Me ollaan asuttu nykyisessä asunnossa pian 2,5 vuotta, ja asutaan varmasti vielä jonkin aikaa, koska tavoitteena on että seuraava asunto johon muutetaan on meidän oma. Aluksi 75 neliön avara kolmio tuntui tilavalta, meitä oli silloin vain kolme kun tähän muutettiin ja 1-vuotiaan lelumäärä ei ollut mitään verrattuna tähän nykyiseen tavarakaaokseen. Tässä pari vuotta asuttua, ja kaikkien tavaroiden lisäännyttyä roimasti me ollaan aina aika ajoin tilanteessa, jossa koko kämppä ärsyttää, kaikki on väärässä paikassa tai tavaroille ei ole mitään paikkaa, ja alkaa ahdistaa. Silloin me vaihdetaan järjestystä.
Ollaan pyöritelty huonekalut ympäri, vaihdettu makuuhuoneita ja kokeiltu vaikka mitä moneen otteeseen. Aluksi freesiltä ja kätevältä tuntunut suuri ja avara olohuone-keittiö-eteinen tila tuntui ihan huikealta, mutta kaikkea kokeiltua ollaan todettu että meidän kodissa on vaan järjetön määrä hukkaneliöitä. Se on aiheuttanut hankaluuksia ruokapöydän sijoittelussa, meidän suurelle pöydälle ei koskaan tunnu olevan sitä ihan parasta mahdollista paikkaa. Ja lisäksi siinä missä yhteisissä tiloissa riittää niitä (hukka)neliöitä, makuuhuoneet ovat aika pienet, ja hankalat sisustaa koska ehjiä seiniä ei ole kummassakaan.
Päätettiin luopua nyt siitä ajatuksesta, että makuuhuone olisi yhdistetty makuu- ja työhuone, se on aivan liikaa vaadittu meidän piskuiselta kammarilta. Siirrettiin suosiolla työpöytä olohuoneen nurkkaan jossa se ei vielä ole koskaan ollut, ja ruokapöytä takaisin keittiöön. Se vie kyllä avaruudentuntua roimasti, kun suuren keittiön täyttää suuri pöytä, mutta tilankäytöllisesti tämä taitaa olla ainoa toimiva ratkaisu. Saatiin kuitenkin tämän ratkaisun ansiosta ihana pieni lukunurkkaus siihen kohtaan, jossa ruokapöytä oli ennen, ja tuosta pienestä nurkkauksesta on tullut mun lempipaikka koko kodissa. Se on nurkkaus joka mun silmään näyttää valmiilta, mukavalta ja meidän näköiseltä.
Ehkä tämän ansiosta me viihdytään taas seuraavat puolisen vuotta paremmin, kunnes on taas pakko sijoitella tavarat uudelleen. Olohuoneeseen haaveilen Ikean Bestå-kaapeista, kolme sellaista valkoista kaappia telkkaritasoksi olisi oikein hyvä. Kaapinovet piilottaisivat tavarat taakseen ja tekisivät yleisilmeestä rauhallisemman. Verhot on myös tarkoitus päivittää kevyempään ja vähemmän hallitsevaan näin kevään korvalla, niin saa raikastettua sisustusta, ja koristetyynyt muokata niihin sopivaksi. Mä olen miettinyt teidän ruokapöydäntuunausvinkkejä myös ja päätin ottaa yhteyttä ammattikouluun, että josko joku oppilas sieltä maalaisi pöydän oppilastyönä valkoiseksi! Kiitos siis kaikille aivan huipuista vinkeistä! Kunhan pöytä on maalattu, hommataan sille kaveriksi kauniit vaaleat pinnatuolit joista olen haaveillut jo ikuisuuden.
Tämä viikko on alkanut niin kauniin aurinkoisena, että mä olen täynnä kevätfiilistä ja hyvää mieltä. Ei ole kyllä montaakaan ihanampaa asiaa kuin se että koti täyttyy valolla kaiken talven harmauden jälkeen. Menin eilen illalla jo kymmeneltä nukkumaan ja kumpikaan tytöistä ei herännyt koko yönä, joten mä sain huikeat kymmenen tunnin yöunet pitkästä aikaa. Olo on lievästi sanottuna uudelleensyntynyt, voiko näin pirteä edes ollakaan?? Nyt jaksaa vielä uudella tarmolla viimeiset kaksi päivää ennen viikonloppua, ja lauantaina on viimein ystävänpäivä jolloin me päästään juhlimaan meidän ensimmäistä hääpäivää oikein kunnolla.
Hyvää yötä ja mukavaa huomista torstaipäivää kaikille <3
Keskiviikko ja viikon arkiruoan vuoro! Postaussarjaa on nyt takana neljä viikkoa, ja täytyy sanoa että tämän viikon julkaistavaa reseptiä miettiessäni mä olin huolissani. Luulin että kirjoitan pelkästään pastasta. Selasin reseptit ja huomasin että toistaiseksi pastat ovat häviöllä salaateille ja nuudeliwokille, eli tämähän täytyy tietenkin korjata heti, ja julkaista yksi mun uusista suosikeista: broileri-kasvis-mozzarellapasta. Mä veikkaan että mitä lähemmäs kesää kohti mennään, sitä enemmän tulee kokattua kaikkea muuta kuin pastaa. Pastat ovat vaan meidän talven suosikkeja, ihanan lämpimiä ja kermaisia tai tomaattisia, pehmeitä, sopivat talveen kaikkein parhaiten heti joulukinkun jälkeen! Kesällä kaipaa sitten taas enemmän raikkautta ja erilaisia ruokia.
On ollut tosi kiva miten paljon mahtavia resepti-ideoita teiltä on tullut aina ruokapostausten yhteydessä, ja toinen kiva juttu on se miten moni teistä on käynyt kommentoimassa reseptiä testattuaan, että miltä se sitten maistui! Mahtia saada palautetta, ja ihanaa että me kaikki saadaan lukea toistemme suosikkireseptejä, niistä saa hyviä vinkkejä arkiruokaan.
Broileri-kasvis-mozzarellapasta
600g broilerinfileesuikaleita (marinoi itse haluamallasi tavalla tai osta marinoituja)
1 parsakaali
1/2 rasiaa kirsikkatomaatteja
1/2 ruukkua basilikaa
1 kesäkurpitsa
1 punainen paprika
1 sipuli
1 pötkö mozzarellaa
300g pastaa
suolaa, mustapippuria & välimeren yrttisekoitusta
Laita pastavesi ja parsakaalivesi kiehumaan. Pilko kesäkurpitsa pyöreiksi siivuiksi, ja levitä ne talouspaperin päälle. Ripottele kesäkurpitsaviipaleille reilusti suolaa ja anna niiden hengata siinä muiden vihannesten pilkkomisen ajan, ainakin 10min. Pilko parsakaali, paprika ja sipuli. Halkaise kirsikkatomaatit. Silppua basilika. Pyyhi ylimääräinen suola pois kesäkurpitsaviipaleista, ja paista ne pannulla niin että ne saavat kevyen värin pintaan. Laita kesäkurpitsaviipaleet vaikka 50-asteiseen uuniin hengaamaan siksi aikaa, kun ruskistat kanasuikaleet pannulla. Keitä parsakaalit nopeasti suolalla maustetussa vedessä. Lisää ruskistetun kanan joukkoon ne, sekä sipulit ja paprikat. Lopuksi pilko mozzarella haluamasi kokoisiksi viipaleiksi, ja lisää kesäkurpitsat sekä kirsikkatomaatit muiden joukkoon pannulle. Mausta mustapippurilla, välimeren yrttisekoituksella ja tuoreella basilikalla. Tarjoile pastan ja mozzarellaviipaleiden kanssa.
Kesäkurpitsan itkettäminen on superpieni juttu mutta vaikuttaa makuun ja rakenteeseen ihan hulluna! Se tekee kesäkurpitsoista pehmeitä ja tuo maut esiin ihan eri tavalla. Ja kun kaiken ylimääräisen suolan pyyhkii pois, niin niistä ei myöskään tule liian suolaisia. Tämä ruoka toimisi varmasti vallan mainiosti myös ihan kasvisruokana ilman kanaa, ja vihannesten tilalle voi tietenkin vaihtaa myös omia suosikkeja.
Mukavaa ja maukasta keskiviikkoa kaikille, palaan illalla muiden juttujen kanssa! 🙂
Me aloitettiin eilen Oton kanssa haaste. Haastoimme toisemme olemaan valittamatta, mistään asiasta, isosta tai pienestä. Se kumpi valittaa ensin kymmenen kertaa, joutuu tekemään ihan mitä tahansa toinen pyytää. 24 tuntia takana, Otto johtaa 0-1. Mä myönnän, sorruin valittamaan heti aluksi, jo eilen päivällä, aivan mitättömän pienestä asiasta, mun yskästä. Naurettavaa! Mutta nyt aion pitää varani, ja toivon että me ei päästä kumpikaan sinne kymppiin asti, vaikka en uskokaan että Otto keksisi mitään kovin kauheaa mun pään menoksi.
Miksi sitten tällainen haaste? Eikö negatiivisia tunteita saa ilmaista? Saa, ehdottomasti saa. Tämän haasteen tarkoituksena ei ole muuttaa arkea yltiöpositiiviseksi esitykseksi tai piilotella tunteita, vaan enemmänkin keskittyä siihen miten itseään ilmaisee, ja kiinnittää huomiota siihen miten pienistä asioista tulee joskus valitettua. Siinä on eroa, sanooko toiselle narisemalla että ”ei hitto mua väsyttää, miksei vuorokaudessa voi olla enemmän tunteja, mä en jaksaaaaa” vai sanooko vaikka että ”olipa kyllä aika hankala yö, ja nyt väsyttää, tänään vois mennä aiemmin nukkumaan ihan varmuuden vuoksi”.
Me ei olla mitään valittajaluonteita, koen että mulla ja Otolla myös on paljon muutakin asiaa toisillemme, kuin valittamista turhista pikkuasioista. Siksi en usko että tämä haaste tekee edes tiukkaakaan kummallekaan meistä. Mutta uskon että jokainen meistä sortuu turhaan valittamiseen joskus, ja fakta on se että eipä se fiilis siitä valittamisesta ainakaan kohene, päinvastoin. Pyrin muutenkin miettimään enemmän niitä päivän hyviä asioita, kuin huonoja, ja uskon että sillä on iso vaikutus ihan omaan yleiseen jaksamiseen ja fiilikseen.
Tämä haaste sai aika haastavan alun, sillä viime yönä nukuttuja tunteja on takana vain muutama, ja aamuherätyskin oli jo viideltä. Tämä taitaa olla taas vaan niitä kuuluisia vaiheita, että yöheräilyt ovat taas alkaneet, mutta väsymystä se ei helpota että tietää tämän olevan väliaikaista. Väsymystä ei helpota myöskään valittaminen, vaan sen tunnustaminen että nyt väsyttää ja se on ihan okei, ja sen miettiminen miten voisi itseään piristää että jaksaisi iltaan asti.
Siispä, takana on kaksi kuppia kahvia, aamulenkki aurinkoisessa säässä vähän kauemmas puistoon viemään esikoista kerhon laskiaispäivänviettoon ja naaman pesu jääkylmällä vedellä. Just nyt ei edes tunnu siltä että silmät lupsahtaisivat kohta kiinni, että jotain vaikutusta noilla taisi olla, onneksi! Kuopus luovutti huonon yön jälkeen jo ennen yhdeksää, ja nukkuu edelleen. Tämä on ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuopus nukkuu esikoisen ollessa kerhossa. Luksusta, etten sanoisi! Parin tunnin päästä haen Tiaran kerhosta, minkä jälkeen meille tulee ihanat Karde ja Edi kylään. Suunnitelmissa on mutakakun leipomista, kahvia ja rentoa hengailua, mikä kuulostaa erittäin sopivalta aktiviteetilta viime yön jälkeen.
Mukavaa ja aurinkoista tiistaipäivää kaikille<3
PS: Mä kerron sitten teillekin, mitä mä joudun tekemään kun Otto voittaa! Vaikka olen positiivinen ja uskon mahdollisuuksiini, mulla on sellainen kutina että tuo jääräpäinen aviomieheni onnistuu olemaan valittamatta vaikka hamaan tulevaisuuteen jos niin haluaa!
Olen mukana Indiedaysin ja Fiskarsin yhteistyökampanjassa, jonka ansiosta pääsin testaamaan Fiskarin uusia käteviä Functional Form -salaatintekovälineitä, ja liesityypille optimoitua paistinpannua. Mä rakastan ruuanlaittoa, ja rakastan myös salaattia, mutta arjessa olen aika laiska yleensä tekemään salaattia pääruuaksi, koska ruokaisan salaatin valmistus tuntuu arkisin liian työläältä. Salaatin valmistuksessa on monta vaihetta, pilkkomista, paistamista ja pesemistä. Se on kivempaa seurassa kuin yksin, ja siksi jätän salaatit yleensä viikonlopulle ja arkisin keskityn helpompiin sapuskoihin.
Tälläkin kertaa lähdin salaatintekoon vasta viikonloppuna, vain huomatakseni, että olisin aivan hyvin voinut tehdä tämän ruoan vaikka tänään maanantaina, yksin valmiiksi, ennenkuin Otto tulee töistä. Fiskarsin uudet salaatintekovälineet helpottivat ja nopeuttivat valmistusta reippaasti. Välineiden valmistuksessa on käytetty erikoisvahvaa muovia, Softgrip-pintaa, ruostumatonta terästä, kuumuudenkestävää silikonia ja lasivahvistettua nailonia, jotka tekevät niistä pitkäikäisiä ja helppokäyttöisiä ruuanvalmistuksen helpottajia.
Niin mun kuin Otonkin ykkösinhokki salaatin valmistuksessa on yleensä itse salaatti. Sen irroittaminen ruukusta, kaikkien salaatinlehtien huolellinen pesu, kuivaus ja repiminen. Functional Form salaattilinko helpotti tätä puuhaa huomattavasti. Sen avulla salaatti oli helppo huuhdella irrotettavassa siiviläosassa, jota käytin myös muiden salaattitarvikkeiden huuhtomiseen. Salaatinlehdet kuivuivat nopeasti vettävaluvista rapsakoiksi kun linkoa pyöritteli, ja irroitettava kulho olisi toiminut loistavasti myös salaattikulhona, tai vaikkapa leivonnassa.
Kurkut sai käden käänteessä sopiviksi viipaleiksi vihannesleikkurilla, jossa on vielä fiksusti sormisuoja jonka alle viimeisen jämäpalan voi laittaa, ja pilkkoa tai raastaa senkin käyttöön, sen sijaan että heittäisi sen vaan pois kun pelkää näppiensä puolesta. Me käytetään arjessa paljon raasteita kastikkeissa ja uuniruuissa, ja etenkin pienten porkkanoiden kanssa sormisuojasta on varmasti paljon hyötyä. Raastimessa on kolme erilaista terää, karkealle ja hienolle raasteelle, sekä tosiaan se vihannesleikkuri jota me tämän ruuan kanssa käytimme. Sormisuojan ansiosta uskaltaa ottaa lapsetkin mukaan raastamaan, eikä tarvitse kokoajan muistutella että ”varo sormia varo sormia”.
Halusin tehdä pitkästä aikaa marinoitua punasipulia salaattia varten, ja valmistin marinadin kulhossa. Tiedätte varmaan, kuinka marinadia on ärsyttävä yrittää kaivella lusikalla tai kauhalla kulhosta, kun ei kuitenkaan saa kaikkea irtoamaan vaan osa menee aina hukkaan. Marinadin kauhomiseen voi toki käyttää erikseen kauhaa jolla marinadia saa annosteltua juuri tiettyihin kohtiin, ja lopuksi nuolijaa, mutta siitä tulee ylimääräistä sotkua, jota mä ainakin henkilökohtaisesti vältän viimeiseen asti. Fiskarsin uusi kauha on suunniteltu juuri näitä tilanteita varten, sen pohjasta nimittäin toinen puoli on silikoninen, jolloin ne viimeisetkin rippeet saa kauhottua kulhosta kätevästi irti. Toimii hyvin myös silloin kun kauhoo paistinpannulta ruuanjämät muovirasiaan seuraavan päivän lounasta varten.
Me saatiin vuosi sitten häälahjaksi laadukas, mun itse valitsema paistinpannu, joka osoittautuikin käytössä suorastaan järkyttävän huonoksi. Alle kaksi kuukautta täysin ohjeiden mukaista käyttöä, jonka jälkeen pannu alkoi polttaa kaiken pohjaan eikä enää puhdistunut kunnolla. Lisäksi pannu oli todella painava, niin painava että ilman päivittäistä habatreeniä kahden taaperon kanssa, mä olisin varmaan kaatanut kädet täristen pannulta ruokaa toiseen astiaan. En ollut hankkinut uutta pannua vielä tilalle, jotenkin mä halusin uskoa se kokisi jonkun ihmeparantumisen ja osoittautuisi sittenkin laadukkaaksi.
Kun testasin meidän pannun sijaan tätä Functional Form -paistinpannua jonka saimme, muistin taas miten helppoa ruuan paistaminen voi olla. Ruoka ei tartu kiinni vaikka paistaisi kuivalla pannulla täydellä lämmöllä, ja kaikenlisäksi pannun voi pestä pesukoneessa, mikä tuntuu olevan harvinaista paistinpannujen suhteen tänä päivänä, yleensä kun pesukonepesua ei missään nimessä suositella. Functional Form -paistinpannuja löytyy neljälle erilaiselle liedelle optimoituna, tavalliselle sähköiselle, keraamiselle liedelle joka meillä on, induktioliedelle ja kaasuliedelle. Lisäksi pannuja on myös eri kokoisia, me valittiin kaikista isoin koska nelihenkisessä perheessä ruokaa ei voi koskaan tehdä liian isoa satsia, haha!
Pannun kanssa täydellisesti yhteen klikkaa uusi paistolasta, jossa on pieni kohouma jonka ansiosta lastan saa asetettua pannun kahvan päälle niin että kastikkeet ja rasvat valuvat sinne pannulle pöydän sijaan. Mulla on myös paha tapa unohtaa kauha hengaamaan sinne pannulle ruuan kanssa, juuri siksi koska en halua laittaa kauhaa pöytätasolle levittämään kastikkeita ympäriinsä, joten tämä on hyvä ratkaisu siihenkin.
Meidän kastikemestari Otto tykkäsi uudesta salaatinkastikeshakerista, josta kastikkeen voi myös tarjoilla. Kaikki ainekset shakeriin sekaisin, silikoninen kansi kiinni niin että kaatoaukko peittyy, ja sitten vaan ravistetaan sekaisin. Käännetään kantta uudelleen ja avot, kastike on valmis kaadettavaksi siististi ja kauniisti samasta purkista. Ei tarvitse enää sotkea sekoituskulhoa, lusikkaa ja kermakkoa, ja sen lisäksi päällystää kermakkoa kelmulla jääkaappisäilytystä varten. Riittää kun kääntää kannen taas kiinni ja kastike säilyy siellä ilmatiiviisti.
Kuulostaako jo liian hyvältä ollakseen totta? Pakko vielä lisätä vähän vettä myllyyn, Fiskarsin innovatiivisuudesta innostuneena. Meillä on tähän asti ollut erikseen salaattiottimet, ja Fiskarsin teräksiset salaattipihdit. Nyt meillä on Fiskarsin muoviset Functional Form salaattiottimet, jotka voi myös kiinnittää yhteen helposti ja vaivattomasti, jolloin niistä tulee pihdit. Ei siis monia välineitä, vaan yhdet ottimet jotka toimivat hyvin sekä tavallisina ottimina että pihteinä. Täydellistä!
Kanasalaatti hunajamelonilla ja marinoidulla punasipulilla
450g broilerin sisäfileetä (marinoi itse tai osta valmista)
(oliivia, avokadoa ja kevätsipulia tai muita vihanneksia omien mieltymysten mukaan)
Pinjansiemeniä tai salaattisiemensekoitusta
Kastiketta varten 1 lime, 1-2dl oliiviöljyä, 2rkl punaviinietikkaa, 2rkl sinappia, suolaa, pippuria ja 2rkl hunajaa
Pilko hunajameloni, kurkku, avokadot ja kevätsipulit. Halkaise kirsikkatomaatit. Pese, kuivaa ja revi salaatti. Pilko punasipulit ja valmista marinadi kulhossa. Paista sipulit pannulla, lisää marinadi ja anna paistua siinä vielä hetken aikaa, nosta kulhoon ja laita jäähtymään ja maustumaan vielä hetkeksi jääkaappiin. Paista pannulla kanan sisäfileet ja pilko sopiviksi palasiksi. Sekoita kaikki keskenään, lisää siemenet, ja valmista kastike.
Mä en koskaan lakkaa etsimästä arjen askareille helpompia vaihtoehtoja, koska arjesta ei voi tehdä liian helppoa. Siksi olenkin iloinen siitä, että saan järjestää teille Fiskarsin arvonnan, jossa kaksi onnekasta voittaa 100 euron arvosta itse valitsemiaan Fiskarsin keittiön ja kodin tuotteita! Osallistuaksesi arvontaan, toimi näin:
1) Kerro mikä on suosikkisalaattisi
2) Valitse TÄÄLTÄ tuote, jonka sinä kokisit tarpeelliseksi salaatinvalmistuksessa, ja linkkaa tuotteeseen kommentissasi
3) Keksi itsellesi nimimerkki, ja kirjoita sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään
Arvonta-aikaa on 8.3.2015 asti, jolloin arvon kaksi voittajaa teidän joukostanne! Onnea arvontaan kaikille ja oikein mukavaa maanantaipäivää <3
Tänään on vuosi siitä kun me sanottiin toisillemme tahdon, Helsingin Vanhassa kirkossa melkein sadan rakkaan sukulaisen ja ystävän edessä. Mä en koskaan kirjoittanut ylös mun fiiliksiä koko päivästä, sillä tavalla aamusta iltaan asti. Tottakai kirjoitin kuinka ihanaa oli mennä naimisiin ja miten hyvin koko päivä sujui, ja näytin toki videonkin, jonka löydätte myös tämän postauksen lopusta. Mutta en koskaan kirjoittanut tarkkaan ja yksityiskohtaisesti päivän kulkua, ja sen ajattelin tehdä nyt. Meidän häiden ”synnytyskertomuksen”, sillä musta ne ehdottomasti ansaitsevat omansa, se päivä kun oli synnytysten lisäksi mun elämäni hienoin.
Aamulla herättiin aika aikaisin, kahdeksan aikoihin muistaakseni, ja alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen että huhhuh, tänään mennään naimisiin! Kotona oli aivan jäätävä kaaos, vaatteita, kenkiä, koristeita ja kaikkea mahdollista ihan joka puolella. Mun kaasot Emmis ja Netta olivat olleet meillä jo pari yötä auttamassa, ja äiti myös, joten voitte kuvitella tavaran määrän kun neljä naista valmistautuu häihin. Lapset pyörivät ihmeissään ympäriinsä kun päällä oli hullu tohina. Yhdeksän maissa meille alkoi saapumaan porukkaa tyyppi toisensa jälkeen, Oton kolme bestmania, mun kolmas kaaso Kaisla, kaksi valokuvaajaa, kolme videokuvaajaa, meikkaaja-kampaaja sekä lastenhoitaja, joka otettiin MLL:ltä hääpäiväksi hoitamaan lapsia mun äidin apuna.
Mä muistan kuinka otin ihan rennosti vielä aamulla, join redbullia erittäin lyhyiden yöunien jälkeen ja istuin hemmoteltavana, kun mun naamaa ja tukkaa kammattiin kuntoon. Mä olen tälläinen touhuaja, ja mulle oli välillä hankalaa istua vain paikallaan laitettavana, kun ympärillä tapahtui niin kauheasti ja tuntui että munkin olisi pitänyt tehdä kaikkea. Mutta morsiamen piti vain osata istua paikallaan ja kertoa onko karvat ojennuksessa ja huulimeikki hyvä. Rentouduin enemmän, kun lähdettiin puolen päivän maissa kohti meidän hotellia, Best Western hotelli Katajanokkaa kaasojen, meikkaajan sekä parin kuvaajan kanssa. Pojat jäivät valmistautumaan tänne, ja äiti ja lapset ja lastenhoitaja tulivat perässä hotellille.
Hotellilta mä muistan kaksi juttua elävästi. Sen hetken, kun mä sain mun hääpuvun ja kaikki asusteet ensimmäistä kertaa yhtäaikaa päälle kampauksen ja meikin kera, ja näin itseni peilistä ekan kerran! Ja muistan kuinka innoissaan me kaikki oltiin ja syötiin jotain roiskeläppäpizzaa siellä eikä kukaan edes halunnut syödä mutta oli pakko syödä ettei pökerrytä kirkossa, hahaa! Toinen hetki jonka mä muistan elävästi, on ehkä mulle meidän hääpäivän ihanin hetki, vaikka ei oltu silloin vielä edes naimisissa.
Se hetki, kun mä astuin hotellihuoneen ovesta ulos ja Otto näki mut ensimmäistä kertaa. Mä muistan sen katseen, mä muistan kun Otto sanoi mulle ”Moi” ja me pussattiin, mua naurattaa jälkeenpäin koska videolta katsoessa se kaikki näyttää niin hassulta. Mutta sillä hetkellä mä tiesin että päivästä tulee täydellinen, ja että mun elämässä ei voi olla oikeampaa eikä parempaa valintaa kuin mennä juuri Oton kanssa naimisiin. Koska me mentiin naimisiin helmikuussa, oli pakko ottaa kuvat ennen meidän vihkimistä, koska muuten päivänvalo ei olisi riittänyt. Mutta ei se haitannut, se hetki kun Otto näki mut ensimmäistä kertaa hääpuvussa, ja mä Oton smokissa, oli täydellinen juuri tuollaisenaan. Omassa rauhassa, rennosti. Me saatiin vielä tsempata toisiamme ennen vihkimistä, heittää läppää ja vakuuttaa että kaikki menee kuitenkin hyvin.
Valokuvaus sujui rennosti, vaikka vähän harmittikin se ettei päästy ulos kuvaamaan. Ulkona oli vaan niin hullun märkää ja likaista ja loskaista, perus helmikuu niinkuin nytkin, että mun puku olisi mennyt pilalle aivan täysin jo ennen vihkimistä, suunnitelluista puvunsuojeluviritelmistä huoliamtta. Mutta eipä tarvinnut ainakaan värjötellä kylmässä, me saatiin olla lämpimässä sisällä ja pystyttiin rentoutumaan kuvissa ihan eri tavalla kuin ulkona nollakelissä. Kuvausten loputtua Otto vielä vakuutti mulle että kaikki menee varmasti nappiin, ja pian me ollaan naimisissa, ja päästään viettämään ihana ilta kaikkien läheisten kanssa.
Kuvauksen jälkeen meille tuli jo kiire kohti kirkkoa. Ajettiin kohti kirkkoa Katajanokalta monella autolla ja silloin mua alkoi jännittää, vaikka siihen asti olin ollut ihan rauhallinen. Mä muistan vieläkin mitkä biisit soi radiossa ajomatkalla, ja mä muistan kun mä sanoin vaan että ”jännittääääääää”. Matka oli onneksi lyhyt, ja pian me jo oltiinkin kirkon eteisessä siellä pienessä huoneessa, jossa morsian ja kaasot odottavat ennenkuin lähtevät astelemaan kohti alttaria. Mä olin pienen paniikin partaalla, ”mitä jos mä kompastun kun kävelen, apua!” ja miljoona muuta kysymystä risteili mun mielessä, kun me odotettiin h-hetkeä. Oman osansa jännitykseen toi se, että mun äiti ja tytöt olivat vielä taksissa matkalla lastenhoitajan kanssa, kun kello näytti 15.56 ja vihkimisen oli määrä alkaa neljältä.
Minuuttia ennen neljää mä kuulin Tiaran äänen ”me olimme taksissa, katso äiti Zelda nukkuu!”, ja meidän pieni väsynyt vauva oli tosiaankin nukahtanut matkalla, eikä herännyt koko vihkimisen aikana. Se oli hyvä, koska ainakaan ei tarvinnut jännittää että mitä jos Zelda hermostuu kesken vihkimisen, ei hän siitä kuitenkaan mitään muistaisi enää nyt. Ennen vihkimistä me käytiin vielä keskustelua kirkon suntion kanssa, sillä hän ilmoitti meille ettei kukkaistyttö Tiara saa ripotella kankaisia kukan terälehtiä käytävälle, ei vaikka meidän vihkiminen oli päivän viimeinen, ja vaikka luvattiin kerätä ne heti pois. Tiaralle tuli niin paha mieli siitä, että mun sydän meinasi haljeta irti rinnasta. Lopulta suntio sanoi että no he voivat tehdä poikkeuksen tällä kertaa, mutta Tiara oli niin suruissaan ja kuitenkin jännittynyt, että ei enää halunnut tehdä yhtään mitään. Mä lohdutin neitiä nopeasti, ja kaasot kävivät viemässä hänet mun äidin ja Zeldan luokse.
Sitten oli aika tarttua mun papan käsipuoleen, ja lähteä astelemaan kohti alttaria. Onneksi mulla oli mun pappa siinä, mä olisin varmasti jännittänyt tuhat kertaa enemmän ja kaatunut ja pyörtynyt ja vaikka mitä muuta jos ei olisi ollut. Papan kanssa me naureskeltiin vaan, ja käveltiin ihan rennon rauhallisesti Oton luokse kaasojen perässä. Pappa luovutti mut Otolle, he kättelivät siinä ja muistan että pappa sanoi Otolle jotain, mutta en muista enää mitä! Se hetki kuitenkin tavallaan konkretisoi kaiken, ja oli niin ihana! Sitten me mentiin alttarille, ja samalla kun moikattiin pappia, kuultiin kun Tiara selitti tohkeissaan ”Katso mummu tuossa taulussa on vauva!”.
Vihkiminen oli ohi hujauksessa, ja päivän jännittävimmästä 20-minuuttisesta mä muistan hyvin vain Tiaran tekemät hienot huomiot aina välillä, joille koko porukka hihitteli pappia myöten, kaasoni lukeman korinttilaiskirjeen, sekä sen hetken kun me pujotettiin sormuksia sormiimme. Me sählättiin sormusten kanssa, ne kun jännityksessä näyttivät yllättävän samanlaisilta ja meillä kesti vaikka kuinka kauan saada ne pujotettua oikeisiin sormiin. Onneksi me onnistuttiin lopulta! Muistan myös kuinka kauniisti pappi puhui meistä, hän oli sama pappi joka on ollut molempien tyttöjen kastetilaisuudessa, ja muistaa meidät pidemmältä aikaa. Hän on nähnyt kuinka meistä kahdesta nuoresta hömelöstä kasvoi aviopari ja kahden lapsen onnelliset vanhemmat, ja kuinka meidän rakkaus on kasvanut meidän mukana joka päivä.
Vihkimisen jälkeen me mentiin Oton kanssa kahdestaan takahuoneeseen odottamaan että vieraat kerääntyivät ulos saippuakuplineen. Siellä takahuoneessa meillä vierähtivät päivän ensimmäiset kyyneleet, kahdestaan. Mä en itkenyt alttarilla tippaakaan, eikä Ottokaan, mutta se hetki vihkimisen jälkeen oli taianomainen ja niin täynnä rakkautta, että mua itkettää vieläkin. Me oltiin naimisissa, vihdoinkin!
Me käveltiin saippuakuplien läpi autolle, ja alkoi matka kohti hääjuhlapaikkaa. Me näytettiin varmaan aivan idiooteilta, kun molempien hymy ulottui korvien sijasta varmaan takaraivoon asti, niinkuin oikeastaan koko päivän ajan. Perillä juhlapaikalla me saatiin skumppalasit käteen, ja alettiin ottaa vieraita ja vieraiden onnitteluita vastaan. Me oltiin aivan sekaisin onnesta, eikä varmaan olisi saatu mitään järkevää aikaiseksi ilman meidän maailman parhaita kaasoja ja bestmaneita, eritoten on kiittäminen meidän mahtavaa seremoniamestaria Simoa.
Alkuilta eteni nopeasti ruokailulla. Kaikki ruoka oli todella hyvää, ja maistui vieraillekin. Vaikka olin syönyt koko päivän huonosti, ja vaikka ruoka oli parempaa kuin ikinä osasin kuvitella, mun oli vaikea syödä koska kaikki tunteet olivat niin pinnassa ja en tiennyt miten päin olisin ollut. Sain kuitenkin syötyä lautasen tyhjäksi, ja sen jälkeen oli ensimmäisten puheiden vuoro.
Mun äiti, ja Oton täti pitivät molemmat sellaiset puheet, että viimeistään siinä vaiheessa kaikilla aukesivat hanat, ja raavaammatkin miehet saivat pyyhkiä kyyneliä silmäkulmasta. Puheet ovat jääneet mulle illasta parhaiten mieleen. Se miten mielettömän paljon kaikki meidän ihanat läheiset olivat panostaneet puheisiinsa meidän vuoksi, ja miten kauniisti he puhuivat oli ihan uskomatonta. En osannut odottaa mitään sellaista, vaikka mä tiedän kuinka ihania sukulaisia ja ystäviä meillä on, en silti tiennyt että kukaan voisi pitää noin ihania puheita! Hääohjelmaa suunniteltaessa moni vielä sanoi että ei kannata laittaa liian montaa puhetta peräkkäin etteivät ihmiset tylsisty, mutta mä kyllä väitän että meidän häissä ne puheet olivat mukaansatempaavia ja saivat kaikilla tunteet pintaan. Ehkä se oli silti hyvä että ne oli jaettu osiin, eivätkä kaikki puhuneet peräkkäin.
Puheiden välissä me leikattiin ja maisteltiin kakkua joka oli aivan taivaallisen hyvää. Me maksettiin kakusta pienen omaisuuden verran, mutta me haluttiin upea kakku, ja se me kyllä saatiin, vieraatkin kehuivat. Kakun jälkeen me kuultiin bestmanien ja kaasojen puheet, ja ne nostivat taas kyyneleet silmäkulmaan. Kaikki ne kauniit sanat, nauru bestmanin ylpeydelle siitä kuinka tyttöjen miesbarbi on nimetty hänen mukaansa, kaikki se ihana, mitä meidän ystävät halusivat meidän tietävän. Se tuntuu vielä tänäänkin ihan huikealta, ei sitä voi sanoin kuvailla, miten onnekkaita me ollaan kun saadaan olla noin ihanien ihmisten ympäröimiä.
Puheiden ja ruokien jälkeen oli luvassa vapaampaa ohjelmaa. Kierrettiin pöydästä pöytään juttelemassa kaikkien kanssa, heitettiin sukkanauhaa ja tietenkin hääkimppu. Sukkanauhan heitto oli mahtava operaatio, Otto pyllähti ensin pyllylleen kun irroitti sukkanauhaa, mutta sai sen sitten kuitenkin heitettyä, hahhaahaa! Dj oli saapunut jo paikalle, ja sitten oli luvassa meidän häätanssi. Meidän häätanssi ei ollut perinteinen häävalssi, vaan me valitsimme sellaisen biisin jolla on merkitystä meille molemmille, ja jonka myös koko meidän kaveripiiri tietää. A Day To Rememberin If it means a lot to you oli meidän biisi, ja häätanssi sujui ihan täydellisesti.
Se oli päivän ensimmäinen hetki sen pienen takahuoneessa pillittelyn jälkeen, kun me saatiin hetken aikaa keskittyä vaan ihan täysin toisiimme. Yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkauden määrä jota tunsin sillä hetkellä, oli ihan mieletöntä. Sillä hetkellä maailmassa oli vain me kaksi, kuulostaa ehkä kliseiseltä mutta siltä se tuntui. Joka kerta kun mä kuulen kyseisen biisin, mulla menee kylmät väreet ja se tunne nousee heti pintaan.
Me ja vieraat oltiin juhlapaikalla häätanssin jälkeen puoli kahteen asti. Syötiin iltapalaksi hodaribuffetin antimia, juotiin taivaallisia vadelma- ja passionmojitoja ja nautittiin karkkibuffetista. Seurusteltiin, tanssittiin hulluna ja nautittiin. Meillä oli niin hauskaa, ihan täydellinen ilta. Melkein kaikki kävivät photo boothissa kuvattavana, ja ottivat ahkerasti kuvia pöytiin jaetuilla kertakäyttökameroilla. Tunnelma oli rento ja vapautunut, meidän häissä ei pönötetty, se ei kuulu meidän tyyliin.
Puoli kahdelta, oli meidän aika lähteä kohti hääsviittiä, takaisin Katajanokalle. Me tarvittiin iltapalan lisäksi vielä yöpalaa, ja tilattiin huonepalvelusta jotain herkkuja huoneeseen. Päästiin lopulta nukkumaan vasta lähempänä aamua, koska haluttiin nauttia vielä kahdestaankin hääpäivän viimeisistä tunneista. Yö nukuttiin hyvin, aamulla nautittiin shamppanja-aamiainen ja sen jälkeen käytiin vielä meidän sviitin omassa saunassa. Myöhäinen huoneenluovutus klo 16 oli ihan loistava juttu. Saatiin rentoutua rauhassa kahdestaan vielä pitkän päivän ja yön jälkeen, ennenkuin lähdettiin kotiin, avioparina. Miehenä ja vaimona.
Tuo vuodentakainen päivä säilyy ikuisesti mun muistoissa yhtenä mun elämän onnellisimmista, rakkaudentäyteisimmistä ja parhaista päivistä. Se oli meidän näköinen päivä, kaikki meni paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Muistojen lisäksi meillä on kuvat ja videot, joilta me voidaan koska tahansa fiilistellä niitä hetkiä, ja parhaat ystävät joiden kanssa heittää läppää hassuista sattumuksista päivän ajalta vielä vuosienkin jälkeen. Kiitos kaikille jotka olitte meidän upeassa päivässä mukana vuosi sitten, te teitte päivästä täydellisen <3
Nyt on mun aika heittäytyä tuonne mun aviomiehen kainaloon, viettämään ihan tavallista, onnellista sunnuntaita. Hääpäivää juhlitaan ensiviikon lauantaina, sitä odotellessa. Haluan kiittää myös Ottoa, tästä ihanasta ensimmäisestä vuodesta naimisissa, ja kaikista meidän yhteisistä vuosista. Siitä miten Otto huomioi mua kaikessa, osoittaa rakkauttaan joka päivä ja on maailman paras isä meidän tytöille. Mä olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että takana on vuosi avioliittoa ja neljä vuotta seurustelua (huomenna), ja silti mä tunnen oloni vastarakastuneeksi. Meidän kuherruskuukausi jatkuu edelleen, toivottavasti elämän loppuun asti <3
