinot ja Tuleekin tehtyä jotain sellaista, mitä ei oikeasti koskaan pitänyt. Repäistyä sen tenavan käsivarresta turhan kovaa tai läpsästyä niille pulleille pikku sormille, jotka eivät kymmenenän kiellon jälkeen jätä isotädin koristepatsasta rauhaan…
    Ongelma tässä väkivaltavastaisessa (sinänsä oikeutetussa) ilmapiirissä on se, ettei väärin tehneelle jää mitään saumaa käydä asiaa läpi kenenkään kanssa.
    Kelle siitä kertoa, kuinka nyt on morkkis, kun tein vaikka ei pitänyt?
    On helppo tuomita joku teko oikeaksi tai vääränsi, mutta tuoko elämän inhimillisyys tulkinnan värikarttaan muitakin sävyjä kuin mustan ja valkoisen, jos tarinan kertojalla onkin sen oman bestiksen kasvot? Osaisitko ymmärtää, vaikka et hyväksyisikään?

  40. Avatar Lurre sanoo:

    Tosi hyvä kirjoitus, kiitos! Todellakin ajattelemisen arvoinen asia. Lapsena olen saanut muutaman kerran fyysistä kurinpalautusta, jota tosin on jälkikäteen, mun aikuisena ollessa pyydetty anteeksi. Vanhemmat onkin miettineet, että miten sitä siihen aikaan turvautui keinoihin, joita ei nykyään tulisi mieleenkään käyttää, ja että se jo silloin tuntui heistä itsestä pahalta, kyseenalaiselta, mutta oli kai niin vahva, opittu malli siihen, mitä vanhemmilta odotetaan.
    Kai se oli niin vahvasti ajassa vielä, silloin 90-luvun alkupuolella? Vaikka ei se tietenkään oikeuta kenenkään tekoja.

    Tuo on kyllä juu vähän jännä, että koska teko on kohdistunut itseen, niin sitä helposti ajattelee juuri niin, kuin kirjoitit, että ”no ei se nyt ollut mitään”, tai että ”ihan hyvä että just mua kuritettiin, vaikken itse lapselleni niin tekiskään”.

  41. Avatar neito sanoo:

    Mun äiti on tehnyt pitkän työuran lastensuojelussa, ja se näkyi varsinkin tuossa lyömis / tukistamis asiassa. Eli täysi nollatoleranssi. Muistan olleeni teini-ikäinen, kun ollessamme äitini vanhemmilla, vaarini oli sitä mieltä, että tukistaminen / koivuniemenherra ovat OK. Äitini sanoi siihen tiukasti, että ei todellakaan, aikuisen auktoriteetin pitää löytyä muilla keinoilla ja muistan itsekin sanoneeni vaarilleni, että aikuisen pitää pystyä hoitamaan tilanteet puhumalla ja auktoriteetti pitää ansaita luottamuksella ja hyvällä käytöksellä. Vihainen saa olla, jos/kun tilanne sen vaati, mutta rangaistus ei ole toiseen fyysisesti kajoaminen. Eihän sitä nyt töissäkään tai ”aikuisten” kesken aleta toisiamme hakkaamaan, jos toinen ”heti usko” mitä ”pitäisi” tehdä. Puhumallahan ne asiat hoidetaan.

    Itse olen pyrkinyt lasteni kanssa halimaan, pussaamaan, sanomalla ääneen että rakastan ja sekä myöntämään sen, että jos olen itse toiminut väärin/huonosti ja pyydän tarvittaessa lapsilta myös itse anteeksi, jos/kun olen ollut mäntti. Olen pyrkinyt luomaan lämpimän ja rakastavan tunnelman kotona. Täytyy kysyä lapsilta sitten isompana, et miten olen onnistunut. :) Ainakin kumpikin lapsi tykkää tosi paljon jutella mun kanssa kahdestaan. Kummastakin huomaa, että kun on kahdestaan lapsen kanssa, niin oikein nautiskelevat siitä, että saavat rauhassa jutella mielen päällä olevista asioista.

  42. Avatar Anne sanoo:

    Minä olen kokenut henkistä-että fyysistä väkivaltaa veljeni kanssa lapsuudessa.
    Veljeäni hakattiin remmillä ja muistan kun kiljuin vieressä kauhuissani.
    Minä ja veljeni olemme joutuneet kasvamaan ilman kiintymyssuhdetta kehenkään aikuiseen.
    Johtuen minun äidin traumaattisesta lapsuudesta, joka on vaurioittanut hänen mielenterveyttään.

    Olimme esikoulu ikään asti kotona, kyläyhteisössä, jossa äitini oli töissä.
    Minä elin äidin tunne-elämää, opin hänen sosiaalisen kyvyttömyytensä ja suhtautumisen asioihin, minulla kun ei ollut ketään norm. Aikuista näyttämässä mallia.

    Isäni asui Tanskassa, kävimme vuosittain kylässä, mutta ei se 1 viikko vuodessa auta kasvattamaan isä-tytär-suhdetta.

    Isäpuolen tullessa kehiin, pääsimme harrastamaan ja tekemään asioita, oli joku aikuinen joka osoitti kiinnostusta meihin tekemällä meidän kanssa.
    Mutta varjouolena tuli hänen epävakaat mielenailahtelut.
    Veljeni joutui hänen tulilinjalleen ja minun koskemattomuuttani loukattiin.
    Meillä ei saanut olla kotona televisiota, tai tietokonetta, kun televisio tuli, se oli munalukon takana ja hänellä oli siihen avain jemmassa.

    En ole oikein ollut kosketuksessa kokemiin asioihin ja henkisesti hylätyksi tulemisen tunteisiin, vasta kun sain toisen lapseni 23-vuotiaana.
    Minä Uuvuin ja masennuin toisen lapsen myöt. tietyt tilanteet ja hajut ja sanamuodot saivat aikaan takaumia, jossa elävästi muistin minun tunteeni ja kokemuseni tietyissä tilanteissa.

    Sen lisäksi olimme taloudellisesti heikossa tilanteessa ja lapsemme sairastelivat.

    Koko nuoruuteni elänyt sumussa ja mielentilassa, jossa ei ole unelmia tai päämääriä, kunhan vaan selvitään. Nyt vasta 25-vuotiaana minulla on tulevaisuuden suunnitelma, haaveita ja mahdollisesti voimavaroja.

    Ihmisen mieli voi vaurioitua niin pienestä, ja minä itse ajattelen että tärkein on se kokemus, että sinä olet jollekin elämän tärkein henkilö, siis vauvana. Se rakkaus mitä saat vanhemmiltasi tai kiintymyssuhde aikuiseltasi, rakentaa sinun terveen itsetuntosi ja antaa sinulle parhaimmat mahdolliset eväät tulevaisuuteen.

    Mutta minä näen valon myös lapsuudessani, sillä minä olen erityisherkkä luonne, minulle on kehittynyt myös empatiakyky äärimmilleen. Minä pystyn ymmärtämään vanhempieni taustan ja syyn heidän käyttäytymiselleen.
    Silti se ei poista negatiivisia kokemuksiani ja raivoani sisällä.

    Mutta koen, että ei he ole myöskään valmiita kantamaan vastuuta tunteiden tasolla teoistaan, koska he eivät ole pahuuttaan meitä laiminlyöneet. He eivät vain ole henkisesti tasa-painossa.

    Itse nyt aikuisena joudun käsittelemään ne asiat, mutta helppoa se ei ole. Jotkut asiat minä kyllä vielä annan heidän kannettavakseen ja heidän vastuulleen, mutta en voi langettaa koko taakkaani.

    Mutta mielenterveys ongelmat ja sukupolvia jatkuneet traumat, myös köyhyys, näkyvät arjessamme vieläkin. Esim. Sosiaalituet.
    Nyt pikkuhiljaa olemme pääsemässä niistäkin taakoista eroon.
    Silti minun voimavarani esim. Työelämään on rajalliset. Olemme kouluttautuneet perusduunari ammatteihin, jossa joustavuutta ja palkkaa on niukasti. Ja julkinen sektori rokottaa niistä vieläkin lisää.

    Joten minä olen päättänyt, että olen kunnian himoisempi, enkö halua lapsilleni köyhyyden ja niukkuuden varjoittamaa lapsuutta.
    Mutta se vaatii paljon henkistä työtä ja itsevarmuutta. Ja turvaa. Turvaa tuo vakaa talous, sitä meillä ei ole ollut, kuin 1 vuosi koko meidän elämässä.
    Sitä Tunnetta, että kun maksat laskut ja pakolliset menot, voit laittaa rahaa säästöön.
    Me elämme edelleen köyhyysrajalla taloudellisesti, mutta olemme pystyneet järjestämään arkemme, niin että saamme matkarahoja lomalle riivittyä.

    Minusta vaikuttaa, että usein ihmiset jotka päättävät asioista, tai ovat esillä omine mielipiteineen, eivät ole joutuneet elämään elämää köyhyydessä ja särkyneen mielen kera.
    Se empatia-kyvyn puute, tuomitsevuus ja ”köyhyys on oma valinta” – asenne huokuu läpi kehittymätöntä empatia-kykyä, armoa ja teini-ikäisen musta-valkoista ajattelua.

  43. Avatar Nimetön sanoo:

    Tää kyl tuntuu ihan uskomattomalta et käytetään väkivaltaa ”kun ei muuten usko”. Meitäkin lapsena tukistettiin kun tapeltiin veljen kans ja muistan vieläkin sen et isää juoksin peloissaan karkuun kun yritti tukistaa. Päätin jo nuorena että en ikinä tukista lapsiani jos niitä saan, en halua että lapset pelkäis mua kun aiheutan kipua :/

  44. Avatar Laura sanoo:

    Todella hyvä teksti. Paitsi että minun mielestäni on ok ajatella, että lapsuuden aikainen kuritus oli ok, jos se on itselle helpoin tapa käsitellä asia. Tai jos on helpointa se, ettei halua ajatella asiaa syvällisesti. Koska mielestäni kurittaminen on aina väärin, väkivaltaa, ja silloin sitä kokeneet lapset ovat uhreja. Enkä halua sanoa kenellekään väkivallan uhrille, miten hänen pitäisi kokemaansa suhtautua, tai siis syyllistää häntä hänen ajattelutavastaan, vaikka toivonkin Iinan tavoin, että kaikki ajattelisivat, etteivät ole kuritusta ansainneet.

    Sen sijaan en yhtään käsitä sitä, että henkilöt, jotka ajattelevat, että lapsena saatu kuritus oli ok, ajattelevat, että he voivat tukistaa tms. omia lapsiaan, koska ”ei siitä minullekaan mitään vahinkoa koitunut”. Kaikki lapset ovat erilaisia, ja osaa fyysinen kuritus traumatisoi pahastikin. Mistä voi tietää, mitä tyyppiä oma lapsi edustaa? Onko se hänelle ”ok”, vai traumatisoiko loppuelämäksi? Kuka rakastava vanhempi haluaa ottaa riskin?

    Minua on lapsena kuritettu. Tukistettu, läimäytetty ja muuta ”lievää”. Pahin pelko oli piiska, jota ei meidän perheessä käytetty, mutta jolla uhkailtiin. Uhka tuntui todelliselta, sillä sukulaisperheessä lapsia piiskattiin, ja kerran jouduin olemaan läsnä tällaisessa tilanteessa. Melkein pahinta oli pelko sisarusten puolesta: pahinta mitä tiesin oli pelko siitä, että sisarukseni saisivat selkäsaunan. Tämä johti siihen, että en koskaan osannut olla kotona rentona. Koulubussissa toivoin, ettei minun tarvitsisi jäädä pysäkillä pois ja mennä kotiin.

    Kurittamisesta on omalla kohdallani seurannut häpeä, fyysiset oireet (jos luen kuritusväkivaltaa koskevan tekstin, alan vapista ja voimaan pahoin) ja sellainen hiljainen suru. Vaikka nykyään tiedän enemmän vanhempieni taustoista ja tavallaan ymmärränkin, silti suren, että en saanut sellaista lapsuutta, jollaisen olisin tarvinnut. Surettaa myös se, miten kuritukseen liittyvät muistot ovat vahvimpia lapsuusmuistojani ja päivittäin mielessä.

    Nyt minulla on kaksi pientä lasta, ja heitä hoitaessani mietin, että en millään haluaisi särkeä luottamusta, jota he tuntevat minua kohtaan. Kun pesen lapsen peppua ja hän hankaa vastaan, tiedän, miten helppoa minun olisi vain läimäyttää hänet hiljaiseksi. Mutta sitä en koskaan halua tehdä. Ja samalla pelottaa, että joskus teen. Mutta toivon ja luulen, että minä olen hyötynyt ruumiillisesta kurituksesta vain sillä tavalla, että tunnen sitä kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä, että se saa minutr hillitsemään kiukkuni.

  45. Avatar Nimetön sanoo:

    Tämä oli tosi tärkeä aihe, ja yllättävä täytyy sanoa. Hatunnosto että käytät vaikuttavuuttasi hyväksi, kun sinua niin moni lukee.

    Alkuun sanoisin, että luulen niiden hyväksyvien ja ei-traumatisoituvien kommenttien pohjautuvan siihen, että koko elämä ei ole ollut turvatonta, ja tapahtumissa on varmaan ollut jokin logiikka. On varmaan selitetty, mistä rangaistus seuraa eikä suututtu vaihtelevasti milloin mistäkin ilman selityksiä. Siksi nämä ihmiset varmaan kokevat että se oli tai ei ainakaan traumatisoinut.

    Minulla on ollut turvaton lapsuus ja pelottava isä, joka oli juuri sellainen että aina sai olla varuillaan koska ei voinut tietää, koska hän suuttuu, mistä ja kenelle. Minua ei onneksi ole lyöty, luunapit ja tukistamiset olen kokenut. Ja pelännyt kotona vuosikausia. En koskaan unohda miltä tuntui pelätä lapsena (tai nuorenakaan), enkä haluaisi yhdenkään lapsen joutuvan kokemaan sitä. Enkä kenenkään ihmisen ylipäätään. Minusta olisi kamalaa jos olisin äiti, ja minua pelättäisiin.

    Minäkin aina ihmettelen sitä, että miksi mikään fyysinen on lasta kohtaan ok, kun eihän sitä tosiaan voi itsekään alkaa aikuisia kurittamaan. Tätä perustellaan usein sillä, että aikuisen kanssa voi puhua ja aikuisilla kasvatus on jo tehty ja ties mitä puppua. Jotkut aikuiset käyttäytyvät aivan tahallaan huonosti vaikka miten yrittäisit puhumalla vaikuttaa hänen käytökseen. Silti sitä puolisoa, kaveria, kollegaa, kaupan kassaa, ketä tahansa ei vaan saa kurittaa. Ne muut keinot on vaan löydyttävä. Lapsen puolustuskyvyttömyyttä vaan on helppo käyttää tässä hyväksi.

    Onneksi tässä asiassa ollaan tosiaan päästy eteenpäin ja kulttuuri on oikeasti muuttunut. Valitettavasti näitä vääriä ja huonoja keinoja käytetään silti edelleen, ihan liikaa. Ja moni käyttää henkistä väkivaltaa luullen sen olevan enemmän ok. Moni ei edes tunnista sitä, koska on voinut oppia kotoa/koulusta tms.

  46. Avatar mertaedemmäs sanoo:

    Tämä on tärkeä aihe. Missä rajoissa lapsia saa rankaista? Mä olen saanut lapsena luunappeja ja tukkapöllyjä. En usein, mutta pari selkeää tapausta muistan. Mun isän isä kuritti sitä lapsena todella paljon.mm. Asennossa piti seistä tunnin, sai vyöstä ym. Äiti on pitänyt isän aisoissa, koska olisi varmaan siirtänyt tavan omiin lapsiinsa. Onhan isä mua kurittanut joskus, mutta en muista kuin yhden tilanteen milloin pelkäsin häntä. Kiitos siis äidilleni! Itse olen muutaman kerran pienesti tukistanut omaa lastani pienenä ja niitäkin kertoja kadun.

  47. Avatar Toad sanoo:

    Kiitos tästä, taas viisaita sanoja.

    Itse ajattelin tekstin alussa että tästä olen kyllä vähän eri mieltä: ”eihän mun kokemasta minimaalisesta tukistuksesta ja näytösluontoisista läpsäisyistä ollut haittaa, opinpahan niistä.”
    Loppuun luettuani tajusin kuitenkin, että puhut aivan asiaa. Minäkin, onnellisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden kokenut, olen kurittamistilanteissa ja niiden pelossa kokenut olleeni tuhma ja ikävä lapsi, vaikka kaikki lapsethan toisinaan törttöilevät. Niihin tilanteisiin tulisi todellakin kasvattajan löytää viimeiset hermot jostakin, jotta asia saadaan selvitettyä ilman edes muodollista väkivaltaa tai sillä uhkailua. Vaikka ongelma (ainakin hetkellisesti) poistuisikin, se poistuu vain siksi että lapsi pelkää, ei siksi, että jotakin tärkeää olisi oivallettu yhdessä.

  48. Avatar Maria sanoo:

    Paljon mielipiteitä herättävä keskustelu. Itse kuulun niihin jotka ovat saaneet maistaa niin vyöhihnaa, luunappia kuin tukkapöllyäkin. Ehkä olen sitten kieroonkasvanut mutta kun katsoo tätä nyky yhteiskuntaa ja sen nuorisoa niin näkyy tämä että sitä isän kättä ei ole näytetty.. Lapset ja nuoret ovat entistä uppiniskasempia ja eivät kunnioita vanhempiaan. Tietyssä rajassa on hyvä asia että fyysinen kuritus on rikos, mutta mielestäni tässäkin asiassa maalaisjärki käteen. Pieni lapsi ei omaa aikuisen ajattelu tapaa eli ymmärtäisi syitä ja seurauksia pelkästään puhumalla. Olen sitä mieltä että kun puhumiset/lahjonnan/jäähyt on käytetty ja esimerkiksi parkkipaikalla karkuun juokseminen (aiheuttaa lapselle hengenvaaran) niin otan silloin ennemmin omatunnolleni se että nappaan hiuksista kiinni ja lapsi muistaa mitä parkkipaikalla juoksemisesta seuraa eli todennäköisemmin seuraavalla kerralla käytös ei toistu. Omasta mielestä esimerkiksi tukistamisessa ei ole mitään pahaa kunhan se nyt ei ole tuppokäteen- periaatteella. Siihen yhdyn että piiskan antaminen on väärin. Kaverin kanssa puhuttiin juuri aiheesta että se on jännä juttu että vanhempien ihmisten diagnooseista ei löydy ADHD:ta mutta kovasti on osastot täynnä lapsia joihin vanhemmat eivät saa enää mitään rotia. Sitten lyödään ADHD leima paperiin. Joko tämä sairaus on geneettisesti runsaassa nousussa tai sitten juurikin tämä nyky ajattelutapa ajaa maailman siihen pisteeseen että laitokset saavat kasvattaa lapset, koska vanhemmilta loppui työkalut.

    • Avatar Enni sanoo:

      Tässä on minunkin mielestäni perää. Ehkä olennaista on se, minkä vuoksi ja missä tilanteessa se kuritus tehdään. Ja millä voimalla. Jos vanhempi hakkaa lastaan vihanpuuskassaan, on se aivan eri asia kuin se, että äiti ikään kuin muodonvuoksi tukistaa, jos lapseen ei mikään muu tehoa. Lapsia on niin erilaisia. Iinan lapset ovat hyvin rauhallisen oloisia, mutta on olemassa aivan toisenkin äärilaidan lapsia.

  49. Avatar E sanoo:

    Nyt jäi vähän hassu fiilis. Tuntuu vähän epäoikeudenmukaiselta, että joku, joka ei vaikkapa mun lapsuudesta mitään tiedä, alkaa neuvomaan, miten mun pitäis mun kokemuksista ajatella ja niitä käsitellä. Tai mitä mun pitäis ajatella mun vanhemmista ja siitä, miten ne on mut kasvattanut. Asiat ei ikinä ole niin mustavalkoisia ja perheväkivalta on mun mielestä AIVAN ERI ASIA kuin kurittaminen. Et sä voi sanoa mun puolesta, että olisin kokenut väkivaltaa, jos asian en itse koe sillä lailla olleen.

    Itse en ikinä ketään voisi lyödä, mutta en myöskään naureskellen kerro siitä, kuinka meitä kasvatettiin. Kerron saaneeni selkään, jos sitä kysytään, mutta itse en ole siitä traumatisoitunut millään tavalla enkä syytä vanhempiani siitä. MUTTA meidän perheessä EI ole ollut väkivaltaa, se on aivan eri juttu. Ei meillä mitenkään silmittömästi hakattu, ei edes risulla tai remmillä, tietenkään!

    Korostan vielä, että itse en tulevaisuuden lapsiani aio kasvattaa hakkaamalla, mutta jokainen tekee siten, miten parhaiten osaa ja kykenee. Meidän vanhemmilla ei ollut muita keinoja ja ihan tervepäisiä ihmisiä meistä kasvoi. Ei kukaan ulkopuolinen voi alkaa vaatimaan meitä ajattelemaan, että olisimme kokeneet jotenkin vääryyttä ja pitäisi arvostaa itseään enemmän. Mitä tässä pitäisi tehdä? Katkaista välit vanhempiin vai haastaa heidät oikeuteen? Mulle asia ei ole eikä ole ollut mikään ”big deal.” Ollutta ja mennyttä. Ajattelen asiaa, jos kurittaminen tulee puheeksi, muuten en ikinä. Ja suhteet vanhempiin, varsinkin kurittajaosapuoleen, ovat erittäin lämpimät ja läheiset.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Nyt tuntuu että et ihan ehkä ymmärtänyt tekstiä? Luepa uudelleen: mähän totean tuolla että mun mielestä se on tosi hyvä jos ei koe traumatisoituneensa ja on vanhempiin hyvät välit yms. Totesin vain että ei kannattaisi ajatella että itse on ansainnut väkivaltaa, koska fakta on että ei kukaan lapsi ansaitse väkivaltaa. Tekisi mieli tähän vääntää vielä rautalangasta mutta kyllä se tuosta tekstistä tulee jo ilmi mitä ajattelen, ja ihan oikein se tulee jos tekstin ymmärtää.

      • Avatar Karo sanoo:

        Olen E:n kanssa samaa mieltä siitä, että tästä jäi vähän hassu olo. Koska olen itsekin saanut ns. helliä tukistuksia tai keveitä luunappeja jos en ole totellut. Ja tiedän vallan hyvin, että äiti ei halunnut satuttaa vaan kasvattaa minua. Olen kiitollinen äidiltä saamistani ojennuksista, sillä meillä myös puhuttiin ja rakastettiin paljon – paaaljon enemmän mitä tukistettiin. Olen tasapainoinen nainen, jolla on hyvä itsetunto ja taito lukea herkästi ja empaattisesti toisia ihmisiä. Ne ovat vanhempien kasvatuksen tulosta – he opettivat ajattelemaan, välittämään ja kunnioittamaan itseä ja muita. Muutama satunnainen luunappi tai tukkapölly ei missään nimessä muuta käsitystäni vanhemmiltani saadusta hyvästä kasvatuksesta. Ilman niitäkin olisi saatettu pärjätä, mutta ei niistä haittakaan ole silloin, kun kasvatettavana on useampi sinnikäs ja vahvatahtoinen lapsi.
        Minullekin tuli tunne, että pitäisi alkaa väkisillä traumatisoitumaan – kuten nykyään on trendikästä. En suostu sellaiseen.

  50. Avatar Reetta sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Itseäni himmentää eniten se, miten suurin osa fyysisen kurittamisen sallijoista sallii kurittamisen silloin, kun lapsi on satuttanut toista, esimerkiksi pienempää sisarusta. En millään ymmärrä miten voi opettaa lapselle, ettei saa lyödä, lyömällä itse. Miten lapsen pitäisi tajuta kun vanhempi lyö, että Tässähän opetetaan nyt minulle selvästi sitä, että en saa lyödä.
    Ja kuinka moni vanhempi löisi sillä tuppiremmillä vielä rauhoituttuaan, omaa vihaa siinä usein puretaan satuttamalla, ei suinkaan kasvateta harkitusti rakkaudella.

  51. Avatar TarjaL sanoo:

    Kiitos äärettömän tärkeästä aiheesta.

    Kuunnelkaa Marja Hintikka Liven se radio-ohjelma, jossa puhutaan kurittamisesta.
    Kukaan ei sen jälkeen sano, ettei siitä piiskaamisesta ole mitään haittaa ollut.
    Siinä Jenny kertoo niistä tunteista, mitä se uhkaava vanhempi kurittaessaan herättää lapsessa..vielä vuosienkin päästä sen pelon, häpeän ja vihan muistaa. Tunnemuisti.
    Vaikka ei ajatellutkaan.

  52. Avatar A-M sanoo:

    Minua on myös tukistettu lapsena, ja luunappeja tuli, mutta ei (muistaakseni) kovin montaa kertaa. Olin kuitenkin niin kiltti ja rauhallinen lapsi. Tietenkin jokainen lapsi koettelee joskus rajojaan, niin myös minä tein. Silloin myöskin sain kärsiä siitä. Veljeni sai osakseen kovempaa kuritusta, koska oli villimpi, ja hankkiutui enemmän ongelmiin.

    Nyt olen jo melkein unohtanut kaiken tuon (tapahtumista noin 30v.). Tuntuu melkein kuin unelta. En ole vuosikausiin kantanut kaunaa isälleni (joka siis tuon yksin teki). Nuoruudessani oli kyllä sellainenkin vaihe. En oikein silloin tullut isäni kanssa toimeen. Hän on ollut muutenkin niin äkkipikainen. Nykyisin tulemme kuitenkin paremmin toimeen, kun en enää asu vanhemmillani. Helpottaa kummasti!

    En koe lapsuuteni jättäneen traumoja, mutta olen kyllä ollut aika pelokas ja säikky, etenkin nuorena. Ehkä siitä jotain pelkotiloja on sitten jäänyt jonnekin alitajuntaan, jotain jota en itsekään tiedosta.

  53. Avatar Nimetön sanoo:

    Piti vielä lisätä äskeiseen, että kaikesta kurituksesta ja sen seuraamisesta huolimatta (veljeni kuritukset, joita oli myös todella ikävä seurata sivusta), ikävöin lapsuusaikaani, ja haluaisin sinne takaisin. Tiedän kuitenkin, että minua rakastettiin, ja lapsuuteni kokonaisuudessaan oli hyvä. Uusi päivä oli aina uuden alku. Ikävät asiat unohtuivat nopeasti. Etenkin äitini kanssa meillä oli todella mukavaa. Hän on ollut ja on yhä minulle todella tärkeä henkilö!

  54. Avatar A-M sanoo:

    Siis äskeinen jatko-kommentti oli minulta. Siitä kun taisi unohtua nimi…

  55. Avatar Entinen nuori sanoo:

    Ei, meitä on 7 ja elettiin kuin pellossa vain, kukaan ei komentanut. Mutta onneksi meistä kasvoi kunnon ihmisiä, kukaan ei ole tappanut tai pieksänyt muita, olemme kaikki vielä elossa. Emme ole myöskään kukaan saaneet sakkoja mistään. Itse en pidä pahana jos lasta opastaa mutta lyödä ei saa, se on kamala asia aina.

  56. Avatar Jonttu sanoo:

    Minä kuulun näihin ihmisiin, jotka kokevat jollakin tapaa ”ansainneensa” lapsuudessa saamansa kurituksen, joka minun kohdallani tarkoitti tukkapöllyä. On ehkä hieman kaksinaismoralistista ajatella, että tukkapölly olisi sallittavampi kuritusmuoto kuin lyöminen kädellä tai sitä pidemmällä, mutta näin minä ajattelen. Siltikään en koskaan tukistaisi omaa poikaani, lyömisestä nyt sitten puhumattakaan.

    Kirjoituksesi sai minut oikeasti ajattelemaan, ja luettuani olenkin kahta eri mieltä. Toisaalta ymmärrän sinun pointtisi täysin, sillä lapselle, joka tälläkin hetkellä kokee tukasta vetämistä, haluaisin sanoa, ettet ansainnut sitä. Haluaisin ottaa syliin ja lohduttaa. Toinen puoli minusta taas ajattelee sitä lasta, joka minä olin. Se lapsi olisi vain potkinut äitiään kovempaa, jos se oltaisiin otettu syliin ja yritetty selittää miljoonannen kerran, miksi joku ei mennyt juuri sen lapsen pillin mukaan. Eipä se tukasta vetäminenkään silti auttanut, jos totta puhutaan.

    Mutta. Minä ymmärrän äitiäni. Hän yritti hakea apua neuvolasta vaikean lapsensa kanssa, muttei koskaan saanut sitä, sillä muualla kuin kotona minä olin kuin enkeli. Kukaan ei uskonut äitiäni hänen kertoessaan millainen olen kotona. Sanottiin vaan, että koita jaksaa. Minulle ei jäänyt traumoja, ja pystyn vieläkin 24-vuotiaana purkamaan pahimmat tuntoni juuri äidilleni itkemällä, huutamalla ja rakastamalla. Siinä olenkin eri mieltä kanssasi niin sanottuna kokemusasiantuntijana. Minä olen aina saanut olla minä ja minua on rohkaistu siihen. Tiedostan kyllä, että kaikilla tilanne ei ole yhtä positiivinen.

    Mitä sellaisen lapsen kuin minä kanssa sitten tulisi tehdä? Minulla ei ole tähän vastausta, ja rukoilenkin sydämeni pohjasta, ettei poikani peri liian rönsyilevää temperamenttiani. Selittäminen monellakin eri tapaa ei auttanut. Väkisin syliin ottaminen ja halaaminen ei auttanut. Huoneeseen ”lukitseminen” sai minut vain rikkomaan kaikki huoneeni tavarat kerta toisensa jälkeen. Jonkun kivan ehdottaminen harhauttamiseksi ei auttanut. Minun täytyi vain saada riehua aikani. Validi ehdotus nykypäivänä olisi ilmeisesti peittoon tai mattoon kääriminen, mutta minusta se on jopa julmempaa kuin lyöminen. Ymmärrän, että silloin lapsi ei kykene satuttamaan itseään tai muita, mutta kuinka avuttoman olon tämä lapselle aiheuttaa. Itse näen tilanteen niin, että vanhempi tällöin käyttää valtaansa osoittaakseen lapselleen, että hänen edessään lapsi on täysin voimaton. Samalla tavoin kuin lyödessä. Ehkä minä tilanteen sattuessa toivon sitten saavani apua jostakin.

    • Avatar m sanoo:

      Hei! Mä olen tehnyt töitä jo muutamia vuosia erityisen tuen tarpeessa olevien lasten kanssa. Lisäksi olen opettanut erityisluokkia. Tuossa kommentissasi juuri kun kysyit, että mitä sellaisten lasten kanssa tulisi tehdä, niin ei ainakaan väkivaltaa. Mä haluan eritoten korostaa, että kyllä mä tavallaan pystyn ymmärtämään äitiäsi. Jos olet ollut niin vaikea ja villi lapsi, mitä mä näen joka päivä työssäni, niin onhan se hemmetin raskasta. Siihen lisättynä vielä, että äitisi ei ole saanut keneltäkään apua vaan joutunut kestää sen kaiken yksin, joten tässä kohtaa on pakko jakaa ymmärrystä äidillesi vaikka väkivalta hyvin väärin onkin. Mä olen vaan huomannut, että enemmän niitä resursseja pitäisi kohdistaa nimen omaan vanhmepiin, jotta he saavat tukea elämänsä tärkeimpään työhön, siihen kasvatustyöhön. Jos kasvattajan oma elämä rakoilee, niin miten kasvatuksen sitten pitäisi onnistua.
      Mulla oli oppilaana tyttö, joka sai välillä todella pahoja riehumiskohtauksia ja oli välillä todella aggressiivinen. Kerran hän sitten mottasi luokkakaveriaan ja sen jälkeen rupesi kiljumaan ja tuhoamaan kaikkea vastaan tulevaa. Otin hänet tiukkaan syliin ja pidin siinä vähintään 15 minuuttia ja koko ajan puhuin hänelle rauhallisesti ja kerroin päästäväni irti kun hän rauhoittuu. Hän pisti kaikin voimin vastaan ja kiljui, mutta tarpeeksi kauan kun häntä pidin, hän rauhoittui. Lopulta käpertyi nukkumaan, koska tämä taistelu vei täysin hänen voimansa.
      Pointtina oli siis, että tänä päivänä alan ammattilaisia on paljon enemmän, jotka ovat erikoistuneet näihin lapsiin, jotka tarvitsevat erityistä tukea. Nykyään myös vanhempien on helpompi saada apua, kuin ehkä sinun nuoruudessasi.

  57. Avatar Suvi sanoo:

    Hyvä ja tärkeä kirjoitus. Itsekin olen lapsuudessani kokenut lähinnä tukistamista ja kerran muistan saaneeni piiskaa isältäni. Äitini oli kotiäiti ja hän selvitti riidat hyvin pitkälti puhumalla, ainoastaan mihin hän joskus (tavallaan ymmärrettävästi) väsyneenä sortui oli se, että hän ”uhkaili” päivän aikana kertovansa illalla kotiin tulevalle isällemme mitä kaikkea pahaa olemme tehneet eli tavallaan hän maalasi isästämme ”pelottavan uhkakuvan” meille lapsille. No, mehän tietenkin opimme pelkäämään isää nimenomaan konfliktitilanteissa, jolloin hänellä meni hyvin nopeasti maltti ja hän huusi/karjui, saattoi kovakouraisesti ”taluttaa” huoneeseen tai tukistaa. Muissa tilanteissa hän onneksi oli rakastava isä, mutta kasvoimme siihen, että isän kanssa ”tuli tulla toimeen”. No, varhaisteini-iässä en kestänyt enää tätä vääryyttä, että muiden ”piti vaan tulla toimeen isän kanssa, teki isä mitä tahansa” ja etenkin suuri viha isäni käytöstä (ja tuolloin jopa isääni itseään kohtaan) nousi niin vahvaksi, koska koin hänen tekevän etenkin siskolleni vääryyttä, ei enää välttämättä tukistamalla, vaan muuten vain sopimattomasti huutamalla/diktaattorimaisilla päätöksillään, että välimme tulehtuivat niin pahasti, että vielä tänä päivänäkin (täytän tänä vuonna 28v.) olemme hyvin etäisiä toisillemme, vaikka anteeksi on pyydetty puolin ja toisin monia kertoja ja tiedän, että isä rakastaa meitä kaikkia aivan älyttömästi ja auttaa meitä pyyteettömästi niin paljon kun voi.

    Luulen, että koska edelliset sukupolvet, kuten omat vanhempani, ovat kasvaneet itse ihan erilaisessa kasvatuskulttuurissa ja heillä on sen mukaiset tavat kasvattaa (vaikka lapsiaan kuinka rakastaisivatkin), että nyt viime vuosikymmenenä kun perinteiset ”fyysiset kuritukset” on kielletty, ei vanhemmilla ole heti ollut mitään ns. korvaavaa toimintatapaa tilalle ja tämä ”notkahdusvaihe” näkyy osassa nuoria, jotka ovat kasvaneet ”liian vapaasti”. Kun vanhemmilta kiellettiin tietyt toimintatavat, eivät he heti osanneet paikata tätä aukkoa ja alkaa keskustelemaan, kertomaan syy – seuraussuhteita, olemaan jämptejä (ilman fyysistä kuritusta/uhkailua) ja sanoittamaan tunteita lapsilleen. Ja tästä on jossain määrin seurannut se, mitä joku tuolla aiemmin jo kommentoikin, että monet nykylapset ovat käytökseltään aivan hirveitä ja olen ehdottomasti samaa mieltä. Jo itseni ollessa yläasteella muistan miettineeni, miten _järkyttävällä_ tavalla jotkut käyttäytyivät toisia oppilaita ja opettajia kohtaan ja nykyään sama meno ja vielä pahemmalla tavalla jatkuu, ainakin mitä kuuntelen opettajakavereitani… En siis todellakaan kannata fyysistä kuritusta/uhkailua, mutta jämptiyttä, tunteiden sanotusta ja käsittelyä, rakastavia ja selkeitä rajoja lapsille ja nuorille tarvittaisiin todella kipeästi!!

  58. Avatar A-M sanoo:

    Siis aiempi jatko-kommentti (klo: 20.44) oli minulta. Siitä kun taisi unohtua nimi…

  59. Avatar Eeva sanoo:

    Tää on tärkeä aihe, ja kirjoitit siitä hyvin.

    On kuitenkin ehkä hieman hankalaa arvostella sellaisen ajan tapoja, kun ei vielä yksinkertaisesti ollut tietoa. Se, että jokin asia on ollut kielletty jo vaikka 10 vuotta, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että se tieto olisi jo saavuttanut kaikki. Tai ei tarkoittanut esimerkiksi 80- ja 90-luvun tienoilla. Nykyaikana on ehkä hieman vaikeaa kuvitella elämää 80- tai 90-luvulla, kun tutkimustietoa ei ollut niin paljoa ja tieto ei yksinkertaisesti liikkunut samaan tapaan kuin nykyisin.

    Tämä ei kuitenkaan ole puolustus sen ajan tavoille, vaan ehkä muistutus siitä, että silloin asiat eivät olleet samanlaisia kuin nykyään. Kaikkea ei voi arvostella täältä käsin täysin mustavalkoisesti.

    Minua huolestuttaa nykyajassa se, että vaikka tietoa on heti minuutin googlettamisen jälkeen jokaisen saatavilla, lapsien lapsuus levitetään kaikkien nähtäville internetiin. Mielestäni on väärin, että vanhemmat eivät piittaa lapsensa oikeudesta yksityisyyteen.

    Entä jos 20 vuoden päästä kirjoitetaan teksti ”Sä et ansainnut sitä” ja kirjoitetaan siitä, kuinka väärin on, että sinun lapsuutesi on tuotu kuvineen ja tarinoineen kaikkien nähtäville? Mua kiinnostaisi tietää, miten sä oot varautunut tähän? Mitä jos käykin niin, että sun lapset eivät aikuisena haluakaan, että varhaislapsuus on kaikkien tiedossa? Mitä sä silloin sanot sun lapsille? Se on kuitenkin asia, jota et voi mitenkään korvata heille. Tiedän, että olet nyt kirjoittanut, että lapsesi hyväksyvät tämän ja et julkaise blogissasi mitään, mihin lapsesi eivät anna lupaa. Et ilmeisesti koe, että alle kouluikäinen (sanoisin että jopa alle teini-ikäinen) ei ole kuitenkaan kypsä tekemään tällaisia päätöksiä? Kuitenkin tuossa iässä rakastetaan ja ihaillaan kaikkea sitä, mitä vanhempi tekee, joten tuskin tuon ikäinen lapsi osaa oikeasti ajatella tätä asiaa, vaikka olisi ikäisekseen kuinka kypsä tahansa.

    Mä oon miettiny tätä asiaa tosi paljon ja uskallan nyt kommentoida sulle, koska koen sun olevan fiksu ihminen, joka ei provosoidu turhasta. Olisiko sun blogi yhtään sen huonompi, jos sä et käyttäiskään lastesi kuvia? Mä ainakin luen blogeja tekstien takia. Suoraan sanottuna tuntuu oudolta, että mun pitäis ees olla kiinnostunu vieraiden ihmisten lasten kuvista. Haastan sut kokeilemaan vaikka kahden kuukauden ajan sellaista bloggaamista ja somettamista, että et julkaise lainkaan lapsiesi kuvia. :) Siinä ajassa varmaan näkisi, mitä lukijamäärälle käy.

    Jos lukijamäärät laskisivatkin, niin sitten voisi ehkä miettiä, onko oikein tehdä rahaa omilla lapsillaan. Jotenkin mä koen, että lapsilla on oikeus olla lapsia ilman, että perheen toimeentulo on senttiäkään kiinni heidän kuvistaan tai tekemisistään.

    Jotenkin myös opettajana sitä ajattelee, että tää maailma menee aika hulluks, jos mä tiedän jonkun lapsen lähes koko elämäntarinan ennen kuin oon opettanut tätä lasta päivääkään. Mun mielestä jokaisella on oikeus olla toisten silmissä tyhjä taulu.

    Mä pidän sun blogista, pidän sun kirjoitustavasta ja pidän siitä, miten hienosti te ootte aito ja rakastava perhe. Mä oon nyt vaan viime aikoina herännyt yhä enemmän miettimään, että onko tää homma oikein ja toivon, että tieto siitä, että lapsella on oikeus täyteen yksityiseen, leviäis hiljalleen.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Tässä ensin suora lainaus postauksestani ”Ymmärrettäväähän se on että vielä 80- ja 90-luvulla on näihin keinoihin turvauduttu. Silloin laadukasta ja oikeaa tietoa kasvatuksesta ei ollut yhtä helppoa saada kuin nykyään. Ei ollut miljoonaa vanhemmille suunnattua nettisivua yhden klikkauksen päässä puhelimessa, eikä näistä asioista puhuttu yhtä laajasti kuin nykyään. Perhetyö ei ollut kovin yleistä, eikä työkaluja ja tukea ristiriitatilanteiden ratkaisuun saanut niin helposti yhteiskunnan toimesta silloin kun sitä olisi tarvittu.” Että olen kyllä ihan samaa mieltä siitä että silloin ei tietoa ollut helposti saatavilla. :)

      Ja sitten tähän lapsien kuvien julkaisuun. Sillä, että julkaisen tai en julkaise kuvia lapsista ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. En tosiaankaan usko että se vaikuttaa millään tavalla siihen että paljonko mun tilipussiin kertyy, se raha tulee jostain ihan muualta kuin siitä ovatko naamat esillä vai eivät. Se että julkaisen kuvia lapsista on ollut alusta asti tietoinen valinta, jota en kadu ollenkaan.

      Sinun kommentistasi paistaa läpi se, että et ole varmaankaan minun kanssani samaa ikäluokkaa tai ainakaan minua nuorempi, ja sinulla on erilainen suhtautuminen esimerkiksi kuviin ja videoihin joita netissä julkaistaan. Esimerkiksi mun serkuilla, joiden kuvia on täällä ollut alusta asti (olivat silloin esim. 6v ja nyt 14v), on kovin erilainen suhtautuminen kuin sinulla. 14-vuotiaalle on normaalia, että kaikista on kuvia ja videoita netissä. Ja heillä on jo täysin erilainen kyky ilmaista itseään ja omaa tahtoaan kuin vaikka 6-vuotiaalla.

      Tuo on toki hyvä pointti, että entä jos 20 vuoden kuluttua siihen suhtaudutaan samalla tavalla kuin kuritukseen nykyään. Sitä en voi tietää vielä, ehkä sitten suhtaudutaan? Jotenkin mä itse uskon avoimeen, rakastavaan maailmaan, jossa ei piilotella ja pelätä, ja toivon että tämä maailma on menossa juuri sellaista kohti. Ehkä se on vain toiveajattelua, ehkä ei, se jää nähtäväksi. Otan täyden vastuun siitä että olen tämän valinnan tehnyt. Jos lapseni siitä ovat minulle myöhemmin katkeria, niin sitten olen ehdottomasti epäonnistunut pahasti. Olen kuitenkin onnellinen ja iloinen kaikesta siitä hyvästä, mitä tämä blogi on saanut aikaan, niin omassa, kuin monen muunkin elämässä.

      Lapsella on oikeus yksityisyyteen ehdottomasti, ja siksi en täällä mitään henkilökohtaisia asioita lapsistani jaa, ja kaikki kuvat on hyvällä maulla valittuja. En koe että lasten kuvien julkaisu blogissa esim. vaatteiden/tuotteiden esittelyn yhteydessä poikkeaa juurikaan vaikkapa siitä mitä lapsimallit tekevät. Luulisi sinun myös opettajana ymmärtävän ja omaavan sen verran medialukutaitoa, että tajuat että vaikka blogissa kerron pieniä murusia lasteni elämästä, sinä et silti tiedä heidän elämäntarinaansa edes puoliksi tai tunne heitä millään tavalla. Jokaisella on oikeus olla toisen silmissä tyhjä taulu, vaan harvoinpa se silti elämässä toteutuu varsinkaan enää teini-iässä tai aikuisena. Kaikki googlaavat toisiaan, ja työhaastattelussa työnantaja on aina tutkinut taustat jo ennen haastattelua.

      Mä uskon että vaara ei piile vanhempien hyvällä maulla valitsemissa kauniissa kuvissa ja asioissa, vaan siinä mitä lapset itse jakavat jos kukaan ei opeta heille kuinka nettiä käytetään turvallisesti. Meidän lapset oppivat hyvät sometaidot ihan pienestä asti ja aion olla aina pitämässä huolta siitä että he eivät julkaise itse mitään mitä myöhemmin katuvat. Samaa ei voi sanoa kaikista 12-vuotiaista jotka esittelevät ties mitä vaikkapa Periscopessa, täysin vanhempien tietämättä edes kyseisen palvelun olemassaolosta.

      Näistä asioista on hyvä keskustella ja niitä on hyvä pohtia, ja itsekin tarkistan omaa suhtautumistani aina aika ajoin, mietin mikä tuntuu hyvältä, ja puhutaan näistä myös yhdessä lasten kanssa niin kauan kuin mä tätä blogia pidän.

      • Avatar mertaedemmäs sanoo:

        Yksityisyyden rajat ovat epämääräistyneet ja muuttaneet muotoaan. Google yms saavat tietoa meistä todella helposti. Fb seuraa käyttäjiään ja myy tietoja markkinoijille ja mainostajille. Kuinka paljon siis kukakin haluaa antaa tietoja itsestään.. Täysin omaa yksityisyyttä ei pysty pitämään, mutta hyvä on pysähtyä miettimään. Onko yksityisyyden ”menetys” uhka vai mahdollisuus? Ei ollut ihan aiheeseen liittyvä, anteeksi..

        • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

          Kyllä, olet aivan oikeassa nimim. mertaedemmäs! Mä en julkaise henkilökohtaisessa rajatussa FB:profiilissakaan mitään sellaista mitä en täällä voisi kertoa. Yksityisyys on nykyään aivan eri asia kuin ennen. Jos haluaa täyden yksityisyyden niin ei kannata ikinä käyttää edes tietokonetta tai älypuhelinta, sillä ne tallentavat jatkuvasti tietoa meistä kaikista, tietoa jonka tulevaisuuden käyttömahdollisuuksia me ei osata edes vielä aavistaa.

      • Avatar Eeva sanoo:

        Tää on kyllä mielenkiintoinen keskustelunaihe.

        Jos miettii esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimusta, niin niissä on sekä kohta ”Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.” sekä ”Lapsella on oikeus yksityisyyteen, kotirauhaan ja kirjesalaisuuteen.”

        Mä en pysty näkemään sitä eroa, että miksi on ok olla kunnioittamatta lapsen yksityisyyttä, jos on kuitenkin sitä mieltä, että väkivallalta lasta pitää (tietenkin) suojata.

        Myös alla olevassa linkissä Ilta-Sanomien uutisessa on mielestäni hyvin kiteytettynä tämä asia. (http://www.is.fi/perhe/art-2000000982573.html)

        ”Mannerheimin lastensuojeluliiton johtava asiantuntija Esa Iivonen sanoo, että asia on yksiselitteinen.

        – Jos kuva lapsesta on tunnistettava, se kuuluu henkilötietolain piiriin.

        Henkilötietolain mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus yksityisyyteen. Tällöin kuvaa ei siis saa julkaista ilman kuvassa esiintyvän – eli lapsen itsensä lupaa.

        Jos lapsi on niin pieni, että hän ei voi itse arvioida, haluaako kuvansa julkaistavan vaiko ei, kuvaa ei saisi julkaista.

        – Vanhemmat eivät omista lastensa yksityisyyttä, Iivonen muistuttaa.”

        Idealismi ja optimistinen ajattelu ovat pääasiassa superhyviä juttuja, mutta tässä asiassa näen tän aivan toisin. Kuitenkin henkilötietolakikin on tässä hyvin yksiselitteinen.

        Jos kuitenkin koet, että blogisi olisi aivan sama ilman lasten kuvia, niin miksi pitää kuitenkin toimia toisin kuin esimerkiksi henkilötietolaki velvoittaa?

        Se, että jaat hyvän maun mukaisia kuvia, ei poista sitä faktaa, että se on väärin.

        Jos koet, että et jaa henkilökohtaisia tietoja lapsistasi, niin olisi mielenkiintoista tietää, mikä synnytys on, jos ei henkilökohtainen asia? Tuntuu hassulta, että esimerkiksi hakusanoilla ”tiara synnytyskertomus” tulee ensimmäiseksi esikoisesi synnytys kaikkien tietoon.

        Lieneekö lapsimallien kohdalla kuitenkin usein niin, että he saavat työstään kaiken rahan? En koe, lapsien kuvat blogissa ovat verrattavissa mainoskuviin. Mainoskuvaa katsoessa en tiedä edes lapsen nimeä tai ikää, mutta väitän, että sinun lapsesi kuvan kohdalla tiedän lapsesta aika paljon.

        Olen kuitenkin alle 30-vuotias ja kasvanut jo nuorena internetmaailmaan. Mielestäni on hassua ajatella, että jos koen lapsilla olevan oikeuden yksityiseen, olen jotenkin vanha ja sitä kautta mielipiteeni on väärä.

        Aika ajoin käyn oppilaideni kanssa esimerkiksi sellaisen keskustelun, että kenellekään vieraalle ei kuulu sanoa edes omaa nimeään, koska valitettavan paljon on vielä olemassa sellaisia ihmisiä, jotka houkuttelevat lapsen autoon sillä tavalla, että esittää olevansa kovinkin tuttu lapsen perheen kanssa.

        Fakta lienee se, että tämä maailma ei koskaan tule sellaiseksi, että lapset voivat kasvaa vain pumpulissa. Tätä voi toki kutsua kyynisyydeksi, mutta itse kokisin sen enemmän realismia. Maailmassa on paljon pahaa ja tulee aina olemaan.

        Jos lapset oppivat siihen, että kuvia ja tarinoita voi jakaa netissä huoletta, niin uskotko oikeasti siihen, että pystyt pysymään kärryillä siinä, mitä teini-ikäisesi lapset tekevät? En usko, että blogin pitäminen lapsista suoraan ehkäisee sitä, että lapset eivät voisi tehdä jotakin hölmöä isona.

        Mitä tarkoittaa käytännössä se, että otat vastuun, jos lapsesi eivät isona pidäkään siitä, että olet pitänyt blogia?

        Jos työnantaja googlettaa tulevan työnhakijan, on kyseessä lain rikkominen.

        En näe, että ongelmia tulisi välttämättä työnhaussa tai vastaavassa, vaan koen, että kaikki mikä on lapsen kehityksen ja kasvun kannalta turhaa tai mahdollisesti jopa haitallista, kannattaisi välttää. Onnellisen lapsuuden saa kuitenkin ilman blogijulkisuuttakin.

        • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

          Sun kommentti tuli takaisin tosi hyökkäävänä, ja siihen on vaikea vastata. En usko että saan kantaani sinulle perusteltua niin että ymmärtäisit minun ajatusmaailmani tämän kaiken takana, tuossa aiemmassa kommentissa kun sanoin jo oman sanottavani. Maailma on muuttunut paljon siitä kun henkilötietolaki on tehty eikä se ota huomioon nykymaailman erilaisia olosuhteita, ja mielestäni sitä olisi aika päivittää.

          Bloggaajat eivät suinkaan ole ainoita jotka lapsistaan kuvia ja tietoa julkaisevat, vaan näin tekee suurin osa vanhemmista. Toiset julkaisevat blogiin hyvällä maulla, toiset FB:n ryhmiin ei niin hyvällä maulla. Kaikki tekevät omat valintansa, tämä on minun.

          Tärkeintä mitä opetan lapsilleni mediasta on se, että kuvia ja tarinoita nimenomaan EI voi jakaa huoletta, vaan erittäin tarkasti rajaten.

          Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja jätän tämän keskustelun omalta osaltani tähän, sillä en millään usko että pääsemme tästä yhteisymmärrykseen ja koen turhauttavan käyttää aikaani siihen että perustelen valintojani ihmiselle joka ei halua niitä ymmärtää.

          Mukavaa juhannusta!

  60. Avatar Emilee sanoo:

    Kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta. Koskaan ei voi alleviivata tarpeeksi sitä tosiasiaa, että kukaan lapsi ei ansaitse väkivaltaa. Liian moni vielä nykyäänkin pitää tukistuksia, läpsimistä ja luunappeja ym. vähäpätöisenä asiana, mutta itse ainakin muistan kuin eilisen sen pelon ja ahdistuksen mitä se aiheutti. Minua on kasvatettu pelolla, väkivallalla ja uhkailulla, ja se ei aikaansaanut mitään hyvää. Minusta tuli epäluuloinen ja pelokas muita ihmisiä kohtaan. Yhä nykyäänkin on vaikea uskoa että on olemassa hyviä ihmisiä, vaikka olen nyt 26-vuotias. Moni vähättelee traumojaan kovasti eikä edes myönnä niiden olemassaoloa. Ehkä se on eräänlainen selviytymiskeino.

  61. Avatar Myy sanoo:

    Olen kokenut fyysistä kurittamista isäni taholta ja vieläpä siten, että en ollut edes tehnyt sitä mistä rangaistukseni sain. Elämäni nöyryyttävin asia, josta en koskaan ole täysin päässyt yli. Isäni kokee edelleen mielestään hyväksi tavaksi antaa lapselle ns. selkään. No, onneksi hänellä ei enää ole ketä kurittaa. Omia lapsia mulla ei ole eikä tule, mutta olen sitä mieltä, että jos tuntee tarvetta kurittaa lasta fyysisesti, on jossain menty pieleen.

  62. Avatar Ei se kippee vaan häppee sanoo:

    Omalla kohdallani kuritustilanteita oli vain yksi; tarkoitus oli, että se on sen verran kokonaisvaltainen, että tarvetta uudelle kuritukselle ei tule, eikä tullut….olin silloin 14-vuotias. Koti ei ollut mitenkään erityisen uskonnollinen. Isä oli tuolloin lähemmäs 50v, mutta hänellä oli leskeksi jäätyään saanut avopuolisokseen nuoren naisen, äitipuoleni oli vain 26-vuotias tuolloin…emme tulleet toimeen ja kerran huusin hänen olevan se ”maailman vanhimman ammatinharjoittaja”. Tästäkös riemu repesi. Äitipuoli löi samantien avokämmenellä kasvoihini ja faija ”riemastui”. Alkoi meuhkata, että ”Nyt saat elämäsi selkäsaunan….”. Hän lähti heidän makuuhuoneeseen ja samalla äitipuoli käskytti minut omaan huoneeseen, jonne seurasi perässä. Hetken päästä saapui faija remmi kädessä. Minulla oli farkut ja T-paita. Faija komensi ottamaan ”pöksyt pois”. Olin shokissa, faija seisoi edessäni. Otin housut pois tai laskin ne itse asiassa vain nilkkoihin. Faija siinä jotain huusi kunnioituksesta ja komensi: ”perkele ne housut pois”. Ne jäi lattialle, mutta faija komensi viikaamaan ne siististi ja osoitti sormella huoneessani olevaa tuolia. Olin sen verran pelästynyt, että vasta lähtiessäni viemään farkkuja tuolille, huomasin äitipuoleni istuvan sen vieressä olevala jakkaralla. Viikkasin farkut siihen, samalla faija käski ottamaan alushousut pois. Äitipuoleni ei koskaan ollut nähyt minua alasti, enkä käynyt faijankaan kanssa yhtaikaa saunassa. Olin ikäisekseni hyvin kehittynyt. Tilanne oli hyvin ahdistava. Muistan riisuneeni alushousut ja laittaneeni ne farkkujeni päälle tuolille, joka oli sänkyni päädyssä. Faija käski menemään polvilleen sängyn päädyn eteen ja laittamaan kädet sängylle. Olin jo itkuinen. Faija tuli taakseni. Siinä ei ollut kuin korkeintaan 1,5 m kun olin perse paljaana heidän edessä. Faija käski laittamaan jalat yhteen, ja vannotti pitämään kädet koko ajan sängyllä sillä muuten lupasi kurittaa alusta asti! Sitten se alkoi ja tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta minun käskettiin nousemaan ylös ja pyytämäään äitipuolelta anteeksi. Olin kivusta ja häpeästi itkuinen ja tuo hetki tuntui ikuisuudelta. Lyhyt T-paitani ei todellakaan peittänyt sukuelimiäni ja huomasin kyllä äitipuolen luoneen katseen myös niihin. Sitten tuo seremonia oli ohi ja minun käskettiin jäädä seuraavaan aamuun asti huoneeeen heidän poistuessaan.

    Häpesin pitkään tuon tapauksen jälkeen, eikä tullut uutta kuritustilannetta….

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.