Iinan viettäessä aikaansa valmennuskurssilla, ajattelin tehdä palveluksen ja vähän lievittää meidän perheen ylisuorittajan, eli Iinan, blogistressiä taas kerran tökkimällä oman korteni kekoon, tällä kertaa postauksen muodossa. Vietin pari päivää miettien että mistäs mahtipontisesta sitä taas kirjottaisi, mikä saisi ihmiset miettimään ja mikä aiheuttaisi keskustelua ja (kohteliasta) argumentointia. Kenties siitä kuinka nyky-yhteiskunnassa ei homofobialla enää pitäisi olla paikkaa, tai siitä kuinka tasa-arvokeskusteluissa joku aina vetää äärifeminismikortin pöytään. (toim. huom. nimenoaan äärifeminismi, yleensä muodossa miehiltä kivekset nippuun ja naisen tulee olla karvainen vaikka väkisin, tasa-arvon sanan varsinaisessa merkityksessään tulisi mielestäni olla itseestänselvyys). Mutta ei, en ala tällä kertaa, en vielä. Viimeiset pari päivää ovat olleet ihanuudessaan täydellisen tavalliset, tylsät suorastaan. Tästä minä olen nauttinut, ja ei, ei ole sarkasmia.

Päivät ovat menneet töissä, ja illat kotona lasten kanssa leikkiessä, siivotessa, ruokaa laittaessa ja ihmetellessä että miksi en patistaisi Iinaa useammin ulos. Mielestäni on mahtavaa että merkittävin asia mitä on parin päivän sisään tapahtunut on se että päädyin eilen kokeilemaan Subwayn vegepihviä koska se oli päivän subi. Tai se kun matkakorttini hukkui ja oli noudettavissa tunnin sisään HSL:n Itiksen palvelupisteestä jonne joku laupias samarialainen oli sen palauttanut.

Tytötkin ovat molemmat selkeästi nauttineen isin täydellisestä huomiosta. Tänäänkin molemmat sammuivat kuin saunatontut perjantai-iltana, heti kahdeksan jälkeen. Tiaran ruotsinkieli on kehittynyt taas mukavasti kun ei ole muuta kieltä kuullutkaan pariin iltaan, ja Zeldakin ymmärtää että ”sitt” on ”istu”, vähintään yhtä hyvin kuin suomeksi, eli juuri ja juuri. Hieno keskustelukin saatiin Tipan kanssa aikaiseksi siitä kuin Finger Family-lastenlorujen lyriikat oikesti menee. Voin vannoa että laulun sanat menevät ”daddy finger, daddy finger, where are you” eikä suinkaan ”dägi vinge, dägi vinge, vee aah gjuu” mutta voin olla väärässäkin.

Hienoa muutenkin nähdä miten Zeldan kasvaminen on vaikuttanut tyttöjen leikkeihin. Tipakin suostuu leikkimään kuopuksemme kanssa Legoilla nyt kun Zelda ei enää koita kaataa kaikkea, vaan on pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään palikoiden todellisen käyttötarkoituksen, eli niiden syömisen. Tämän jälkeen kuolaisista palikoista rakennetaan torni.

Täydellisen tylsän päivän myös kruunaa täydellisen tylsä ilta, ja ei, edelleenkään ei ole sarkasmia. Illat olen viettänyt tabletilla nettiä selatessa ja harjoitellessa uuden, ts. tarpeeksi pitkäksi kasvaneen, ”kesätukkani” kasassa pysymistä, ja vihdoinkin se tuntuu onnistuvan ongelmitta. Instagramissa pölähtänyt blondi välivaihekin on kuin Suomen Euroviisuvoitto, muisto vain. Kuvaa tästä aikaansaannoksesta ei toistaiseksi valitettavasti ole, mutta jos jotakuta oikeasti kiinnostaa niin kannattaa Googlen kuvahakuun iskeä ”mikael gabriel 2013”, ja miettiä sama tukka punajuurenvärisenä.

Jotta nyt ei kuitenkaan menisi ihan pelkäksi ”kuulumispostaukseksi” niin täytyy mun vähän yhdestä mun projektista mainita jota olen työstänyt jo hetken aikaa. Iina on tätä minulta pidemmän aikaa jo toivonut, ja se palaute mitä olen teiltä Iinan lukijoiltakin saanut on tähän asiaan suuresti vaikuttanut. Mutta siitä lisää kun on sen aika, tulee melkein itselläni jo jännäkakka.

Mutta ei siinä, Iina palaa varmaan kohta kotiin ja minun on aika aloittaa iltarituaalini, eli jäätävä kasa ruisleipiä naamaan, niin iso lasi vettä huiviin että naapurikin varmaan herää yöllä pissalle, ja eikun nukkumaan jotta jaksaa taas aamulla. Hyvää lähestyvää viikonloppua kaikille, ja jos ette vielä osallistuneet sähköhammasharjan ja hammastahnan arvontaan niin viimeistään nyt kannattaa. I shit you not mä melkeen laitan sitä tahnaa leivälle, siitä teille hyvänyön mielikuva.