Ja nyt en puhu sellaisesta tahtomisesta, että rakkaus olisi tahdon asia, että voisi rakastaa toista vain koska tahtoo rakastaa. Nyt puhun siitä mihin mun mielestä rakkaus ja parisuhde, ja oikeastaan kaikenlainen kanssakäyminen perheen ja muiden rakkaiden läheisten kanssa perustuu. Lähimmäisenrakkaudesta.

Ihastumisessa  voi olla itsekäs. Voi etsiä ja tavoitella sellaista puolisoa joka miellyttää itseä, etsiä niitä ominaisuuksia joista itse tykkää ja ehdottaa sellaisia treffejä jotka ovat omaan mieleen. Voi miettiä mikä on itselle helpointa, millainen tapaamisjärjestely sopii itselle, kuinka paljon tarvitsee aikaa itselle ja kuinka usein haluaa huomioida toista. Voi pelata pelejä, leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, pitää jännitystä yllä.

Rakkauden ja ihastumisen mun mielestä erottaa sellainen yksinkertainen tosiasia, että rakastaminen on kaikkea muuta kuin itsekästä. Rakastaminen on halua tehdä toinen onnelliseksi, pyrkimystä tehdä toiselle mahdollisimman paljon hyvää, joka päivä. Jos on parisuhteessa, ja itsellä on halu tuottaa toiselle onnea ja iloa, osoittaa toiselle rakkautta ja ennenkaikkea pyrkiä tekemään arjesta mahdollisimman mukavaa sille toiselle, on musta aika oikeilla jäljillä. Jos se toinen vielä ajattelee samalla tavalla, niin mikäs sen parempaa. Jos taas haluaa tehdä arjesta mahdollisimman mukavaa itselleen, miettii miten pääsisi itse kaikkein helpoimmalla, miten saisi toiselta mahdollisimman paljon rakkaudenosoituksia ja miten ehtisi tekemään mahdollisimman paljon omia asioitaan, ei mun mielestä ole kyse rakkaudesta.

Useinhan sanotaan, että rakkaus on sitä että ajattelee toista ennen itseään, ja mun mielestä se on juuri niin. ”Tee toiselle niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän”, pitää paikkansa, niin kauan kuin sanoja ei vääristellä muotoon ”tee näin ja näin niin saat puolisosi tekemään sinulle näin ja näin”. Mä en suostu uskomaan että maailma olisi täynnä niin aaseja miehiä (tai naisia) että näitä lehtien viekkaita puolison ohjailuvinkkejä tarvittaisiin sen takia.  Parisuhde ei perustu sille, miten saa puolison toimimaan mahdollisimman hyvin oman pillin mukaan.

Kun sanon että rakkaudessa pitäisi ajatella kaikessa toista ennen itseään, tarkoitan tietenkin terveissä rajoissa. Nämä terveet rajat on yleensä olemassa, silloin kun rakkaus on molemminpuolista. Näin ei ole, mikäli toinen pyrkii tahallaan satuttamaan toista, vaikka toinen tekisi kaikkensa tehdäkseen hänen olonsa mukavaksi ja osoittaisi rakkauttaan. Kun rakastaa, ei halua satuttaa. Mun mielestä terveessä, rakastavassa parisuhteessa ei tarvitse itse taistella oman aikansa tai omien huomionosoituksiensa puolesta, vaan molemmat haluavat antaa niitä toisilleen koska rakastavat. Tietenkään ei voi olettaa että toinen lukee ajatuksia, ja osaa automaattisesti antaa vaikkapa enemmän apua tai siivota vessan useammin, jos ei siitä koskaan hänelle erikseen sano.

Siksi tahtomisen tärkein kumppani, on mun mielestä puhuminen. Pelkkä halu tehdä toiselle hyvää ei riitä, jos ei tiedä miten sitä hyvää parhaiten tekisi. Puhumisesta ei voi puhua liikaa, niinkuin kasvatuksessa, myös parisuhteessa se on tärkeää. Siinä missä lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, eikä kysyä liian hankalia kysymyksiä ettei lapsi koe oloaan turvattomaksi, parisuhteessa pitää pystyä puhumaan kaikesta. Ei ole asiaa, jonka haluaisin salata omalta kumppaniltani, siltä ihmiseltä johon luotan eniten maailmassa.

Mä olen seurustellut ennen Ottoa, ja Otto ennen mua, ja me ollaan kyllä molemmat nähty millaista rakkaus ei ole. Vaikka meidän suhde on edennyt äärettömän nopeasti, me ei päädytty yhteen siksi koska oli pakko. Ei ollut. Me päädyttiin yhteen, koska me nähtiin, että tässä se rakkaus nyt on. Viime keväänä alttarilla, me tahdottiin rakastaa samalla tavalla sinne asti kunnes kuolema meidät erottaa. Me ollaan nähty, että meille rakkaus ei ole sitä että toisen naama ärsyttää niin paljon että miettii miten voisi ärsyttää sitä vielä enemmän. Meille rakkaus ei ole sitä, että joutuu itkemään tai pelkäämään toisen ilkeiden sanojen tai tekojen takia. Meille rakkaus ei ole sitä, että riidellessä uhkaillaan erolla. Rakkaus on molemminpuolista luottamusta.

Sitä, että riidellessä ei tarvitse pelätä että toinen jättää tai suuttuu liikaa. Sitä, että uskaltaa kiukutella huonona päivänä, eikä peittele tunteitaan koska pelkää että toinen ei kestä niitä. Sitä, että niistä rankoistakin vaiheista selvitään yhdessä, vaikka mitä tapahtuisi. Kyllä meilläkin kiukutellaan, koska kenelläpä ei joskus olisi väsymys, nälkä, huono päivä tai kaikkea sitä yhtäaikaa? Mutta meillä ei kiukutella tahallaan, eikä loukata toisia tahallaan, ikinä. Meidän suhde ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, vaikka se joskus siltä on voinut vaikuttaa. Ehkä suurimpia koetuskiviä meidän koko perheen elämälle on ollut mun kuukausien vuodelepo Zeldan odotusaikana, jolloin mun äiti asui meillä, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa Oton ollessa töissä ja mun ollessa täydessä nostelu- ja liikkumiskiellossa. Äiti oli maailman suurin apu, ja vielä tänä päivänäkin olen kiitollinen tuosta avusta. Mutta jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen oman äitinsä tai anoppinsa kolmen hengen ja raskausmahan asuttamaan kerrostalokolmioon kolmeksi kuukaudeksi, ja itsensä samalla kykenemättömäksi toimimaan, ja pelkäämään oman lapsensa hengen puolesta.

Rakkaus on turvallisuutta. Vaikka noina aikoina meillä kaikilla oli hermot välillä äärimmilleen kiristyneenä, en koskaan pelännyt että se olisi meidän suhteen tuho. Se oli vaan välivaihe, josta me selvittiin ja saatiin maailman suurin palkinto, terve ihana tytär joka syntyi tismalleen täysi-aikaisena viikolla 37+0.

Rakkaus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mulle rakkaus on ehdotonta ja kokonaisvaltaista molemminpuolista huomioimista. Mä olen onnekas kun olen löytänyt kumppanin, jolle rakkaus tarkoittaa samoja asioita, ja joka vielä jopa sattuu rakastamaan mua. Se miksi mä alleviivaan sanoja mun mielestä, on siksi, että rakkaus on maailman henkilökohtaisin asia, ja mä tiedostan täysin, että on olemassa muunlaistakin rakkautta, kuin sitä mikä meillä tai mun mielestä toimii. Mun mielipiteet eivät todellakaan ole absoluuttinen totuus, eikä se mikä toimiii meillä toimi kaikilla muilla. Kaikki rakkaus on yhtä kaunista, niin kauan kun kaikilla sen osapuolilla on hyvä olla. Tasan viikon päästä on meidän ensimmäinen hääpäivä, ja kieltämättä sen lähestyminen saa tunteet pintaan. <3

Kuinka moni katsoi Livillä käynnissä olevaa  illan pyörinyttä Miss Universum-kilpailua? Mä katsoin, viimeksi olen katsonut joskus ala-asteella. Mä muistan kuinka lapsena katsoin kilpailuista missien upeita pukuja, kauniita hiuksia, meikkejä ja kykykilpailua. Kisat tulivat parina vuonna juuri syysloman aikaan, jota usein vietimme äitini työpaikan mökillä lyhyen ajomatkan päässä Helsingistä meidän tutun tyttöporukan kanssa, johon kuuluu neljä äitiä ja neljä tyttöä. Lapsena mä rakastin kaikkia missikisoja, silloin niitä näytettiin enemmän telkkaristakin. Oli Miss Suomea, Suomen neitoa ja isompia kilpailuja joissa oli osanottajia myös Baltiasta ja Skandinaviasta. Silloin misseys oli hieno juttu, pikkutytöt kuten minä ihailivat missejä ja haaveilivat ehkä misseydestä itsekin jonain päivänä.

Nykyään misseys on kokenut inflaation. Missejä haukutaan surutta somessa, todella todella rumastikin, ja harva enää uskaltaa niihin kisoihin lähteä. Mä en uskaltaisi, mutta musta ne jotka missiksi uskaltavat lähteä ovat rohkeita. Nykypäivän missit tietävät millaista arvostelua tulevat saamaan osakseen, ja lähtevät silti yrittämään, tavoittelemaan omia unelmiaan. Missit eivät valitettavasti ole ainoita jotka arvostelua saavat osakseen nettikiusaamisen yhä yleistyessä. Uskon että tulevaisuudessa ihmiset ovat yhä enemmän esillä, työssä kuin työssä, ja arvostelu yleistyy sen mukana.

Mä en voi vielä tietää, mitä meidän tytöt haluavat tehdä isona, enkä myöskään voi tietää, millaiset ulkonäköihanteet ovat silloin valloillaan, ja miten niitä tavoitellaan. Onko maailma suvaitsevampi kymmenen vuoden kuluttua, kun meidän tytöt ovat teini-iän kynnyksellä, ja nappaavat vaikutteita joka puolelta? Otetaanko silloin ulkonäköpaineita? Surullista sanoa, mutta tällä hetkellä en ainakaan usko siihen että ulkonäköpaineet tulisivat vähenemään, päinvastoin. Samalla kun internet pienentää maailmaa ja tuo tuntemattomat ihmiset lähemmäs toisiaan, se tuo mukanaan myös paineet, yhä nuoremmille ja nuoremmille.

En voi vaikuttaa siihen yksin, mihin suuntaan ulkonäköihanteet kehittyvät, ainoa mihin voin vaikuttaa on että annan mahdollisimman hyvän pohjan lasteni itsetunnolle, ja opetan heidät arvostamaan ja rakastamaan itseään. Se on varmaa, että lapset kuulevat kaiken, ja kiinnittävät huomiota asioihin joita me emme edes itse välttämättä huomaa. Siksi mä olen tarkka siitä, että meidän kotona kenenkään ulkonäköä ei arvostella, enkä koskaan seiso peilin edessä osoittelemassa (omasta mielestäni) vartaloni virheitä tai haukkumassa itseäni rumaksi tai vääränlaiseksi. Mä en halua siirtää omia epäröintejäni lapsille.

Tiaralla on vasta reilut kolme vuotta ikää, mutta puhetaito on ollut olemassa jo yli kahden vuoden ajan. En ole kuullut hänen suustaan koskaan muuta kuin positiivisia kommentteja jonkun ulkonäöstä. Negatiivisin sana jonka olen kuullut hänen suustaan liittyen ulkonäköön, on hassu, ja sekin silloin kun isi vetää pitkät kalsarit päähän tai siskolla on naama täynnä jugurttia ja muroja. Hän ei kiinnitä huomiota erilaisuuteen, ja sen mielestäni hienoa. Mä voin vain toivoa, että näin tulee olemaan mahdollisimman pitkään, kotona ja myös muualla.

Onneksi hän on päässyt ihanaan kerhoryhmään, jossa kaikki lapset ovat mukavia, ja vaikka mukana on viisivuotiaitakin jotka ovat nähneet jo paljon enemmän kuin meidän pieni, ei reilun puolen vuoden kerhoilunkaan jälkeen sanavarastoon ole tarttunut yhtään arvostelevaa sanaa. Tähänastisen kokemuksen perusteella mä ainakin tunnen että nykyään yhä useampi vanhempi opettaa lapsistaan suvaitsevaisempia, ja kiinnittää huomiota näihin asioihin eikä siirrä ennakkoluulojaan lastensa mieleen. Lapsi ei näe itsessään eikä toisissa ulkonäkövirheitä niin kauan kuin kukaan ei niitä hänelle osoita, ja hyvä niin.

Palaan vielä siihen alkuperäiseen aiheeseen joka nämä kysymykset toi mun mieleeni, eli missikisoihin. Musta se miten aikuiset ihmiset haukkuvat oikein joukolla missejen ja muiden julkisuuden henkilöiden ulkonäköä facebook-seinillään, ja ylpeilevät haukkumapostausten keräämillä hurjilla tykkäysmäärillä, on surullista. Mitä hienoa on siinä, että saa joukolla kutsua jotain rumaksi ja ihmetellä miksi hän on päässyt missiksi? On totta, että misseiltä vaaditaan tietynlaista ulkonäköä, mutta heiltä vaaditaan myös paljon muuta. Mun mielestä se että Suomi ei pärjää Miss Universum-kilpailuissa on hienoa, koska se tarkoittaa että Suomi ei ole vielä kokonaan ahdettu siihen (kauniiseen, mutta tiukkaan muottiin, jossa monet muut maat ihanteineen jo ovat. Miss Suomet ovat olleet todella eri näköisiä joka vuosi, mikä on ihanaa, piristävää ja hienoa. Mä toivon että Suomessa valitaan jatkossakin erilaisia missejä, eikä mietitä kuka mahtuisi parhaiten siihen muottiin.

Mitä mieltä te olette missikisoista? Miten suojelette omia lapsianne ulkonäköpaineilta? Mistä suurimmat ulkonäköpaineet tulevat teidän mielestänne, ja miten niitä voisi välttää?

Huh, mikä viikon aloitus. Sunnuntaina mä julkaisin Oton innoittamana postauksen, joka herätti keskustelua ja joka keräsi enemmän tykkäyksiä kuin mikään ikinä ennen mun blogiuran aikana, kiitos teille siitä, ihan mieletön kiitos kaikista kannustavista kommenteista ja siitä että jaoitte omia kokemuksianne! Te ootte ihan mielettömiä mahtityyppejä siellä, ihan jokainen<3 Täytyy kyllä hehkuttaa silti tuota aviomiestä vielä enemmän, se järjetön hype Oton postauksesta oli mun mielestä kyllä täysin ansaittua, ja ihan kreisiä, kreisin ihanaa. Mä haluan Oton blogiuralle pelkkää hyvää, ja en voisi olla hänestä ylpeämpi. Hieno ja koskettava teksti se oli mustakin, täynnä rakkautta.

Juuri kun me lenneltiin pilvissä teidän reaktioista ja kaikesta tuli niin uskomaton hyvä fiilis, meidän kuopus tempaisi itselleen jostakin talven en-edes-tiedä-monennenko flunssan. Täällä ei olla siis nukuttu pariin yöhön, mutta tänään onneksi Zeldalla ei ollut enää illalla, eikä nukkumaanmennessä ollenkaan kuumetta. Pidän sormia ristissä että selvittäisiin tästä nyt vain tällä parin päivän kuumeilulla, eikä tultaisi jälleen koko perhe vuorotellen kipeäksi. Mun piti tulla jo eilen höpöttämään, mutta toissa yö meni vielä viime yötäkin huonommin, enkä millään saanut itseäni koneen äärelle sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa postauksen.

Tänään(kin) herättiin kuudelta, mutta se ei haitannut, ei ollenkaan. Mulla on takana yksi blogiuran hienoimpia päiviä, Instagramista joku ehkä bongasikin jo pientä #AussieAcademy sneak peekiä, mutta enempää en valitettavasti voi vielä kertoa. Mä sain tavata tänään yhden mun suurimmista inspiraation lähteistä koko blogiskenessä, Rami Hannan, ja vieläkin tuntuu uskomattomalta! Mä tulen kertomaan teille vielä lisää tästä päivästä, mutta nyt tyydyn vain sanomaan että ei haittaa väsymys, ei ollenkaan, tänään oli niin hieno päivä, jota en ikinä tule unohtamaan.

Tytöt olivat täällä Oton tädin, ja ihanan Poppy-koiran kanssa, ja heillä oli kuulemma tosi kiva päivä. Itsestäkin oli ihanaa tulla kotiin kun täällä odotteli sellainen suloinen karvainen kaveri, voi apua! Mulla on niiiiin paha koirakuume, siis ihan järjetön, olen siitä ennenkin kirjoittanut mutta se vain pahenee kokoajan.

Musta tuntuu että mä olen nyt täynnä energiaa blogin suhteen ja muutenkin, ja täynnä uusia ideoita myös. En aio muuttaa blogin sisältöä, tai sitä millainen mun blogi on, mutta aion lisätä olemassaolevan päälle jotain uutta ja toivottavasti myös sellaista, mikä ilahduttaa teitä lukijoita. Blogin suhteen mä olen aina halunnut mennä eteenpäin ja kehittyä, ja vaikka takana on jo pian neljä vuotta, mä toivon että suunta on jatkossakin vain eteenpäin.

Muutama kommentoi silloin kun kerroin muutosta, että toivotte ettei mun blogi muutu liian ammattimaiseksi, sellaiseksi että täältä katoaa rento ote ja aito fiilis ja persoona. Mä takaan että niin ei tule käymään, koska mä nyt vaan olen tälläinen random höpöttäjä, enkä muuksi voi tai edes halua muuttua, hahaa! Ainiin, ja pakko vielä sanoa sen verran, että älkää säikähtäkö viime päivien kuvanlaatua! Olen ollut pari päivää vanhan kamerani varassa, mutta asiaan tuli parannus tänään, eikä tämän postauksen jälkeen pitäisi näkyä enempää kohinakuvia.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille<3 Huomenna uudet kujeet taas, ja viikon arkiruokaresepti!

PS: Moni on kommentoinut että uudet postaukset eivät päivity blogloviniin, mä olen ottanut yhteyttä ja pyytänyt korjaamaan ongelman, enkä itse voi tehdä asialle enempää. Toivon että ongelma korjataan pian, mutta sielläkin on varmasti ruuhkaa kun sieltä aika monta blogia löytyy, eikä välttämättä samantien pystytä asiaa korjaamaan kun minä siitä ilmoitan. Eli pyydän kärsivällisyyttä teiltäkin, mä tiedän että se on ikävää kun ne ei sinne tule, en mäkään siitä nauti, mutta en tosiaan voi asialle juuri nyt tehdä tämän enempää.

Parhaita puolia siinä, että on bloggaava aviomies, on se että pääsee itsekin lukemaan oman miehensä ajatuksia ja tunteita. Kun Otto tänään kirjoitti postauksensa siitä, millaista oli saada kuulla tulevansa isäksi ensimmäistä kertaa, mulla tuli itku. Ja samaan aikaan myös halu jakaa oma puoleni päivästä ja hetkistä, joista en koskaan ole kertonut blogin puolella muutamaa sanaa enempää. Millaista oli saada kuulla tulevansa äidiksi, ja millaista oli saada kuulla se viikon seurustelun jälkeen. Ehkä paras puoli siinä, että aviomies bloggaa, on se että te lukijat jotka luette molempien blogeja, saatte joskus lukea meidän molempien näkökulman asioihin.

Neljä vuotta sitten helmikuussa, mä koin ensimmäisiä alkuraskauden oireita. Pidin ne ensin omana tietonani, koska mua pelotti, mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa pojan kanssa, joka oikeasti välitti musta, ja josta halusin pitää kiinni. Mä tiesin, että mun ainoa vaihtoehto on pitää vauva, koska en ikinä olisi voinut valita itse toisin, ja siksi pelkäsin kertomista. Pelkäsin että menetän sen kaiken ihanan, mihin olin juuri vasta pääsemässä kiinni. Toisen välittämisen, rakkauden ja tuen, sen ihmisen jonka kanssa musta tuntui että haluan jakaa koko mun elämän.

Mäkin muistan sen illan, mä muistan jopa päivämääränkin, 16. helmikuuta. Me oltiin oltu ulkona Onnelassa kavereiden kanssa katsomassa Johanna Tukiaista, mahtavaa. Otto tarjosi mulle drinkin, jota mä en edes maistanut, koska mä vaan tiesin. Lähdettiin mun Ullanlinnan kämppään jo aika alkuillasta, mä olin tosi väsynyt ja halusin vaan olla Oton kanssa. Makoiltiin sängyllä ja juteltiin kaikkea mahdollista, ja mulle vaan tuli tunne että mun on pakko sanoa se, ja niin mä pamautin ilmoille ”Otto, musta tuntuu että mä oon raskaana”.

Se sai aikaan hiljaisuuden, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei todellisuudessa ollut varmaan kovin pitkä aika. Siinä vaiheessa kun mä kerroin, mä olin jo päätökseni tehnyt, en voisi luopua lapsesta vaikka mikä olisi. Ensimmäinen asia joka rikkoi hiljaisuuden, oli se kun mä sanoin Otolle, että ymmärrän kyllä jos hän ei ole viikon seurustelun jälkeen tällaiseen valmis, ja että mä en vaadi häneltä yhtään mitään, enkä ole katkera jos hän ei halua ryhtyä perheenisäksi tähän tilanteeseen tai olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mä en ikinä olisi voinut enkä halunnut pakottaa isäksi ihmistä, joka ei sitä itse missään nimessä halua.

Mä olin maailman surullisin, koska mä luulin tietäväni miten kaikki päättyy. Se ihana poika sanoisi mulle että ”joo kiitti moi, tää oli nyt tässä, pärjäile.” Mutta se ei mennytkään niin. Se ihana poika sanoikin, että ei hän ole menossa mihinkään. Hän on mun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

Sinä yönä ei tullut nukuttua kovin montaa tuntia, mä en oikein tiennyt mitä ajatella. Enhän ollut tehnyt vielä edes testiä, mutta jotenkin mä vaan olin ihan varma. Seuraavana päivänä me mentiin läheiseen apteekkiin ostamaan raskaustestiä, minä hermostuneesti hihitellen ja Otto kylmän viileästi. Eihän me tumpelot niitä löydetty kun ei koskaan ollut sellaiselle ollut tarvetta, ja jouduttiin vielä kysymään neuvoa apteekkarilta. ”Raskaustesti” luki paketissa, joka pakattiin kivaan pieneen pussiin ja sitä mä sitten kanniskelin tärisevin käsin. Oton piti lähteä töihin, ja mä olin yksin testin kanssa.

Katselin pussia ja jahkailin, en saanut testiä tehdyksi. Pakkasin sen mukaan, kun lähdin ystäväni luokse Vantaalle yökylään tekemään hänelle seuraavaksi päiväksi vanhojentanssikampausta. En olisi varmaan saanut sitä testiä tehdyksi ellei mun ystävä olisi sanonut että nyt ihan oikeasti vaan teet sen, ja mähän tein. Samalla sekunnilla kun pissa osui tikkuun, siihen lävähti kaksi tulipunaista viivaa, ja mä todellakin tiesin mitä se tarkoitti.

Huutonauruitkuhepulia, ja erittäin tärisevin käsin valmistettua tortillaillallista myöhemmin mä sain soitetuksi Otolle. ”Mä OLEN raskaana, kaksi viivaa”. ”Aijaa, okei. Mulla on nyt vähän paha paikka, soitan sulle myöhemmin.” Sillä sekunnilla tuntui että kaikki edellisiltana juteltu valui vessanpöntöstä alas raskauspissan mukana, ja mä jäisin sittenkin yksin. Tosipaikan tullen ei sitten rohkeus riittänytkään, luulin etten kuule Otosta enää ikinä mitään.

Illalla, muutamaa tuntia myöhemmin se Otto sitten soitti. Mun sydän hakkasi varmaan miljoona lyöntiä minuutissa kun vastasin puhelimeen. Hän oli ollut kaupan kassalla kaverin kanssa kun mä soitin, hieno hetki ilmoittaa miehelle että hänestä tulee isä. Me juteltiin, kaikki oli hyvin. Mua itketti helpotuksesta, mutta silti mua jännitti ihan hulluna, pelkäsin kokoajan että Otto herää unesta ja tajuaa mihin on ryhtymässä, eikä haluakaan tätä.

Seuraavana päivänä me nähtiin, ja ihan ekana halattiin varmaan ikuisuus. Mentiin Otolle, tehtiin ruokaa ja makoiltiin sängyssä. Otto silitti mun pientä mahaa, jossa ei kyllä näkynyt mitään merkkejä raskaudesta vielä, mutta kuitenkin. Ajatus oli tärkein. Silloin mä tiesin, että ei se oikeasti mihinkään ole lähdössä, vaan tässä se on meidän kanssa. Meistä tulee perhe.

Raskausaika oli meille molemmille kasvun paikka, me hypättiin täysin erilaiseen elämään kuin mitä oltiin siihen asti eletty. Mulle se muutos oli helpompaa hyväksyä ja siihen sopeutua, niinhän sitä sanotaan että naisesta tulee äiti kun testi näyttää plussaa, miehestä isä sitten kun vauva syntyy. Eihän se näin aina käytännössä mene, kummankaan osalta, mutta meillä meni ainakin vähän. Joskus se tuntui pahalta, että mun sukulaisten kesken vauvasta puhuttiin, häntä odotettiin yhdessä innoissaan ja raskaudesta iloittiin. Oton sukua mä en edes silloin tuntenut, eikä heille saanut kertoa mitään, koska Otto ei halunnut.

Loppupeleissä mulle oli kuitenkin tärkeintä se, että Otto pysyi mun rinnalla, Otostahan se meidän vauvan isä oli tulossa, eikä kenestäkään muusta. Kotona me oltiin yhdessä innoissaan vauvasta, ja Otto jaksoi hehkuttaa mun jokaista kirppislöytöbodya ja käydä mun kanssa perhevalmennuksessa. Otto on aina reagoinut asioihin pelaamalla, niin hassulta kuin se tälläisen niin-ei-pelaaja-vaimon korvaan edelleen kuulostaakin. Mä annoin Otolle sen rauhan pelata, ja luotin siihen että sitten kun vauva syntyy, meininki muuttuu.

Ja niin siinä kävikin. Siitä päivästä asti, kun meidän esikoinen syntyi, on tuo mun vieressä tällä hetkellä animea tuijottava kaksilahkeinen ollut maailman paras isä ikinä. Kyllähän se pelaa, ja tekee omia juttujaan, mutta niin sen kuuluukin, niin teen minäkin. Me ollaan vanhempina ja puolisoina tasavertaisia, ja edelleen, neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen ihan tajuttoman rakastuneita ja onnellisia. Toivottavasti niin on aina.

Mä olen aina ollut tosi sosiaalinen ja menevä, enkä ole hirveästi viettänyt aikaa yksin niitä vuosia lukuunottamatta kun mun äiti oli vakavasti sairas, ja olin paljon yksin äidin kanssa, eli yksin, koska suurimmaksi osaksi äiti nukkui. Silloinkin kun ”asuin yksin”, mun luona oli aina kavereita, tai sitten olin itse kaverin luona. Asuin reilun vuoden yksin omassa asunnossa, mutta sinä aikana mun yksin kotona viettämät yöt on laskettavissa varmaan kahden käden sormilla, etenkin koska mun ystävä asui samassa rapussa kerrosta ylempänä.

Otto ei, eikä lapsetkaan,  muuttaneet sitä että mä en edelleenkään kaipaa yksinoloa ollenkaan. Viihdyn yksin kotona silloin kun mulla on hommia tehtäväksi tai haluan siivota rauhassa mutta kaiken muun ajan voisin olla Oton ja lasten kanssa. Ennen pakenin kaikin keinoin yksinoloa, nykyisin se on harvinaista että saa olla yksin kotona, ja siksi mä olen oppinut nauttimaan niistä pienistä hetkistä vaikka en niiden perään haikailekaan.

Mä en kaipaa rauhallisia suihkuhetkiä, musta on kiva mennä suihkuun lasten kanssa ja nauraa kun ne spruuttaavat kumiankoilla vettä toistensa päälle ja järjestävät shampoopulloja riviin. En kaipaa hiljaisia iltoja yksin sarjoja katsellen, kun katson ne mieluummin Oton kanssa silloin kun molemmilla on aikaa. Hiljaiset iltadatailut yksin ei ole mun juttu, koska musta on niin paljon kivempaa datailla Oton vieressä, heittää huonoa läppää ja höpötellä kaikkea mitä mieleen tulee. Ja oikeastaan siivouskin on kaikista kivointa silloin, kun kuunnellaan samalla musiikkia ja siivotaan kaikki yhdessä.

En koe olevani läheisriippuvainen, koska kyllä mä osaan nykyään olla yksin ja tykkäänkin siitä, mutta en vaan kaipaa yksinoloa, samalla tavalla kuin vaikka kaipaan kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa. Kai se on ihan normaalia, ei kai yksinoloa tarvitse kaivata välttämättä, varsinkaan elämäntilanteessa jossa se yksinolo on hyvin harvinaista. Mun mielestä kaikki mikä ei vaadi äärimmäistä keskittymistä on kivempaa seurassa kuin yksin.

Yksi lemppari yksinolon hetki mulla kuitenkin on, jolloin en kuitenkaan varsinaisesti ole yksin kotona. Aamuisin, tyttöjen vielä nukkuessa mä juon yksin rauhassa kahvia, kuuntelen hiljaisuutta ja selaan puhelimella blogeja ja uutisia. Se on ihanaa luksusta, joka kestää juuri sopivan pienen hetken, ennenkuin joko Tiara hipsuttelee tukka unipörrössä lastenhuoneesta ja sanoo ”Huomenta rakas äiti”, tai Zelda kiljaisee sängystä ”Hetätyyyy! ÄÄitiii! Poiiiiiiis!” pirteänä kuin peipponen.

Olenko mä outo kun en koe erityistä tarvetta yksinololle? Viihdyttekö te paremmin yksin vai seurassa?