Moikka! Musta tuntuu kuin olisin pitänyt pidemmänkin tauon bloggaamisesta vaikka päivitin viimeksi eilen aamupäivällä, ihan hupsua! Ehkä se johtuu siitä että eilinen päivä yksinään tuntui kokonaiselta viikonlopulta, kun me tehtiin niin paljon kaikkea tavallisesta arjesta poikkeavaa. Kyllä me arkenakin touhutaan paljon, mutta lasten kanssa aika kuluu aina niin nopeasti kun kokoajan on valppaana ja touhuaa ja koittaa pysyä lasten jutuissa perässä. Sitten kun saakin olla kahdestaan vaan ihan rauhassa, tuntuu tuntikin pidemmältä kuin kolme tuntia lasten kanssa. Kummassakaan tavassa viettää tunteja ei ole mitään vikaa, mä nautin kovasti sekä lasten kanssa olosta että Oton kanssa kahdestaan olosta. Mutta mun mielestä aika silti kuluu lasten kanssa nopeammin kuin ilman, ehkä se on sitten joku alitajuinen selviytymiskeino kaikista touhukkaista vanhemmuuden tunneista, että ne vuorokauden pienet omat hetket tuntuvat pidemmiltä, ja jaksaa paremmin.

Eilen aamupäivällä tosiaan touhuttiin lasten kanssa, katsottiin Risto Räppääjää ja soviteltiin uusia vaatteita. Lähdettiin iltapäivällä keskustaan ja mä en edelleenkään tiennyt minne me oltiin menossa, koska Otolla oli mulle yllätys. Hän sitten vei mut Stockmannin koruosastolle, ja sanoi että saan valita itselleni ystävänpäivä-hääpäivälahjaksi ihan minkä korun ikinä haluan. Se oli niin söpöä että en tiennyt miten päin olisin ollut, näytin aivan varmasti sydänsilmäemojilta kun pyörin siellä ja tutkin koruja. Lopulta päädyin Marc by Marc Jacobsin Standard Supply dogtag-pendantiin, joka on sopivan näyttävä, mutta kuitenkin vähäeleinen arkikäyttöön. Se sopii nätisti mun jouluna lahjaksi saamiin korvakoruihin. Kyllä se Otto tietää mistä vaimo tykkää, hän nimittäin kertoi katsoneensa ihan samaa korua, että olisi kuulemma valinnut sen mulle mutta ei uskaltanut!

Stockalta lähdettiin Pastoriin syömään, ja tällä kertaa kokemus ravintolasta hipoi täydellisyyttä! Paikka ei ollut ollenkaan liian täynnä ja musiikki oli juuri sopivalla äänenvoimakkuudella. Ekaa kertaahan me käytiin siellä mun synttäreiden tienoilla melkein heti avajaisten jälkeen, ja silloinkin ruoka oli täydellistä, mutta paikka oli vähän turhan meluisa intiimejä treffejä varten. Tällä kertaa Pastor ei ollut meidän ykkösvalinta, juuri siksi, koska muistin sen metelin ja halusin jotain rauhallisempaa. Mutta me ei saatu pöytää enää meidän ykkösvaihtoehtoon kun viikkoa etukäteen yritettiin (hyvä me, aina myöhässä), ja siksi päädyttiin antamaan Pastorille toinen mahdollisuus.

Se todella kannatti, ruoka oli jälleen aivan erinomaista, palvelu ensiluokkaista ja ympäristö rauhallinen ja viihtyisä. Veikkaan että käydään siellä vielä aika monta kertaa tulevaisuudessakin. Maisteltiin neljää eri alkupalaa yhdessä, ja pääruoaksi otettiin kanapataa, joka ei ehkä kuulosta niin luksukselta kuin mitä se oli. Mä olisin voinut nuolla lautasen tyhjäksi jos olisin kehdannut, ihan mieletöntä! Jälkkäreille ei löytynyt enää mahasta tilaa, joten lähdettiin vähän pyörimään kaupoissa. Ei me mitään kyllä ostettu, paitsi leffakarkit koska ”shoppailun” jälkeen mentiin Tennariin tsekkaamaan Viikossa Aikuiseksi.

Oli muuten tosi hyvä leffa, ihan mahtavaa suomalaista huumoria. Sellainen leffa jota en ikinä osaisi kuvitella Hollywoodissa tehtävän, mutta joka ainakin muhun upposi aivan täysin. Nauraa rätkätettiin moneen otteeseen, ja niin tuntui tekevän kaikki muutkin leffasalissa. Käytiin viimeksi leffassa Tipan kanssa joululomalla, mutta kahdestaan ollaan käyty leffassa viimeksi muistaakseni Zeldan odotusaikana, eli yli kaksi vuotta sitten. Pitäisi käydä useammin, sen verran hauskaa se oli, ja onhan se leffakokemus vähän kokonaisvaltaisempi kun katsoo isolta kankaalta ja voi uppoutua täysin siihen.

Leffan jälkeen mentiin vielä käymään drinkeillä Kaislan ja Simon eli mun kaason ja Oton bestmanin kanssa. Olisi ollut hauska käydä koko kaaso-bestmanporukalla drinksuilla mutta 4/6 porukasta huitelee tällä hetkellä osa toisella puolen Suomea ja osa toisella puolen maailmaa, joten se ei ihan ollut mahdollista. Mutta ihanaa oli neljästäänkin, istuttiin rauhassa pari tuntia, nautittiin Kokomossa aivan mielettömät drinkit ja höpöteltiin. Mun drinkki oli nimeltään Tiki-Cucu ja nimensä mukaisesti siinä oli mm. kurkkua ja sen lisäksi passionhedelmää ja kaikkea ihanaa, yhteensä kuutta eri ainesosaa. Super raikasta ja hyvää! Jos kaipaatte vähän spesiaalimpia drinkkejä niin Kokomo oli ainakin musta aika kiva paikka!

Lähdettiin kotiin jo kymmenen maissa, ja katsottiin vielä vähän aikaa sarjaa tabletilta, ennenkuin mä nukahdin. Tänään ollaan ulkoiltu ja syöty Oton kokkaamia herkkuja, aika perus sunnuntai ihanasta auringosta nautiskellen. Eilen mä en ottanut kameraa edes mukaan keskustaan, koska haluttiin nauttia hääpäivästä kahdestaan ihan ilman kameraa, puhelinta ei lasketa haha! Se oli virkistävää, mutta ihan yhtä ihanaa oli tänään kuvata lapsia ja Ottoa kauniissa auringonvalossa, mä niin nautin kun saan kuvata taas vähän muutakin kun koko talven vallinnutta harmaata lumi-loskasotkua.

Oli ihana kävellä tyttöjen kanssa meren rannassa, kun auringon lämmön oikeasti tunsi eikä tuullut ollenkaan. Tytöt pääsivät ulkoiluttamaan uusia pipojaan ensi kertaa, ja mä tykkään kyllä molemmista! Zelda puhua pulputti ja osoitteli kaikkea mahdollista ulkona, ihania juttuja sieltä tulee kyllä. Tytöt kävelivät käsi kädessä kahdestaan pitkin rantabulevardia ja halivat toisiaan aina vähän väliä, taisivat matkalla sulattaa muutamat sydämet katseista päätellen. Kertakaikkisen ihana viikonloppu takana, ei voi muuta sanoa. Tuntuu että kaikki on ollut niin tasapainossa, sopivasti kahdenkeskistä aikaa, paljon yhteistä tekemistä lasten kanssa, ihania kavereita, herkullista ruokaa ja tietenkin tuo aurinko. Täydellinen viikonloppu, se olisi ollut mun otsikko jos Otto ei olisi ehtinyt ensiksi, damn! Kiitos kaikille joiden kanssa olen saanut olla ja jutella tänä viikonloppuna!

Huomenna mä esittelen teille ainakin Oton ystävänpäivälahjayllärin ja ensi viikolla luvassa kaikkea muutakin kivaa, kuten se päiväkodin ensimmäinen tutustumiskäynti kun meille tullaan kotiin kylään! Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille <3

Ihanaa ystävänpäivää kaikille! Me käytiin eilen vähän ostoksilla etsimässä lapsille päiväkotiin mukavia sisävaatteita. Löydettiinkin aika kivoja juttuja keväisissä väreissä Zarasta ja H&M:ltä. Mun mielestä päiväkotivaatteiden pitää olla sellaisia missä lapsella on helppo ja mukava olla, ja jotka eivät tunnu ikävältä myöskään ulkovaatteiden alla. Farkut ja muut tiukemmat ja kovemmat kankaat jätän suosiolla cityvaatteiksi, vaikka aika vähän meillä muutenkaan tytöt pitävät farkkuja, kaikki meidän lasten farkut on superstretchiä tai sitten farkkulegginsejä, joita itsekin käytän yleensä. Farkuissakin mukavuus ennen kaikkea.

Löydettiin pari kivaa paitaa, mukavat housut ja söpöjä mekkoja. Zarassa oli myös maailman söpöimpiä kissankorvapipoja, jollainen oli pakko ostaa vaaleanpunaisena. Mä tykkään korvapipoista, mutta yleensä jätän ne suosiolla ostamatta koska korvien mukana tulee melkein aina myös naama, poikkeuksiakin olen tosin tehnyt. Mä en voi vastustaa pandoja, joten pandapipoja meillä on useampikin kappale erilaisena. Nuo pipot ovat kuitenkin täysin kuviottomia, ja ihanan yksinkertaisia juuri siksi.

Innostuin pastellivaaleanpunaisesta muutenkin, ja ostin myös pari sen sävyistä koristetyynyä olkkariin, eikä Otto edes vastustellut! Ihana mies, en olisi uskonut että saan vaaleanpunaista muuallekin kuin lastenhuoneeseen täysin ilman vastarintaa. Miten on mahdollista että tämä prinsessavaihe iskee mulle nyt yhtäkkiä, kun niin pitkään olen ollut vaan kirkkaiden värien perään? Meillä on aika pitkään ollut mustavalkoista ja vastapainoksi niitä kirkkaita värejä, joten rauhalliset pastellisävyt tuovat ainakin kivaa vaihtelua niihin. Nyt vaan iski kunnon pastellikuume ja tekee mieli tuoda sitä kaikkiin huoneisiin. Se on kuitenkin kiva että meillä on kaikki isommat jutut juuri mustia, valkoisia tai harmaita, niin aika pienillä jutuilla saa muutettua ilmettä, eikä tarvitse vaihtaa kaikkea vaikka haluaisikin tuoda uusia sävyjä sisustukseen, kun harva väri riitelee noiden kolmen kanssa.

Ystävänpäivän ohjelmassa on lasten kanssa elokuvan katselua ja pientä herkuttelua näin aamupäivällä, ja iltapäivällä otetaan Oton kanssa kahdestaan suunnaksi keskusta, ja jatketaan juhlintaa kahdestaan. Kiva päästä viimeinkin viettämään hääpäivää, vaikkakin melkein viikon myöhässä. Tytöt jäävät tänne mummun kanssa leikkimään ja hengailemaan. Meillä on tarkoituksena käydä ainakin syömässä ja leffassa, ja lisäksi Otolla on kuulemma joku ylläri jota mä olen tässä nyt pari viikkoa yrittänyt miettiä pääni puhki, että mitä se voisi olla, mutta en ole vielä keksinyt! Jännittää että mitä tässä vielä tapahtuukaan, hahaa! Varmasti jotain kivaa kuitenkin, siitä ei ole epäilystäkään!

Aivan ihanaa ja rakkaudentäyteistä ystävänpäivää kaikille<3

Ystävänpäivä lähestyy ja kerhossa oli tänään tehty maailman hienoimmat ystävänpäiväkortit vanhoista kirjankansista ja metsän aarteista, jotka lapset saivat antaa tärkeälle ihmiselle. Meidän neiti halusi antaa korttinsa äidille ja isille, mikä on musta ihanaa, vaikka en tietenkään olisi pitänyt yhtään vähemmän ihanana jos hän olisi halunnut antaa sen kivalle kerhokaverille. Uskon että syy siihen, että me vanhemmat saimme kortin kaverin sijaan, on siinä että hän tykkää muutenkin tehdä kortteja meille vanhemmille melkein joka viikko, ihan vain koska askartelu on mukavaa ja hänestä on kiva ilahduttaa meitä. Ehkä ei käynyt mielessä, että kortin voisi antaa jollekin muullekin kuin meille.

Tiedän että siitä ei ole kyse ettei hänellä olisi ystäviä, sillä joka kerta kun menen häntä kerhosta hakemaan, on mukavat leikit kesken tai juuri päättymässä jonkun kaverin kanssa. Me ollaan opetettu, että kaikkien kanssa leikitään, vaikka ei hän sitä kyllä koskaan ole kyseenalaistanutkaan. Myös kerhossa sosiaalisia taitoja on harjoiteltu, ja tänäänkin oli teemaan sopivasti juteltu ystävyydestä ja tehty toisille ystävällisiä juttuja. Hänen ryhmässään on ollut aina tosi hyvä henki ja kaikki ovat saaneet olla yhtä lailla mukana.

En voi olla miettimättä, miten surullista olisi jos olisi toisin. Luin tänään pysähdyttävän artikkelin 6-vuotiaasta tytöstä, joka esikoulun aikana oli jätetty ainoana kutsumatta jo viisille synttäreille, joille kaikki muut ryhmäläiset oli kutsuttu, ja tämän lisäksi häntä oli vielä pilkattu ja huudeltu päin naamaa. Kukaan opettajista tai vanhemmista tytön äitiä lukuunottamatta ei ollut tähän puuttunut mitenkään. Luin useamman keskustelun aiheesta, ja vastaan tuli myös toinen ikävä ääripää – jonkun lapsi on järjestänyt synttärit, kutsunut ryhmäläisiään juhliin, ja kukaan ei ole tullut paikalle. Molemmat yhtä ikäviä tilanteita, joita samat lapset saattavat joutua käymään läpi, kerta toisensa jälkeen.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että eskariryhmäläisten vanhemmista ei löytynyt yhtäkään joka ymmärtäisi, miten heidän välinpitämättömyytensä voi vaikuttaa tuon pienen tytön itsetuntoon, elämänkatsomukseen ja koko tulevaisuuteen. Vielä uskomattomampaa on eskarin ohjaajien kykenemättömyys puuttua tilanteeseen. Miten se on edes mahdollista, että yksikään heistä ei välitä? Mä väitän, että työkaluja tilanteen parantamiseksi heiltä ei puutu, mutta halua kyllä. Tietenkin päävastuu on vanhemmilla, kasvatuksen perusta luodaan kotona, kuten myös ennakkoasenteet. Valta siihen tuleeko lapsesta kiva vai ilkeä, on pääosin vanhemmilla. Mutta päiväkodin työntekijöiden vastuulla on että edes se aika kun ollaan eskarissa, olisi jokaisella lapsella mukava olla.

Mä toivon, että kyseisten lasten vanhemmat lukivat artikkelin, ja että edes joku heistä tunsi piston sydämessään, ja ymmärsi mitä on tehnyt. Epäilen, sillä ennakkoasenteet istuvat tiukassa ja omaa ylpeyttään on vaikea niellä. Kuusivuotiaat eivät ole oletukselta ilkeitä. He eivät ajattele, että ujous, hiljaisuus tai erilaisuus on virhe, ellei heitä ole opetettu ajattelemaan, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samasta muotista veistettyjä ja osoiteltu erilaisuutta sormella.

Mä peilaan kaikkea tietenkin vain omiin kokemuksiini. Muistan ja tiedän sekä omasta lapsuudesta että kokemistani tilanteista omien lasten kanssa, että se että kaveri on vähän ujompi tai hiljaisempi, ei ole este leikille. Silloin tämmöinen vähän suulaampi tyyppi niinkuin esimerkiksi minä, voi ottaa vähän ohjaksia leikissä ja vaikka ehdottaa jotain kivaa tekemistä toiselle. Yleensä se kaverikin siitä rohkaistuu kun pääsee mukaan leikkiin, ja alkaa höpötellä, ja vaikkei alkaisikaan niin kyllä se leikki sujuu ihan hyvin vähemmälläkin puheella.

Lapset ovat uteliaita, kiinnostuneita kaikesta ja kovia kyselemään. He ihmettelevät, ja kasvaessaan huomaavat myös erilaisuuden. Mutta heille ei pidä antaa vääriä vastauksia, ei muutenkaan, mutta ei etenkään silloin kun on kyse siitä, miten muita ihmisiä kohdellaan. Jos lapsi kysyy ”Äiti, miksi toi Martti-Ursula ei puhu koskaan mitään” ja vastaus on ”Emmä tiiä, anna sen vaan olla ja leiki toisten kanssa”, lapsi antaa olla. Kun kaikki muutkin vaan antavat olla, on Martti-Ursula ilman kavereita, koko porukan ulkopuolella. Jos vastaus on ”Ehkä sitä vähän jännittää, käy pyytämässä sitä mukaan leikkiin” saattaa lopputulos olla toinen. Jos lapsi ymmärtää että erilaisuus on normaalia, ja hyväksyy sen, on lopputulos toinen.

Synttärikutsuja jaellessa on vastuu vanhemmalla. Mun mielestä kaikkia ei tarvitse kutsua, ymmärrän että kaikilla ei siihen ole resursseja. Mutta koskaan ei saisi tehdä niin että yksi jää ulkopuolelle. Joissain päiväkodeissa on ilmeisesti sääntönä, että pitää kutsua joko koko ryhmä, tai sitten kaikki ryhmän tytöt tai kaikki ryhmän pojat. Mun mielestä nuo ovat aika hyviä ohjenuoria, silloin kukaan ei jää yksin ulkopuolelle. Tämä ei tietenkään poista sitä ongelmaa, jos kukaan kutsuttu ei tule paikalle. Tottakai joskus on este, ettei oikeasti pääse syntymäpäiville koska on jotain menoa tai on vaikka kipeänä. Mutta harvoinpa kaikilla on yhtäaikaa menoa tai flunssaa.

Se on kaikkien yhteisen hyvän mukaista, että toisista pidetään huolta, ja toisia kunnioitetaan. Synttärikutsuille saapuminen tai kutsuminen on pieni vaiva, mutta sillä on iso merkitys. Ystävyys on hienoimpia ja ihanimpia asioita elämässä, ja kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus ja oikeus kokea se.

Luitteko te kyseistä artikkelia? Millaisia ajatuksia se herätti? Miten te toimitte kaverisynttäreiden ja kutsujen kanssa?

Me ollaan asuttu nykyisessä asunnossa pian 2,5 vuotta, ja asutaan varmasti vielä jonkin aikaa, koska tavoitteena on että seuraava asunto johon muutetaan on meidän oma. Aluksi 75 neliön avara kolmio tuntui tilavalta, meitä oli silloin vain kolme kun tähän muutettiin ja 1-vuotiaan lelumäärä ei ollut mitään verrattuna tähän nykyiseen tavarakaaokseen. Tässä pari vuotta asuttua, ja kaikkien tavaroiden lisäännyttyä roimasti me ollaan aina aika ajoin tilanteessa, jossa koko kämppä ärsyttää, kaikki on väärässä paikassa tai tavaroille ei ole mitään paikkaa,  ja alkaa ahdistaa. Silloin me vaihdetaan järjestystä.

Ollaan pyöritelty huonekalut ympäri, vaihdettu makuuhuoneita ja kokeiltu vaikka mitä moneen otteeseen. Aluksi freesiltä ja kätevältä tuntunut suuri ja avara olohuone-keittiö-eteinen tila tuntui ihan huikealta, mutta kaikkea kokeiltua ollaan todettu että meidän kodissa on vaan järjetön määrä hukkaneliöitä. Se on aiheuttanut hankaluuksia ruokapöydän sijoittelussa, meidän suurelle pöydälle ei koskaan tunnu olevan sitä ihan parasta mahdollista paikkaa. Ja lisäksi siinä missä yhteisissä tiloissa riittää niitä (hukka)neliöitä, makuuhuoneet ovat aika pienet, ja hankalat sisustaa koska ehjiä seiniä ei ole kummassakaan.

Päätettiin luopua nyt siitä ajatuksesta, että makuuhuone olisi yhdistetty makuu- ja työhuone, se on aivan liikaa vaadittu meidän piskuiselta kammarilta. Siirrettiin suosiolla työpöytä olohuoneen nurkkaan jossa se ei vielä ole koskaan ollut, ja ruokapöytä takaisin keittiöön. Se vie kyllä avaruudentuntua roimasti, kun suuren keittiön täyttää suuri pöytä, mutta tilankäytöllisesti tämä taitaa olla ainoa toimiva ratkaisu. Saatiin kuitenkin tämän ratkaisun ansiosta ihana pieni lukunurkkaus siihen kohtaan, jossa ruokapöytä oli ennen, ja tuosta pienestä nurkkauksesta on tullut mun lempipaikka koko kodissa. Se on nurkkaus joka mun silmään näyttää valmiilta, mukavalta ja meidän näköiseltä.

Ehkä tämän ansiosta me viihdytään taas seuraavat puolisen vuotta paremmin, kunnes on taas pakko sijoitella tavarat uudelleen. Olohuoneeseen haaveilen Ikean Bestå-kaapeista, kolme sellaista valkoista kaappia telkkaritasoksi olisi oikein hyvä. Kaapinovet piilottaisivat tavarat taakseen ja tekisivät yleisilmeestä rauhallisemman. Verhot on myös tarkoitus päivittää kevyempään ja vähemmän hallitsevaan näin kevään korvalla, niin saa raikastettua sisustusta, ja koristetyynyt muokata niihin sopivaksi. Mä olen miettinyt teidän ruokapöydäntuunausvinkkejä myös ja päätin ottaa yhteyttä ammattikouluun, että josko joku oppilas sieltä maalaisi pöydän oppilastyönä valkoiseksi! Kiitos siis kaikille aivan huipuista vinkeistä! Kunhan pöytä on maalattu, hommataan sille kaveriksi kauniit vaaleat pinnatuolit joista olen haaveillut jo ikuisuuden.

Tämä viikko on alkanut niin kauniin aurinkoisena, että mä olen täynnä kevätfiilistä ja hyvää mieltä. Ei ole kyllä montaakaan ihanampaa asiaa kuin se että koti täyttyy valolla kaiken talven harmauden jälkeen. Menin eilen illalla jo kymmeneltä nukkumaan ja kumpikaan tytöistä ei herännyt koko yönä, joten mä sain huikeat kymmenen tunnin yöunet pitkästä aikaa. Olo on lievästi sanottuna uudelleensyntynyt, voiko näin pirteä edes ollakaan?? Nyt jaksaa vielä uudella tarmolla viimeiset kaksi päivää ennen viikonloppua, ja lauantaina on viimein ystävänpäivä jolloin me päästään juhlimaan meidän ensimmäistä hääpäivää oikein kunnolla.

Hyvää yötä ja mukavaa huomista torstaipäivää kaikille <3

Me aloitettiin eilen Oton kanssa haaste. Haastoimme toisemme olemaan valittamatta, mistään asiasta, isosta tai pienestä. Se kumpi valittaa ensin kymmenen kertaa, joutuu tekemään ihan mitä tahansa toinen pyytää. 24 tuntia takana, Otto johtaa 0-1. Mä myönnän, sorruin valittamaan heti aluksi, jo eilen päivällä, aivan mitättömän pienestä asiasta, mun yskästä. Naurettavaa! Mutta nyt aion pitää varani, ja toivon että me ei päästä kumpikaan sinne kymppiin asti, vaikka en uskokaan että Otto keksisi mitään kovin kauheaa mun pään menoksi.

Miksi sitten tällainen haaste? Eikö negatiivisia tunteita saa ilmaista? Saa, ehdottomasti saa. Tämän haasteen tarkoituksena ei ole muuttaa arkea yltiöpositiiviseksi esitykseksi tai piilotella tunteita, vaan enemmänkin keskittyä siihen miten itseään ilmaisee, ja kiinnittää huomiota siihen miten pienistä asioista tulee joskus valitettua. Siinä on eroa, sanooko toiselle narisemalla että ”ei hitto mua väsyttää, miksei vuorokaudessa voi olla enemmän tunteja, mä en jaksaaaaa” vai sanooko vaikka että ”olipa kyllä aika hankala yö, ja nyt väsyttää, tänään vois mennä aiemmin nukkumaan ihan varmuuden vuoksi”.

Me ei olla mitään valittajaluonteita, koen että mulla ja Otolla myös on paljon muutakin asiaa toisillemme, kuin valittamista turhista pikkuasioista. Siksi en usko että tämä haaste tekee edes tiukkaakaan kummallekaan meistä. Mutta uskon että jokainen meistä sortuu turhaan valittamiseen joskus, ja fakta on se että eipä se fiilis siitä valittamisesta ainakaan kohene, päinvastoin. Pyrin muutenkin miettimään enemmän niitä päivän hyviä asioita, kuin huonoja, ja uskon että sillä on iso vaikutus ihan omaan yleiseen jaksamiseen ja fiilikseen.

Tämä haaste sai aika haastavan alun, sillä viime yönä nukuttuja tunteja on takana vain muutama, ja aamuherätyskin oli jo viideltä. Tämä taitaa olla taas vaan niitä kuuluisia vaiheita, että yöheräilyt ovat taas alkaneet, mutta väsymystä se ei helpota että tietää tämän olevan väliaikaista. Väsymystä ei helpota myöskään valittaminen, vaan sen tunnustaminen että nyt väsyttää ja se on ihan okei, ja sen miettiminen miten voisi itseään piristää että jaksaisi iltaan asti.

Siispä, takana on kaksi kuppia kahvia, aamulenkki aurinkoisessa säässä vähän kauemmas puistoon viemään esikoista kerhon laskiaispäivänviettoon ja naaman pesu jääkylmällä vedellä. Just nyt ei edes tunnu siltä että silmät lupsahtaisivat kohta kiinni, että jotain vaikutusta noilla taisi olla, onneksi! Kuopus luovutti huonon yön jälkeen jo ennen yhdeksää, ja nukkuu edelleen. Tämä on ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuopus nukkuu esikoisen ollessa kerhossa. Luksusta, etten sanoisi! Parin tunnin päästä haen Tiaran kerhosta, minkä jälkeen meille tulee ihanat Karde ja Edi kylään. Suunnitelmissa on mutakakun leipomista, kahvia ja rentoa hengailua, mikä kuulostaa erittäin sopivalta aktiviteetilta viime yön jälkeen.

Mukavaa ja aurinkoista tiistaipäivää kaikille<3

PS: Mä kerron sitten teillekin, mitä mä joudun tekemään kun Otto voittaa! Vaikka olen positiivinen ja uskon mahdollisuuksiini, mulla on sellainen kutina että tuo jääräpäinen aviomieheni onnistuu olemaan valittamatta vaikka hamaan tulevaisuuteen jos niin haluaa!