Edellisessä postauksessa mainitsinkin että nyt on pikkuhiljaa alkanut kroppakin laittaa vastaan kaikelle puuhailulle ja viimeiset pari päivää olenkin ollut tässä kuumavesipullo ja panadolit kourassa kun on alaselkä ollut niin kipeä! Lääkärissäkin kävin tänään ja sain nyt käskyn ottaa ihan rauhassa ja suunnilleen makoilla vaan kotona. Mulla on supistellut sen verran tiuhaan ja tosiaan särkenyt tota selkää että en kyllä halua itsekään pelleillä yhtään, täytyy vaan toivoa että tämä muutaman päivän lepo auttaisi eikä tarvitsisi makoilla seuraavia kymmentä viikkoa.

Mun raskauden kulkua onneksi seurataan suhteellisen tiuhaan Tiaran ennenaikaisen syntymän takia, että sinänsä on sen puolesta aika turvallinen olo mutta tietenkin olis kiva kun olis joku kristallipallo mistä näkisi miten nämä asiat nyt on menossa. Tai miksei masussa voisi olla vaikka ikkunaa josta tyypin vointia voisi kurkkia?! Mutta kun sellaisia ei kerran ole eikä tule niin näillä nyt sitten mennään mitä on annettu!

Mun oli tänään tarkoitus mennä kampaajalle mutta jouduin nyt peruuttamaan senkin sitten. Toivottavasti ensi viikolla jo olo olisi parempi, olisi nimittäin mukava saada tämä kuontalo kuntoon pitkästä aikaa ja keskiviikkona olisi tarkoitus tavata Kidekollegojani Annaa ja Karoliinaa erään tapahtuman merkeissä. Sormet ja varpaat ristiin että olo helpottuu ja saan ensi viikolla liikkua! Vaikka ensin kaipasin hurjasti sitä että saan vain olla niin nyt kun mielessä jyskyttää pelko 10 viikon pakkomakoilusta on se kiireisyys ja liikkuminen sittenkin kovin houkutteleva ajatus. Onneksi mulla on täällä kotona masutyypin lisäksi kaksi maailman parasta piristäjää, kultaisin ja paras pieni Tiara ja maailman ihanin Otto, muuten en kyllä jaksaisi ollenkaan!

Raskaanaolossa turhauttavinta on epätietoisuus, se että kantaa omassa kropassaan toista ihmistä jonka vointia ei voi tarkkailla 24/7 mitenkään. Se tuntuu niin pirun vaikealta kun sitä masussa asuvaa tyyppiä rakastaa niin mielettömän paljon ja silti ei vain voi tehdä enempää kuin parhaansa ja aina sekään ei riitä. Mä yleensä oon todella positiivinen ihminen ja jaksan uskoa siihen että hyviä asioita tapahtuu, mutta välillä mullakin pelko yrittää ottaa yliotteen ajatuksissa.

Onneksi Otto ei kärsi mistään isien mielialanvaihteluista tai muista myötätuntoraskausoireista  kuten Vauva-lehden taannoisen artikkelin tuleva isi vaan osaa aina sanoa ne taikasanat joilla mut saa rauhoittumaan kun hormonihirmu iskee. Jos mulla ei olisi noin tasapainoista, kannustavaa ja rakastavaa miestä rinnalla niin en usko että kykenisin itsekään olemaan kovinkaan seesteinen tai rauhallinen, varsinkaan näin raskausaikana.

Mitä mä olenkaan tehnyt että olen ansainnut itselleni tuollaisen miehen joka pyytämättä siivoaa koko asunnon ja sen jälkeen leikkii tunteja lapsen kanssa Duploilla kuten esimerkiksi tänään että mä saisin vain levätä? Tai joka kylvettää ja lukee iltasadut ja vie Tiaran nukkumaan ihan itse omasta halustaan (myös tänään) eikä se ole edes mitenkään poikkeuksellista. En edes osaa sanoin kuvailla sitä miten onnellinen mä olen siitä että Otto on mun elämässä, mutta onneksi tiedän että herra itse kyllä tietää miten rakas mulle on. Oton (ja Tiaran tietysti myös) ansiosta tälläiset vaikeammatkin päivät sisältävät naurua, iloa ja rakkautta!

Menipäs lällyksi tämä lopputeksti, hahah! Mä voisin alkaa kyllä nyt syömään vähän muroja iltapalaksi ja katsomaan leffaa Oton kanssa, Tiarakin kun kiltisti vetelee tuolla jo sikeitä. Hyvää yötä teille kaikille ihanuuksille <3