Eilen menin nukkumaan kymmeneltä, maattuani ensin tunnin lasten nukkumaanmenon jälkeen Oton kanssa sängyssä nauramassa Oton twitterhäröilylle. Tietokone ei tuijottanut mua syyttävästi, koska en edes ottanut sitä esille laukusta tullessani kotiin. Eilen ruuat tarjosi pakastin. Casa Di Mamaa suoraan Dr. Oetkerilta, ruokaa jonka valmistusaika ei ole yhtään sen lyhyempi kuin blogissa vilisseiden arkiruokareseptien, mutta jolle ei tarvitse tehdä mitään. Ei se kaikkein ravitsevin vaihtoehto, mutta ketä se oikeasti haittaa jos siihen turvautuu silloin kun on pakko löysätä?

Lastenhuoneessa oli barbien kauneussalonki jo neljättä päivää levällään. Kävellessä tarttui barbienkenkiä varpaanväliin mikä tuntui kieltämättä vähän ikävältä. Mutta mitä sitten, mikä voisi olla paremmin lapsen mielikuvitusta, luovuutta ja keskittymiskykyä kehittävää kuin monta päivää kestävä, jatkuvasti muuttuva leikki. Sen sijaan että olisin pakottanut lapset siivoamaan, mä katsoin ihaillen heidän leikkiään. Siinä oli juoni joka kehittyi kokoajan, ja he olivat molemmat siinä leikissä täysillä mukana.

Eilen en siivonnut edes keittiötä. Vaikka samaan aikaan tuntui oudolta antaa kaiken vaan olla, se oli toisaalta niin ihanaa. Mä olen tottunut pitämään tuhat rautaa tulessa kokoajan, ja välillä on vaikea nollata, mutta eilen mä olin aika ylpeä itsestäni. Koti näytti kuralta ja niin näytin minäkin, mutta olo oli rennompi kuin aikoihin.

Lapset sen vahvistivat niitä pizzanpaloja syödessään. ”Kahto mamma, tateenkaawi on mennyt nukkumaan”. Todetessani tähän että voi rakas miten ihanasti sanottu, niinpä onkin, ei näy sateenkaarta, tuli vastaukseksi ”Tä owet äiti niin tuwoinen”, ja esikoiselta ”Ja niin rakas. Ja isikin on. Ja Zeldakin on. Ja mäkin oon. Ja me ollaan ihan parhaita koska me kaikki rakastetaan toisiamme”.

Ei lapsia kiinnosta jos keittiö on joskus sotkuinen. Ja he ovat tietämättömiä tietokoneella odottavista velvollisuuksista. He tietävät että ne ovat töitä, ja he tietävät että pitää tehdä töitä jotta voi maksaa asunnon, ruoat ja vaatteet, mutta käytännössä ne ovat aivan absurdeja asioita heille. Heille tärkeintä on tuntea olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi, ja jos siinä onnistuu niin kaikki muu on toisarvoista.

Eilisen rentoutumisen jälkeen mä jaksoin tänä aamuna siivota koko kodin, ja nyt tuntuu niin hyvältä. On sekä levännyt olo että siistiä, aika luksusta? Esikoinen valitteli korvakipua, ja säikähdettiin jo että viimeviikkoisen nuhan kaverina on tullut korvatulehdus. Käytiin lääkärissä, ja hälytys osoittautui onneksi vääräksi. Kipukin katosi kummasti kuin tuhka tuuleen, kun lääkäri totesi terveeksi. Nyt me odotellaan täällä iltaa tuli hännän alla koko tyttöjoukko, kun illalla meille tulee mun äiti ja Armas. Kauhea ikävä molempia.

Tiara pyysi tänään taas että saa ottaa kuvia, mä sanoin että ota vaan, kuvaa vaikka koko päivä. Joten seuraava postaus jonka te tulette näkemään, on kuvattu meidän melkein-nelivuotiaan toimesta. Mä en malta odottaa että näen miten hän näkee päivän!

Ihanaa torstaita kaikille <3