Tämä postaus on pyörinyt mulla luonnoksissa kuukausikaupalla, sillä olen halunnut kerätä rauhassa niitä vanhemmuuden tähtihetkiä, jolloin todella tiedät ja tunnet olevasi vanhempi. Vanhemmuus on äärettömien tunteiden summa, ja jokaiseen päivään mahtuu ainakin jonkinlainen tunteiden vuoristorata. Välillä se on lasten vuoristorata, välillä aikuisten, varmaa on vain se että yksikään päivä ei ole samanlainen.

1. Meillä ei ole ollut enää kahteen vuoteen vauvaa, mutta silti edelleenkin joka ikinen kerta kun menen suihkuun, kuulen vauvan itkua taustalla. Vaikka missään ei olisikaan itkevää vauvaa. Kai se suihku on aina kuulostanut ihan vauvan itkulta mutta vasta äitiyden myötä sen äänen on erottanut sieltä virtaavan veden liplatuksesta.

2. Vain toinen vanhempi ymmärtää, kun puhun sukkapiiloista. Eli niistä jo kerran tarhassa jalassa olleista sukista, jotka ovat täynnä epämääräistä pikkutavaraa paperisilpusta kindermunaleluihin ja barbien kenkiin, ja joita löytyy sängyn alta, kirjahyllyn takaa, sukkalaatikosta ja nukenvaunuista. Niitä sukkapiiloja, joita löytyy aina vielä se yksi siinä vaiheessa kun olet jo huokaissut helpotuksesta että koko huone on siivottu ja kaikki tavarat paikoillaan. ”Mut kun ne on niin kivoja säilytyspusseja” T. 3-vuotias

3. Vasta vanhemmuus saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä ettei ole muovaillut tarpeeksi muovailuvahalla, leikkinyt tarpeeksi barbeilla, rakentanut tarpeeksi isoa legotaloa tai lukenut tarpeeksi montaa kertaa sitä yhtä ja samaa Pikku Eetu -kirjaa.

4. Vasta vanhemmaksi tultuani olen oikeasti oppinut mitä huono omatunto tarkoittaa. Kyllä sitä joskus aiemminkin vähän kalvoi rintalastassa jos ei jaksanut nähdä kaveria tai jos oli pitämässä hauskaa vaikka olisi pitänyt tehdä läksyjä. Vanhempana huono omatunto saa kuitenkin aivan uuden merkityksen: se on asia joka kuuluu vähän jokaiseen päivään. Aina on huono omatunto jostain lapsiin liittyvästä, ja se huono omatunto on jotain syvempää ja raastavampaa.

5. Tiimalasinkääntäjä. Tiesittekö että se on maailman tärkein luottamustehtävä? En mäkään ennen. Vanhempana olen oppinut että Alias-peliä tai muuta tiimalasin sisältävää peliä pelatessa se kuka saa kääntää tiimalasia on verrattavissa lottovoittajaan. Ja se kuka ei saa kääntää tiimalasia, ilmaisee tyytymättömyytensä oikein kuuluvasti. Yhtä cooleja luottamustehtäviä ovat mm. hissin nappulan painaja (se on parempi joka saa tilata hissin kuin se joka ”vain” valkkaa kerroksen) sekä telkkarin avaaja.

6. Munavideot, luojalle kiitos niistä. Jos et tiedä mitä ovat munavideot, et ole luultavasti vanhempi tai sitten lapsesi on vielä alle 2-vuotias. Videot joissa avataan yllätysmunia ovat jokaisen lapsen suosikkeja, niissä on jotain sellaista mitä mä en ainakaan tajua mutta mitä lapset ympäri maailman rakastavat. Kaikki eivät tykkää samoista piirretyistä tai elokuvista, mutta munavideoista tykkää jokainen mukula.

7. Numero seitsemän on maaginen. Ensin siitä tulee kellonaika, johon et enää koskaan usko pääseväsi nukkuen heräämättä kertaakaan yön aikana. Sitten siitä tulee kellonaika, jonka nähdessäsi kiljut riemusta: ”ME NUKUTTIIN KOKO YÖ!”. Muutaman vuoden kuluttua huomaat että kello seitsemän on ja pysyy vaikka lapset ovat oppineet nukkumaan pidempään. Mikä pitkään nukkuminen? Missä? Ei meillä. Menitpä nukkumaan kymmeneltä illalla tai kolmelta yöllä, silmät aukeavat viimeistään seitsemältä.

8. Vaikka luulet että muistat lasten huvittavimmat kommellukset ikuisesti, olet väärässä. Kirjoita ne ylös, heti. Kun luet vauvakirjaa puolen vuoden jälkeen, saatat yllättyä. ”Ai sanoiko se oikeasti Puuha-Peteä Kuuka Kekeksi?”.

9. Meidät vanhemmat on suunniteltu niin että ne  kaikkein traumaattisimmat kokemukset unohtuvat ihan huolella. Ajan kuluessa niistä kuitenkin irtoaa yleensä suurin hupi. Älä siis lannistu kun lapsesi kakkaa niskakakat Citymarketin kassalla kurkku suorana huutaen, vaan poistu paikalta tyylikkäästi, kirjoita tapahtuma ylös vauvakirjaan ja naura kolmen vuoden kuluttua niin että kyyneleet valuvat ja poskiin sattuu. Lapsesi ei ehkä usko sinua kun kerrot, mutta viimeistään 30:n vuoden kuluttua voit sanoa ”mitä mä sanoin” kun lapsellasi on lapsia. Tai ainakin voit lohduttautua ajattelemalla näin.

10. Lapsille Sylkevä Kameli -pelin säännöt ja vanhemman työpuhelu ovat samanarvoisia. Kun ne säännöt tulevat mieleen ”JA sitten minä painan sitä nappia ja jos se on väärä niin sitten se kameli sylkee mun päälle mut jos se on oikee niin saan ottaa pullon!” niin ne on vaan saatava sanoa ääneen, ja vielä varmistettava että vanhempi on varmasti ymmärtänyt ne.

11. Valikoiva kuulo on ihan perusjuttuja. Kun juttelet kaverin kanssa puhelimessa henkilökohtaisia juttuja ja luulet lapsen värittävän keskittyneenä värityskirjaa, hän kysyy puhelun jälkeen erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä joihin vastaaminen saa hien nousemaan otsalle.  Mutta kun muistutat muistuttaneesi jo kahteen kertaan oman huoneen siivouksesta tai iPadiajan loppumisesta, ovat korvat yllättäen olleet ihan hukassa.

12. Lapsen brutaali rehellisyys on toisaalta virkistävää, toisaalta masentavaa. ”Mummu, sä et kyllä yhtään osaa ajaa autoa.” aamuruuhkassa ei kirvoittanut kovin suurta hymyä äitini kasvoilta. Itse yritän vielä pysyä positiivisena kun kuopus toteaa mahani olevan ”ihan iso” ja ruoan olevan ”ei ihan minun makuuni”. ”Isi älä viitsi laulaa kun mun korvia alkaa särkeä” on jo aika paha. Toisaalta, kun lapsi sanoo rakastavansa, tykkäävänsä jostain ruuasta tai että vanhempi on maailman paras, siitä tietää että hän todella todella tarkoittaa sitä eikä käy mielessäkään kyseenalaistaa sitä.

13. Kiusalliset kysymykset ruuhkabussissa ovat tulleet tutuksi. Miten se ihmisen biologia alkaakin aina askarruttaa juuri julkisilla matkustettaessa? Ehkä se on se kun paikalla on erilaisia ihmisiä ja asiat alkavat mietityttämään mukulaa. Ei siinä muuta vikaa kuin hitsin kovat suorituspaineet omaa vastausta miettiessä kahdenkymmenen silmäparin tuijottaessa. Vanhemman paineensietokyky on varmasti ihan omaa luokkaansa muutaman vuoden vastailun jälkeen.

14. Kun lapsi opettelee elämäntaitoja, on rankkaa olla vaan hiljaa ja puuttumatta. Eihän se lapsi koskaan opi ottamaan itselleen juotavaa jos hänen ei anna yrittää. Siispä ole vaan kieli keskellä suuta ja hymyile kauniisti, kun lapsi ensin ottaa haarukan yltääkseen avaamaan hanan haarukalla, sitten toteaa ettei se onnistu, hakee tuolin ja raahaa sitä pitkin lattiaa, kiipeää tuolille, ottaa kaapista mukin ja pudottaa toisen samalla, ottaa mukin piripintaan täyteen vettä ja kaataa ne päälleen hörpätessään. Lopuksi hän vie paita märkänä hanaan koskeneen ja mahdollisesti lattiallekin tippuneen haarukan takaisin laatikkoon, ja katsoo kysyvänä ”Enkö osannutkin hienosti ottaa vettä?!”.

15. Varpaat naamalla onkin ihan kiva juttu. En olisi kuvitellut ennen vanhemmaksi tuloa että joskus haluaisin nuuskuttaa jonkun varpaita. Mutta totta se on. Aamulla kun herään siihen että kolmevuotiaan varpaat ovat mun naamalla ja hän tuhisee vieressäni minionia puristaen, ei eka ajatus todellakaan ole että hyi hitto vie ne varpaat pois. Vaan sitä vaan hymyilee tyytyväisen onnellisena kun on sellainen tuhiseva pikkukaveri siinä niin ja sillä on vielä niin söpöt varpaat, ihan kuin isällään mutta minikokoiset ja vähemmän karvaiset.

Näin meillä, miten teillä? Kuulostaako tutulta?

Hei!

Sä et tunne mua, enkä mä sua, mutta arvaa mitä, sä olet mun isä. Sä et halunnut tuntea mua, etkä olla osa meidän elämää, tai nähdä mun kasvavan. Et tiedä musta mitään. Kun olin pieni tyttö, mä joskus kyselin susta mun äidiltä. Halusin tietää, miksi toisilla lapsilla oli isä, mutta mulla vain äiti. Se ei häirinnyt mua, en osannut kaivata sua koska mulla ei koskaan ollut sua alunperinkään. Silti mä ihmettelin, miksi sä et halunnut tuntea mua? Miksi mulla ei ollut sitä isää jonka kanssa lähteä luistelemaan hokkareilla tai pelaamaan jalkapalloa sunnuntaisin? Sitä isää joka auttaa matikantehtävissä jos äiti ei osaa, tai joka esittää kiperiä kysymyksiä poikaystäväehdokkaille.

Sä olit aikuinen ihminen, et mikään teini enää. Et kyennyt kohtaamaan tilannetta johon itse olit syypää, vaan juoksit karkuun. Mun silmissä sä olit ja olet pelkuri, oikea pahemman luokan munapää. En ole sulle katkera siitä että et halunnut mua, koska jos mulla olisi ollut sut, mä en olisi minä, enkä haluaisi olla kukaan muu. Mä olen aina ollut onnellinen äidin kanssa, ja uskon että äiti on ollut mulle tuhat kertaa parempi vanhempi yksin, kuin mitä sä olisit ollut toisena vanhemmista. Ehkä olet hyvä isä jollekin toiselle, vaikka susta ei mulle isäksi ollutkaan. Toivon ainakin että olet, enpä mä siitä hyöytyisi mitään jos loukkaisit mun lisäksi muitakin.

Ja kyllä, mä olen loukkaantunut sulle. Vaikka en ole katkera, olen loukkaantunut, mua harmittaa että sä et halunnut olla osa mun elämää. En ollut sulle tärkeä, etkä välittänyt musta. Mietitköhän koskaan millainen mä olen tai mitä teen? Se olisi hauskaa tietää. Mä olen joskus miettinyt sua paljonkin, nykyään pyörit mun mielessä aika harvoin, ehkä juuri näin isänpäivinä, mutta et muuten.

Nuorempana mietin paljon sitä, mitä ominaisuuksia olen perinyt sulta. Tulisiko mustakin isona pelkuri-munapää niinkuin isästäni? Ei onneksi tullut, olen perinyt äidiltä kaikki ne ominaisuudet joilla on väliä. Mä olen rohkea, periksiantamaton ja rehellinen. Sun täysi vastakohta siis. Mutta on mulla sun hiustenväri, ja ehkä taidot matemaattisissa aineissa ja luonnontieteissä tulevat sulta, ne keskivertotaidot siis, kyseiset oppiaineet kun eivät äidin vahvuuksiin kuulu.

Näin vanhempana olen miettinyt paljon sitä, miten paljon asioita multa on pimennossa, koska en tunne isääni? Entä jos sinulla onkin jotain perinnöllisiä sairauksia, joista en saa tietää ajoissa koska en tunne sinua? Entä jos jompikumpi meidän lapsista olisi ollut syntyessään perinnöllisesti sairas, minun puoleltani, enkä olisi tiennyt sairastumisriskistä sinun takiasi? Onneksi niin ei käynyt. Onneksi emme joudu kärsimään sinun valintasi takia, ainakaan vielä, tulevaisuudesta ei voi tietää.

Loppupeleissä sun puute mun elämästä ei ole vaikuttanut mihinkään tärkeään, vaikka tietenkin yksin konkreettinen puute on myös se, että meidän lapsilla ei ole toista pappaa ollenkaan. Sulla on tyttären lisäksi kaksi ihanaa lastenlasta, 1,5- ja 3-vuotiaat reippaat ja rakkaat tytöt, jotka eivät myöskään koskaan opi tuntemaan sua. Onneksi meidän tytöillä on rakastava, läsnäoleva isä, joka paljon sinua nuorempanakin osasi ja halusi kantaa vastuunsa, eikä lähtenyt karkuun niinkuin sinä.

Jos olisit ollut läsnä mun elämässä, olisin toivonut että olet niinkuin mieheni, ja lasteni isä, Otto on. Aina täysillä mukana lasten jutuissa, valmiina legorakentamiseen tai nukkeleikkeihin. Tasavertainen vanhempi, joka suojelee perhettään kaikin mahdollisin keinoin. Suuri tuki mulle äitinä, tärkeä, rakas ja paras mahdollinen isä lapsille. Hän on aina läsnä, leikkii ja opettaa, kuuntelee ja auttaa. Hän on kärsivällinen, fiksu ja omaa samanlaiset arvot kuin minä.

En ole kaivannut sun rakkautta, läsnäoloa tai hyväksyntää, niitä olen saanut tarpeeksi muutenkin. Tietoa mä olen kaivannut, mutta sitä mä en koskaan saa. Vaikka mulla ei ole sua, mulla on äiti ja mulla on Otto. Mulla on myös ihana pappa, ja paljon miespuolisia sukulaisia, joiden kanssa olen käynyt kalastamassa ja ajamassa nurmikkoa. Mun äiti on hoitanut kahden vanhemman hommat ihan yksin, ja onnistunut siinä ihan loistavasti. Hänellä on ollut rankkaa, vakavasti sairaana toisen vanhemman tuki olisi ollut korvaamatonta. Mutta me selvittiin, hyvin selvittiinkin.

En tiedä mitä sinulle kuuluu tai miten sinulla menee, mutta toivon että nykyään et juokse enää karkuun, vaan kohtaat tilanteet sellaisina kuin ne ovat. Toivon että olet läsnä lapsillesi, etkä sellainen kiireinen isä joka ei koskaan ehdi jutella tai auttaa läksyissä. Aina pienenä tein isänpäiväkortin päiväkodissa ja koulussa papalle, ja äidilleni, koska äiti on hoitanut sunkin hommat. Mutta olkoon tämä nyt kortti ja kirje samassa sinulle, kaikkien menneiden ja kaikkien tulevien isänpäivien kortti.

Hyvää isänpäivää, isä!

Ystävällisin terveisin,

tyttäresi Iina

Paljon onnea kaikille nykyisille ja tuleville isille, papoille ja isopapoille, sekä tietenkin meidän Otolle ja mun papalle! Kiitos Otolle siitä, että olet juuri sellainen isä kuin olet, eli maailman paras.

Iinan viettäessä aikaansa valmennuskurssilla, ajattelin tehdä palveluksen ja vähän lievittää meidän perheen ylisuorittajan, eli Iinan, blogistressiä taas kerran tökkimällä oman korteni kekoon, tällä kertaa postauksen muodossa. Vietin pari päivää miettien että mistäs mahtipontisesta sitä taas kirjottaisi, mikä saisi ihmiset miettimään ja mikä aiheuttaisi keskustelua ja (kohteliasta) argumentointia. Kenties siitä kuinka nyky-yhteiskunnassa ei homofobialla enää pitäisi olla paikkaa, tai siitä kuinka tasa-arvokeskusteluissa joku aina vetää äärifeminismikortin pöytään. (toim. huom. nimenoaan äärifeminismi, yleensä muodossa miehiltä kivekset nippuun ja naisen tulee olla karvainen vaikka väkisin, tasa-arvon sanan varsinaisessa merkityksessään tulisi mielestäni olla itseestänselvyys). Mutta ei, en ala tällä kertaa, en vielä. Viimeiset pari päivää ovat olleet ihanuudessaan täydellisen tavalliset, tylsät suorastaan. Tästä minä olen nauttinut, ja ei, ei ole sarkasmia.

Päivät ovat menneet töissä, ja illat kotona lasten kanssa leikkiessä, siivotessa, ruokaa laittaessa ja ihmetellessä että miksi en patistaisi Iinaa useammin ulos. Mielestäni on mahtavaa että merkittävin asia mitä on parin päivän sisään tapahtunut on se että päädyin eilen kokeilemaan Subwayn vegepihviä koska se oli päivän subi. Tai se kun matkakorttini hukkui ja oli noudettavissa tunnin sisään HSL:n Itiksen palvelupisteestä jonne joku laupias samarialainen oli sen palauttanut.

Tytötkin ovat molemmat selkeästi nauttineen isin täydellisestä huomiosta. Tänäänkin molemmat sammuivat kuin saunatontut perjantai-iltana, heti kahdeksan jälkeen. Tiaran ruotsinkieli on kehittynyt taas mukavasti kun ei ole muuta kieltä kuullutkaan pariin iltaan, ja Zeldakin ymmärtää että ”sitt” on ”istu”, vähintään yhtä hyvin kuin suomeksi, eli juuri ja juuri. Hieno keskustelukin saatiin Tipan kanssa aikaiseksi siitä kuin Finger Family-lastenlorujen lyriikat oikesti menee. Voin vannoa että laulun sanat menevät ”daddy finger, daddy finger, where are you” eikä suinkaan ”dägi vinge, dägi vinge, vee aah gjuu” mutta voin olla väärässäkin.

Hienoa muutenkin nähdä miten Zeldan kasvaminen on vaikuttanut tyttöjen leikkeihin. Tipakin suostuu leikkimään kuopuksemme kanssa Legoilla nyt kun Zelda ei enää koita kaataa kaikkea, vaan on pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään palikoiden todellisen käyttötarkoituksen, eli niiden syömisen. Tämän jälkeen kuolaisista palikoista rakennetaan torni.

Täydellisen tylsän päivän myös kruunaa täydellisen tylsä ilta, ja ei, edelleenkään ei ole sarkasmia. Illat olen viettänyt tabletilla nettiä selatessa ja harjoitellessa uuden, ts. tarpeeksi pitkäksi kasvaneen, ”kesätukkani” kasassa pysymistä, ja vihdoinkin se tuntuu onnistuvan ongelmitta. Instagramissa pölähtänyt blondi välivaihekin on kuin Suomen Euroviisuvoitto, muisto vain. Kuvaa tästä aikaansaannoksesta ei toistaiseksi valitettavasti ole, mutta jos jotakuta oikeasti kiinnostaa niin kannattaa Googlen kuvahakuun iskeä ”mikael gabriel 2013”, ja miettiä sama tukka punajuurenvärisenä.

Jotta nyt ei kuitenkaan menisi ihan pelkäksi ”kuulumispostaukseksi” niin täytyy mun vähän yhdestä mun projektista mainita jota olen työstänyt jo hetken aikaa. Iina on tätä minulta pidemmän aikaa jo toivonut, ja se palaute mitä olen teiltä Iinan lukijoiltakin saanut on tähän asiaan suuresti vaikuttanut. Mutta siitä lisää kun on sen aika, tulee melkein itselläni jo jännäkakka.

Mutta ei siinä, Iina palaa varmaan kohta kotiin ja minun on aika aloittaa iltarituaalini, eli jäätävä kasa ruisleipiä naamaan, niin iso lasi vettä huiviin että naapurikin varmaan herää yöllä pissalle, ja eikun nukkumaan jotta jaksaa taas aamulla. Hyvää lähestyvää viikonloppua kaikille, ja jos ette vielä osallistuneet sähköhammasharjan ja hammastahnan arvontaan niin viimeistään nyt kannattaa. I shit you not mä melkeen laitan sitä tahnaa leivälle, siitä teille hyvänyön mielikuva.

Meillä oli ihana isänpäivä! Voisi sanoa että kerrankin meidän isänpäivä sujui aika isänpäivämäisesti. Meidän perheen aiemmista marraskuun toisista sunnuntaista voi lukea täältä jos ne eivät ole vielä teille tuttuja, mutta lyhyesti kerrottakoon että emme ole vielä varsinaisesti päässeet juhlatunnelmiin isänpäivän kunniaksi ennen eilistä. Eilen kuitenkin kaikki sujui juuri niinkuin oppikirjoissa; tytöt nukkuivat yön hyvin ja herättiin aamulla tekemään Otolle aamupalaa ja leipomaan kakkua. Otto nukkui pitkään ja herätettiin hänet tyttöjen kanssa kun kaikki oli valmista ja Tipa sai ojentaa isilleen itse tekemänsä hienon taulun.

Tiaran piirtämässä taulussa on meidän koko perhe ja isi vielä kahteen kertaan piirrettynä koska isi on paras. Taulua piirtäessään Tiara totesi että ”Tästä minä tykkään, isistä!” ja se oli kyllä niin ihanasti sanottu että se piti kirjoittaa tauluun ylös! Otto tykkäsi lahjastaan kovasti ja Tiara oli niin ylpeänä! Mä askartelin Otsukalle tuon superhienon piparin jossa tekstin perässä hengaava epämääräinen pläntti yrittää esittää sydäntä.

Aamiaiseksi me nautiskeltiin (taas) banaanilettuja, joiden ohjetta multa kyseltiinkin ja mä ajattelin että jaan oman erittäin yksinkertaisen versioni teille kaikille: Tuon ylimmässä kuvassa näkyvän lettupinon saa aikaiseksi kolmella reilunkokoisella banaanilla ja neljällä munalla.  Mä en laita koskaan banaanilettutaikinaan mitään sokeria tai muutakaan makeutusta, mun mielestä banskun oma aromi riittää makeutukseksi oikein hyvin (varsinkin kun letun kuorruttaa vaahterasiirapilla). Mä oon huomannut lukuisien yritysten jälkeen että letut pysyy parhaiten kasassa kun ne pitää maltillisen kokoisina eikä lähde tavoittelemaan mitään koko pannunpohjan halkaisijaltaan olevia jättilettuja. Pienempää on helpompi hallita, ainakin mun poropeukaloilla.

Lettujen ja vaahterasiirapin kaverina oli mansikoita ja maailman parasta God Morgon -appelsiinimehua, sekä tietysti lauantaina leivottuja pipareita ja torttuja. Otolla on tasan kaksi aamupalavaihtoehtoa mitä hän kykenee aamulla syömään ja nää banaaniletut vaikka sitten siirapilla kyllästettynä on se huomattavasti terveellisempi versio kun vertaa siihen toiseen vaihtoehtoon eli pekoniin ja muniin.

Mä halusin eilen pukea tytöille nätit mekot kun niille tulee niin harvoin tarvetta että harmittaa roikottaa niitä vaan kaapissa ja isänpäivä on mun mielestä oikein hyvä syy mekolle vaikka oltaisiinkin ihan vian oman perheen kesken. Laitoin sitten itsekin tuon keltaisen Zaran suosikkimekkoni, piristämään syystalven pimeyttä kirkkaalla värillään! Vaalensin juurikasvun pois viime viikolla ja nyt on hiuksissakin paljon freesimpi olo, muussa tukassa pidin väriä viisi minuuttia niin että kastelin tukan ensin ja se riitti kirkastamaan onneksi jo pahoin kellastuneen kuontaloni eivätkä hiukset kärsineet kun vaikutusaika oli niin lyhyt.

Mä en ehkä kestä miten söpöt tytöt ja miten söpö Otto mulla on! Yhdessä ne on vielä söpömpiä, mulla meinas kyynel vierähtää poskelle kun otin noita yhteiskuvia Otosta ja muksuista ja ajattelin että noi kolme söppänää on mun. Viime isänpäivänä me vasta toivottiin että raskaus sujuu hyvin ja me saadaan toinenkin terve tyttö ja nyt Zelda jo istuu pontevana isänsä sylissä. Ja voi miten Tiara onkaan kasvanut, noista kuvistakin huomaa että meillä asuu pieni kaksivuotias leidi nykyään, eikä mikään taapero enää.

Illalla nautiskeltiin vielä lasagnetteillallisen jälkeen maailman parasta mutakakkua vaniljajäätelön ja mansikoiden kera, ja sitä tarjoillaan tänään mun äidillekin joka tänään saapuu meille auttamaan muutamaksi päiväksi kun mulla on niin paljon hääjuttuja, duunijuttuja ja menoja tällä viikolla. Keskiviikkona on ihan huippu yhteistyöjuttu josta lisää myöhemmin ja lauantaina Indiedays Inspiration Day jonne suuntaan moikkaamaan ihania blogikavereita ympäri Suomen!

Huh, tulipas pitkä postaus noiden kuvien takia, toivottavasti tykkäsitte! Mä alan nyt hoitamaan vielä vähän hääjuttuja ja vastailen myöhemmin illalla kommentteihinkin. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille♥

PS: Käykää osallistumassa vielä Stilissiman vapaavalintaisen Vanhojentanssipuvun arvontaan jos ette ole käyneet! Stilissimalla on nyt myös uudet mielettömän hienot nettisivut joista unelmapukujen selaaminen onnistuu kätevästi.

Eilinen lauantai oli ihana päivä, sillä eilen joulun tuoksu valtasi meidän kodin ja saatiin vedellä navat täyteen herkkuja hyvässä seurassa. Mutta jo ennen kuin herkut olivat valmiita, oli fiilis mitä parhain kun sain viettää ihanan aamupalahetken ilopilleri-Zeldan kanssa. Tiara söi oman aamiaisensa heti herättyään kun oli kuulemma niin kova nälkä mutta Zelda, meidän pieni aamu-uninen pallero heräsi vasta puoli yhdeksän aikoihin aamupuurolle ja oli niin iloista neitiä että!

Aamupalan jälkeen meidän ihana naapurin Oona tuli meille torttutaikinan kanssa (piparitaikina oli mun vastuulla) ja sitten huomattiinkin että olin fiksuna tyttönä ajatuksissani ostanut itsekin torttutaikinaa piparitaikinan sijaan. Ei siinä auttanut kuin lähteä käymään kaupassa koska ehdottomasti haluttiin myös pipareita! Me kipiteltiin kauppaan ja vähän myöhässä, mulle perinteiseen tapaan pienten kommervenkkien kautta päästiin viimeinkin leipomaan.

Näin vuoden ensimmäisissä joululeivonnaisissa mä turvaudun aina kaupan taikinoihin, mutta ennen joulua aion kyllä pyöräyttää mummon herkku torttureseptillä ihan aitoja omatekoisia torttujakin. Siinä on vain niin kova homma että ihan suosiolla säästän sen ekstraspesiaaliksi herkuksi ihan sinne jouluaaton tienoille. Tiara oli ihana pikku apulainen ja taikinan napostelun lomassa sai leivottua hienoja poropipareita. Oli ihanaa kun vihdoinkin Tiara on jo niin iso että hänetkin sai kunnolla mukaan joululeivontaan! Zelda nukkui koko aamupäivän ja oli mukavaa touhuta niin että Tiara sai kaiken huomion itselleen.

Pipareista tuli kaunokaisia, tortuista ei niinkään vaikka kovasti yritettiinkin. Mutta ei mulla ainakaan eka torttusatsi koskaan ole niin priimaa, eikä tarvitsekaan. Se on se maku! Herkuteltiin glögillä ja leivonnaisilla ähkyyn asti. Oli pakko nostaa piparilautanen ylös työtasolle tuosta ruokapöydältä kun olin tarpeeksi monta kertaa kuullut Tiaran suusta että ”Katso äiti, taas nappasin yhden piparin, nam!”.

Lopuksi vielä kuva meidän ihanasta neiti kaksivuotiaasta, joka niiin reippaasti piirsi isille hienon kortin ja toisenkin vähän isomman kuvan, joka me laitettiin Otolle kehyksiin. Otto sai jo aiemmin partakoneen isänpäivälahjaksi joten nyt tänään me annetaan ”vain” itsetehtyjä ihanuuksia, mitkä on kyllä niitä merkityksellisimpiä lahjoja jos multa kysytään. On mieletöntä nähdä se ilo ja onni oman lapsen silmissä kun hän saa askarrella isilleen lahjaa! Nyt mä alan leipomaan mutakakkua ja paistamaan banaanilettuja Otolle aamiaiseksi niin hän saa herätä herkulliseen tuoksuun isänpäivän aamunaan.

Ihanaa isänpäivää teille kaikille! Toivottavasti teillä on ollut yhtä huippu viikonloppu kuin meillä!