Tiedättekö sen tunteen, kun oikeasti kaikki on todella hyvin ja olet tehnyt parhaasi, mutta silti onnistut tuntemaan syyllisyyttä jostain? Jostain mistä ei oikeasti tarvitsisi. Se on turhaa syyllisyyttä, ja siihen mä oon syyllistynyt viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi. Mä oon aina ollut empaattinen, oikeastaan yliempaattinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsena mua vietiin tilaisuuden tullen kuin pässiä narussa, mutta nykyään mä osaan jo pitää puoleni, ja miettiä ratkaisuni omalta kannaltani, perheeni kannalta. Silti on vaikeaa päästä irti huonosta omastatunnosta, kun sanoo jollekin ei, tai jättää tekemättä jotain.

Kuten sanottua, lapsena olin hyvin empaattinen, ja muiden vietävissä. En sanonut ei juuri koskaan, murehdin kaikkien maailman ihmisten ja eläinten murheet, en jättänyt mitään koskaan tekemättä siksi että ei olisi huvittanut, ja kipeänäkin olisin mennyt kouluun jos äiti olisi antanut. Yläasteen loppuun asti olin pesunkestävä perfektionisti, mutta lukiossa rikoin rajojani ja onnistuin päästämään hetkeksi irti jatkuvasta huonosta omastatunnosta. Äitiyden myötä se toki palasi takaisin kuvioihin, veikkaan että kuuluu asiaan kaikilla äideillä, niillä normaalisti vähemmän syyllistyvilläkin?

Äitiyden myötä olen oppinut syyllistymään aivan uusista asioista, ja empatiakykyni on ottanut vielä aimo harppauksen ylöspäin. Nykyään osaan syyllistyä ulkona iltakahdeksan aikaan ulkoilevasta perheestä: ”Onkohan tämä meidän rytmi nyt vähän turhan tiukka, oltais voitu ulkoilla  kauniissa kesäillassa vähän pidempään vielä jos lapset eivät menisi näin aikaisin nukkumaan”.

Tänään syyllistyin omasta flunssastani, ja siitä mä tämän aiheenkin keksin. Tuntuu vain niin pahalta, että mun flunssan takia tytöt eivät päässeet (Iltalehden mukaan, heh) mahdollisesti kesän viimeisenä superhellepäivänä uimaan. Tulee saamaton kakkapää-olo kun suurimmat saavutukset päivän aikana ovat olleet kaupassakäynti ja ruuanlaitto viimeisillä voimilla. Onneksi tytöt sentään saivat ulkoilla aamulla mummunsa kanssa muutaman tunnin, ennenkuin mummu lähti Ouluun takaisin.

Oton tultua töistä kotiin hän lähti tyttöjen kanssa hakemaan mulle kuumelääkettä apteekista, ja toi samalla mulle pyytämättä uuden meikkipuuterin. Berliinistä ostamani puuteri on nyt kaksi kertaa aiheuttanut allergisen reaktion, enkä uskalla enää käyttää sitä. Kahdesti piti kokeilla, kun ensimmäisellä kerralla en ollut reaktion aiheuttajasta varma. Vaikka Otto tarjoutui lähtemään ihan itse, ja lähti hyvillä mielin, en voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että toinen rankan työpäivän jälkeen lähti kuumassa helteessä tarpomaan mun panadolin takia.

Taannoin kävimme hakemassa Otolle uutta passia poliisiasemalta. Eräs etukäteen ajan varannut vanhempi nainen kysyi multa neuvoa, kun hänellä oli huono kuulo, ja hän pyysi mua kertomaan jos hänen nimensä kuulutettaisiin. Odoteltiin omaa vuoronumeroamme hyvä tovi, ja jossain vaiheessa älysin kysyä naiselta, että moneltako hänellä olisi ollut se aika. Nainen kertoi, että aika oli kuulemma kello 12.20.

Tässä vaiheessa tuosta oli mennyt jo puoli tuntia! Mulle tuli niin paha mieli naisen puolesta,  ja huono omatunto siitä, että me ei oltu oltu silloin paikalla vielä, enkä ollut voinut auttaa naista. Neuvoin naisen menemään suoraan tiskille kysymään asiasta, ja hän onneksi sai palvelua, mutta mulla meinasi melkein tulla itku siinä tilanteessa, vaikka ei sinällään isosta asiasta tai edes suuresta ajallisesta menetyksestä ollut kysymys. En vaan halua, että kenellekään tulee paha mieli, koskaan, mistään.

Syyllistyvänä äitinä muistutan nyt itseäni siitä, että on ihan turhaa vertailla itseään muihin. Pienilläkin valinnoilla voi toki vaikuttaa, mutta niistä asioista ei tarvitse syyllistyä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Flunssa ei ole mun syy, ja me voidaan lasten kanssa keksiä vaikka mitä kivaa tekemistä kunhan paranen, päästiin me uimaan tai ei.  Puolisona mun ei tarvitse syyllistyä siitä, jos toinen tarjoutuu tekemään jotain. Jos toinen tarjoutuu auttamaan, hän varmaankin on siihen ihan varautunut ja tekee sen ihan mielellään.

Kaikkien maailman murheiden kantajana, mä olen tehnyt päätöksen. Sen sijaan että murehdin ja märehdin ja mietin toisten murheita, mä voin auttaa. Olen päättänyt alkaa hyväntekeväisyystyöhön syksyn aikana, ja aika paljon olen jo ottanut selvääkin eri mahdollisuuksista. Vielä täytyy selvittää aikataulua säännöllisen toiminnan aloittamiseen, sillä kun mä vapaaehtoistyöhön alan, mä aion siihen myös sitoutua pitkäaikaisesti. Aion kertoa aiheesta enemmän, kunhan yksityiskohdat ovat selvillä, mutta tämä päätös on auttanut mua jo nyt. Sen sijaan että harmittelen jokaisen surullisen lukemani uutisen kohdalla (no okei, harmittelen mä vieläkin), mietin mitä kaikkea voin itse tehdä auttaakseni.

Kaikki kuvat: DMK Photography

Mä en halua uhrata enää yhtään hetkeä huonolle omalletunnolle, koska se on ihan turhaa. Vaikka mä olen kuinka onnellinen, en ole koskaan osannut päästä eroon tästä tavasta tai näistä tuntemuksista kokonaan. Mutta uskon että muiden auttaminen auttaa mua itseäni ymmärtämään, että ei voi ottaa itselleen kaikkia murheita kannettavaksi, vaan pitää keskittyä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Löytyykö mun lukijoista samanlaisia syyllistyjiä, vai olenko mä ainoa? Entäpä vapaaehtoistyöntekijöitä? Kenties kotiäitejä/kotoa käsin töitä tekeviä äitejä? Miten olette sovittaneet yhteen lapset ja vapaaehtoistyön?