Palautuminen. En voi väittää etteikö kehon palautuminen olisi jännittänyt näin neljännellä kerralla ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Lähinnä siksi, että mulla on ollut aiempien raskauksien ja synnytysten jälkeen palautuminen kerta kerralta vaikeampaa. Toisaalta, en ole osannut sanoa mitään yksittäistä syytä mistä se on johtunut. Siihen oli voinut vaikuttaa raskausaika, synnytyksen kulku, vauvan koko ja miksei myös mun ikäkin.

Viimeksi ajattelin että haastavamman palautumisen syynä oli nimenomaan ikä, tai se, että olin jo synnyttänyt kolmesti aiemmin. Olin viimeksi jo neljä vuotta vanhempi kuin ekassa raskaudessa ja ajattelin, että pakkohan sen on jotenkin jo vaikuttaa. Viimeksi mulla oli paljon liitoskipuja lonkissa ja lantiolla vielä viikkoja synnytyksen jälkeen, tuntui, että kaikki lantion luut ja sisäelimet mahassa olivat väärillä paikoilla. Myös raskausarpia tuli kolmannessa raskaudessa eniten kaikista raskauksista, mutta silti tosi maltillisesti.

Lähdin siis tähän neljänteen raskauteen vähän pelonsekaisin fiiliksin palautumisen osalta. Kyllä siihen vaikutti sekin, kun olen kuullut puhuttavan, kuinka kohdun laskeumat ja muut vakavammat ongelmat tulevat yleensä vasta useamman synnytyksen jälkeen. Olisiko mahdollista käydä tuo ihan valtava mullistus keholle läpi vielä kerran ilman sen suurempia vahinkoja, kestäisikö mun kroppa sen vielä? Pelkäsin, että ponnistan synnytyksessä mun kohdun ulos kropasta samalla. Tosi rationaalinen pelko – I know. Mutta kaikkea sitä tulee mietittyä. 

Raskausaika sujui vaikean alun jälkeen kuin unelma, ja sekin osaltaan lisäsi vähän jännitystä. Voisiko vielä palautuminenkin sujua yhtä hyvin, kun raskausaikakin on sujunut? Toisaalta, pystyin liikkumaan ja kävelemään hyvin läpi koko raskauden, joten fyysisesti olin palautumista ajatellen parhaassa kunnossa ikinä. Aiemmissa raskauksissa mun piti levätä koko loppuraskaus, mikä tietysti heikensi fyysistä kuntoa. Harjoitin myös tälläkin kertaa lantionpohjan lihaksia aktiivisesti koko raskauden ajan, kuten olen tehnyt joka raskaudessa – sitä sentään pystyi tekemään vuodelevossakin, hah. 

Synnytys käynnistyi yllättäen kuukauden etuajassa ja tiedän, että se helpotti tätä palautumista tällä kertaa. Kun vauva oli kilon pienempi kuin viimeksi, mulla ei ole ollut yhtään kipuja lantion tai lonkkien alueella, vaan kaikki on palautunut paikoilleen täysin kivuttomasti. Paitsi no jälkisupistukset toki olivat kivuliaita, mutta liitoskipuja ei ole ollut lainkaan. Se on tehnyt palautumisesta paljon mukavampaa ja helpompaa, kun olen uskaltanut esimerkiksi lenkkeillä jo melko nopeasti synnytyksen jälkeen. Juoksemaan en tietty vielä ole alkanut, mutta jaksan jo useamman kilometrin reippaita kävelylenkkejä aivan helposti. 

En saanut synnytyksessä yhtään tikkejä tai repeämiä, joten niiden osalta en myöskään kärsinyt kivuista tai vaivoista. Olen ollut tosi onnekas siitä, että ainoastaan ekassa synnytyksessä sain kolme tikkiä (joista kaksi ylimääräisen väliseinän leikkaamisesta synnytyksen aikana johtuen ja yksi pieneen nirhaumaan), ja sen jälkeen en koskaan ole saanut tikkejä tai repeämiä. Se todella helpottaa toipumista, kun ei tarvitse kärsiä kivuista niiden osalta. Mulla on selkeästi joustava kudostyyppi, joka suojaa repeämiltä ja saan olla siitä tosi kiitollinen. 

Mulla oli tämän synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että tuntui kuin olisin voinut lähteä vaikka heti kauppaan tai vaikka lenkille. Kun sitten viisi päivää myöhemmin lähdin ekalle lenkille, se tuntui niin ihanalta! Kuopus oli meidän eka kesävauva, eikä koskaan aiemmin olla voitu lähteä niin aikaisin ulkoilemaan kunnolla. Se oli niin virkistävää ja ihanaa. Kolmannen synnytyksen jälkeen taas mulla oli vielä kolmen viikonkin jälkeen pelkästään kauppareissulla sellainen olo, että lonkkaluut vaan lonksuu ja tuli niitä liitoskipuja. Joten se mun uskomus ei sitten lainkaan pitänyt paikkaansa, että ikä hankaloitti mun palautumista viimeksi, koska tämä neljäs palautuminen viisi vuotta myöhemmin on sujunut niin paljon mukavammin. 

Kerkesin saada raskauden aikana 11 raskauskiloa ja kuuden viikon kohdalla synnytyksen jälkeen käydessäni neuvolassa puntarilla niistä oli jäljellä neljä. Nyt en tiedä montako kiloa vielä on, eikä sillä ole mitään väliäkään. Sen tiedän, että mun imetysboobsit painaa ainakin kilon per hinkki silloin kun ovat täynnä maitoa, että jo pelkästään niiden osalta mulla varmasti pysyy pari raskauskiloa sinne asti, että imetys päättyy. Ja saa pysyäkin. Käyn vaa’alla todella harvoin (raskausaikana ja synnytyksen jälkeen toki pakko käydä neuvolassa), eikä meillä ole sellaista edes kotona, koska kiloja enemmän mulle merkitsee oma fiilis.

Olen keskittynyt lantionpohjan lihasten harjoituksiin ja coren kuntouttamiseen. Mitään valtavia treenejä en ole tehnyt, mutta olen yrittänyt pitää keskivartalon hyvin hallinnassa kävelyllä ja muutenkin. Viimeksi mulle jäi pieni erkauma vatsalihaksiin raskauden jälkeen ja jännityksellä seuraan, että jääkö se tälläkin kertaa. Mulla on neuvolalääkärin jälkitarkastus vasta parin viikon kuluttua, jossa toivottavasti tsekataan mahdollinen erkaumakin. Jos ei, niin sitten pitää suunnata vielä äitiysfyssarille varmuuden vuoksi.

Tässä ylläolevassa kuvassa ei ole editoitu värejä tai kontrasteja tms. vaan täysin raakaversio. 

Odotan jo todella kovasti, että pääsen jatkamaan mun rakasta juoksuharrastusta. Fyysisesti olo on sellainen, että voisin jo juosta, mutta en uskalla kyllä sitä aloittaa ennen kuin on lääkärin lupa, joten odottelen vielä. Uskon, että myös mun säännöllinen juoksuharrastus ennen raskautta vaikutti siihen, että olen ollut fyysisesti niin paljon paremmassa kunnossa kaikin puolin.

Ajattelin ennen neljättä raskautta, että fysiikan puolesta neljäs raskaus on kyllä ihan viimeinen, koska en uskaltaisi ottaa enempää riskejä kropan voinnin takia. Ja nyt taas kun tämä palautuminen meni näin hienosti, niin tuntuu, että ainakin oman voinnin puolesta uskaltaisin helposti olla raskaana ja synnyttää vielä. Mutta toki on ne muut elämän realiteetit mitä pitää myös huomioida kun lapsilukua miettii, hah.

Laitan IG Storyyn kysymysboxin, jossa saa kysyä vielä synnytyksestä ja palautumisesta, niin laittakaa ihmeessä siellä kysymyksiä jos tulee jotain mieleen! Ja laitan storyyn myös kuvia tästä palautumisen varrelta lisää. Nämä postauksen kuvat on otettu tällä viikolla.

Haastoin itseni marraskuun ajaksi jumppahaasteeseen, sillä kaipasin lisää motivaatiota treenaamiseen. Jumppahaasteeni menee yksinkertaisuudessaan niin, että mun tulee jumpata (ts. liikkua) joka päivä marraskuussa vähintään 15 minuutin ajan. Sillä ei ole mitään väliä mitä se liikunta on, se voi olla lenkki, tanssia, venyttelyä, joogaa, kehonpainotreeniä tai vaikka intensiivistä haravoimista. Kunhan liikun joka päivä vähintään 15 min extraa normaalin arjen hyötyliikunnan lisäksi, olen onnistunut haasteessani.

Lokakuussa huomasin, että lenkkeilymotivaationi laski. Koskaan ei tuntunut olevan sopivaa hetkeä lähteä lenkille. Ja en kertakaikkiaan aio nyt suostua tähän, että lopetan liikunnan talven myötä motivaation puutteen vuoksi, kuten minulle kävi monena vuonna. Selvisin viime talvestakin lenkkeillen läpi talven ja tulen onnistumaan siinä tänäkin vuonna, se on vissi. Mutta jotain piti keksiä, jotta saan itseni sohvalta ylös. Ihana kollegani Mona Visuri keksi marraskuun lenkkihaasteen Instassa ja siitä inspiroituneena päätin itse vaihtaa sen omalla kohdallani jumppahaasteeksi. Koska tällä hetkellä mulla ne on juuri ne lenkit, jotka eniten takkuaa, päätin että voin jumpata ihan miten haluan, koska tärkeintä on se, että LIIKKUU, ei se miten liikkuu.

Minulla edelleenkin välillä stressaa se kesällä kesken lenkin iskenyt migreeni takaraivossa, vaikka hetkellisesti tuntui, että pääsin siitä jo yli. Yritän aina miettiä milloin on hyvä aika lähteä lenkille, jotta migreenin riski olisi mahdollisimman pieni. Esimerkiksi hormonaaliset vaihtelut lisäävät itselläni migreeniriskiä. Se tekee joskus lenkille pääsemisestä hankalaa, koska sekä aikataulut että olosuhteet voivat rajoittaa mun lenkkimahiksia.

En uskalla lähteä lenkille jos on PMS, menkat tai ovulaatio (heh, aika monta päivää kuukaudesta menee siis jo tässä). En myöskään lähde lenkille jos aurinko paistaa liian kirkkaasti tai jos mulla on yhtään pää kipeä. Mulle tulee harvoin migreeni, mutta silloin kun se tulee, on yleensä joku näistä tekijöistä ainakin osaksi taustalla. Ja antakaas kun selitän. Ymmärrän, että se migreeni voi hyvin iskeä noina päivinä myös kotona tai kaupassa tai missä tahansa, en välttele kaikkea. Mutta jostain syystä vaan se, että olen yksin kaukana kotoa jalkaisin migreenin iskiessä ja menetän näkökyvyn, on ajatuksena se kaikkein pelottavin. Olen kokenut sen kahdesti, enkä haluaisi kokea enää kertaakaan.

En voi olla kokonaan liikkumatta kuitenkaan noin monena päivänä kuukaudesta, mikäli haluan voida hyvin. Siksi olen keksinyt niille päiville muuta, kuten tämän jumppahaasteen. Voin aivan hyvin tanssia itseni hikiseksi olkkarissa, se on yhtä hyvää liikuntaa kuin lenkki. Tai tehdä YouTubesta kunnon kehonpainotreenin. Ja niitä kaikkia olenkin tässä viime aikoina tehnyt innoissani. Ja lopputuloksena se, että olen liikkunut vähintään saman verran tai jopa enemmän kuin ennen, koska liikun nyt joka päivä. Usein vartti venyy puoleksi tunniksi, ja jos joka päivä liikkuu vähintään sen vartin, ne pelkät vartit on jo viikossa 2h15min. Vertauksena kolme puolen tunnin juoksulenkkiä on ”vain” 1,5h.

Mun täytyy käsitellä näitä migreeniin liittyviä pelkoja ja ajatuksia rauhassa ja päästä niistä myös yli. Tiedän sen. Migreeni on kulkenut mun kanssa vuosikaudet ja vaikuttanut monella tavalla mun elämään. Se ei ole aina helppoa. Vaikka migreeni on yleinen sairaus, eikä se ole vaarallinen, se on silti ollut monella tapaa mulle pelottava asia läpi elämän. Välillä se vaikuttaa enemmän ja välillä vähemmän. Joku lenkkimotiin vaikuttaminen on loppupeleissä aika pientä.  Olen tosi onnekas, kun olen päässyt migreenin kanssa tosi helpolla verrattuna moneen muuhun, joilla se vaikuttaa vielä enemmän arkeen.

Olen ylpeä siitä, että en jämähtänyt sohvalle kuten niin monta kertaa ennen motivaatipulan iskiessä, vaan keksin ratkaisun. Aion jatkaa jumppahaastetta ainakin tämän kuun loppuun asti, mutta miksei ei siitä eteenpäinkin? Siitä tulee niin hyvä fiilis kun liikkuu ja se antaa paljon lisää energiaa pimeän talven keskellä!

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.

*Postauksessa näkyvä älykello saatu aiemman kaupallisen yhteistyökampanjan yhteydessä Samsungilta.

Nyt mä uskallan sanoa näin. Nyt on kulunut neljä kuukautta siitä, kun me lähdettiin syksyllä Mallorcalle, missä mä koin herätyksen liikunnan suhteen. Kuten aiemmin kerroin, siellä mä huomasin esimerkin voimasta, että liikunta voi olla yhtä luonnollinen ja säännöllinen osa arkea, kuin aamupala, kauppareissu tai pyykinpesu. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta huomasin sen vasta silloin. Mulle ei ole vaikuttanut naistenlehtien kuntovinkit, Facebookin kyykkyhaasteet tai fitnessäitien upeat muutokset Instagramissa. Mun treenimotivaatiolle ei ollut mitään merkitystä sillä, että joku kirjoitti, kuinka hyvä olo liikunnasta tulee.

Palaset loksahtivat paikoilleen kun seurasin viikon ajan läheisen ihmisen (loma-)arkea ja näin, miten säännöllinen liikunta toteutui siinä ja jätti koko päivän tilaa vielä kaikelle muulle. Olin aina ajatellut, että etenkin lomalla ollaan lomalla, eikä stressailla turhia, ei todellakaan ainakaan mietitä mitään treenejä. Mutta siellä mä näin, että se päivittäinen lenkki oli ihan perus juttu ja osa arkea, ethän sä jätä lomalla hampaitakaan pesemättä, niin miksi jättäisit lenkin juoksematta, jos sekin on yhtä normaali osa elämää? Sitä ei tarvinnut edes miettiä sen enempää, se oli vain yksi arjen rutiini muiden joukossa. Mun asenne on aina ollut se, että ”jes nyt olen lomalla, eli ei tarvitse tehdä mitään ikävää = liikkua”. En voi riittävästi korostaa sitä, miten tärkeää mulle oli nähdä ja tajuta, että liikunta voi olla ihan neutraali osa arkea. Ei ikävää, ei mitään mindblowing.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun mä ihan aidosti koen onnistuneeni, kun mä en odota lenkin puolivälissä, että loppuisipa se jo tai kun mä en keksi tekosyitä laistaakseni säännöllisestä liikunnasta. Mulla oli tällä kerralla täysin erilainen asenne liikuntaa kohtaan. Mun tavoitteet eivät olleet liikunnan suhteen ulkonäössä tai edes fiiliksessä, vaan se itse tavoite oli saada liikunnasta säännöllinen osa arkea. Millään muulla ei ollut mitään väliä, kuin sillä, että saisin siitä rutiinin, että liikun vähintään kolme kertaa viikossa vähintään puoli tuntia, joka viikko.

Pidin siitä kiinni joulomalla ja pidän siitä kiinni nyt. Eikä musta enää tunnu siltä, että pitäisin kiinni jostain, nyt musta vaan tuntuu, että elän mun arkea ja liikunta on osa sitä. Ei tarvitse enää edes yrittää. Ja mä olen tästä niin ylpeä! Tämä lopulta niin yksinkertainen oivallus on ollut mulle todella pitkän tien takana. Ennen tätä olen yrittänyt niin monella eri tavalla saada liikunnan osaksi arkea, mutta aina epäonnistunut. Ehkä mun tavoitteet on olleet vääriä, kun olen tavoitellut aiemmin painon pudotusta tai timmimpää vatsaa (tai sitä hyvää oloa). Nyt tavoittelin vain sitä, että liikkuisin ylipäätään. Se kannatti.

Aloitin lenkkeilyllä, koska se oli mulle helpoin ja mieluisin tapa liikkua. Otin mukaan salitreenin ja kehonpainotreenin kotona. Pääosin edelleen juoksen, mutta välillä mun viikon treenit koostuvat salitreenistä, lihaskunnosta kotona tai esim. kiipeilystä, joka on muuten älyttömän hyvää treeniä koko keholle. Otto on kannustanut mua ja nykyään hän lähtee ainakin kerran viikossa mun mukaan lenkille. Otolle hyvä kannustin oli aktiivisuusranneke, jonka hän osti joululomalla itselleen. Se on kannustanut häntä lähtemään liikkeelle mun kanssa, että tulee askelia. Itsellänikin syksyllä yhteistyökampanjan yhteydessä saatu älykello on päivittäisessä aktiivisessa käytössä.

Liikunnan lisäksi olen saanut ruokavalion kuntoon myös. Alkusyksystä tuntui, että olin jälleen kerran sokerikoukussa, mutta sain kierteen katkaistua, kun vaan lopetin hetkeksi seinään kaikki herkut. Parin viikon herkku-detoxin jälkeen palasin takaisin siihen hyväksi havaittuun, että herkkuja voi syödä kohtuudella jos tekee mieli tai jos vaikka on kylässä ja siellä tarjotaan. Arjessa ei ole enää tehnyt mieli hirveästi, mutta joskus saatan perjantaina ostaa esim. 100g irttaripussin ja se maistuu kyllä, mutta en jää kaipaamaan enempää. Muuten olen karsinutkin jo vuosien ajan kaikki turhat sokerit pois meidän perheen ruokailuista, joten sikäli sokerista ei ollut vaikeaa luopua.

Aiempina vuosina mulle joulun aika on ollut se kaikkein ”petollisin”, kun olen aloittanut joululimpun ja konvehtien puputtamisen jo marraskuussa ja lopettanut aikaisintaan Nuutin päivänä, koska ”jouluna” saa herkutella. Tänä vuonna mulla ei oikeastaan tehnyt joululimppua mieli edes aattona, kun tein itselleni pari jouluvoileipää ja kokeilin. Joululahjaksi saadun Lindtin lempparikonvehtirasian avasin, mutta jaoin sen koko perheen kanssa. Söin sieltä itse muutaman lempparin koko joululoman aikana ja muut annoin lapsille.

Olen ottanut tavaksi, että aamupalalla syön yhden hedelmän (siis leipien kaverina) ja iltapalalla mulla on leipien päällä paljon vihanneksia. Ne oli aiemmin just ne 2/5 ateriaa päivässä, jolloin en syönyt värikkäästi vaan laiskasti. Aamuisin kun en jaksa nähdä vaivaa pilkkomiseen, on helppoa vaan syödä ne pari klementiiniä tai veriappelsiini. Illalla jaksan pilkkoa (tai pyytää Ottoa pilkkomaan) ja syönkin esim. avokadoleipiä punasipulilla tai paprika-tomaatti-kurkku-voikkareita. Sokerin lisäksi en siis ole jättänyt mitään pois ruokavaliosta tai pienentänyt annoksia, syön vaan enemmän hedelmiä ja vihanneksia kuin ennen.

Mulla on hyvä fiilis niin monella tavalla. Koen vihdoinkin onnistuneeni ja olen siitä ylpeä. Lisäksi voin fyysisesti hyvin ja mulla on energiaa. Kroppakin tuntuu hyvältä, omalta. Vaatteet mahtuu päälle. Näin on hyvä. Tässä haluan pysyä. En aio asettaa itselleni mitään liikunnallisia tavoitteita. Haluan vaan, että säännöllinen liikunta pysyy osana mun elämää, tavalla tai toisella. Sillä ei ole mitään väliä miten liikun tai missä liikun, kunhan liikun. 20 minuutin hikinen disko olkkarissa lasten kanssa on muuten aktiivisuusmittarin mukaan ihan yhtä tehokas keino polttaa energiaa kuin se puolen tunnin lenkki ja välillä se on paljon hauskempi ja paljon päivään sopivampi tapa liikkua.

Tällä viikolla somessa on laajasti puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLI Ry:n #siivoasome -kampanja. Kampanjassa kehotetaan olemaan seuraamatta kaveria tai bloggaajaa tai instaajaa tai ketä tahansa, jonka tuottama sisältö aiheuttaa ahdistusta tai huonommuuden tunnetta itselle. Olen lukenut monta hyvää kommenttia eri näkökulmista tähän asiaan liittyen. Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan myös itse.

Munkin mielestä on ehdottoman tärkeää se, että kukaan ei seuraa sellaisia tilejä, joista tulee aidosti paha olo itselle. Erityisen tärkeää se on silloin, kun kyseessä on oma terveys tai hyvinvointi. Jos jonkun tuottama sisältö tai epärealistinen kuvaus elämästä aiheuttaa ahdistusta, itseinhoa, masennusta tai pahaa oloa omasta kehosta tai esim. mielenterveydestä, seuraaminen kannattaa lopettaa heti. #siivoasome -kampanja on tärkeä ja ajankohtainen.

Mutta entäs jos ei kärsi mistään sen suuremmista ongelmista itse ja se oma ahdistus somessa aiheutuu sellaisista jutuista, jotka ovat ihan realistisia, terveitä ja hyviä? Onko seuraamisen lopettaminen silloin ainoa oikea vaihtoehto, vai voisiko ajatella, että silloin sisältö on osunut johonkin omaan kipupisteeseen ja voisi miettiä, mistä se johtuu ja miten niitä tunteita voisi käsitellä? Ehkä jopa kääntää ne ikävät tunteet positiiviseksi tsempiksi?

Täytyy myöntää, että itselläkin on esimerkiksi näin asunnon etsintä -projektin aikaan käynyt mielessä, että pitäisikö lopettaa hetkeksi seuraamasta niitä kaikkia #omakoti2020-hashtageja ja sisustustilejä, joita seuraan. Välillä kun näen jonkun toisen mielettömän upean kodin, joka täyttää kaikki mun toiveet, mutta omaa ei vaan löydy, mulle iskee myös se kateuden piikki. ”Miksi tolla on, mutta mulla ei”.  Sitten mä palaan siihen, miksi alunperin olen alkanut niitä tilejä seuraamaan: jotta voisin inspiroitua ja jotta voisin fiilistellä upeita koteja. Se, että jollain muulla on mun unelmakoti ei vie sitä pois multa, tai tarkoita, etten koskaan tule itse sellaista saamaan, tai että meidän nykyisessä kodissa olisi jotain vikaa.

Yritän myös muistaa, että ne ihmiset, joilla se mun unelmakoti on, ovat usein nähneet myös todella paljon vaivaa ja kulkeneet pitkän matkan sen saavuttamiseksi. Mä olen eri vaiheessa sillä matkalla, mutta mulla voi olla sama määränpää. Olenkin kokeillut esim. selata sellaisten tilien alkupäähän, nähdä kuinka he ovat ensin haaveilleet ja unelmoineet, nähdä kuinka he ovat aloittaneet talonrakennusprojektin tai mittavan remontin nollasta ja ahdistuneet siitä, miten hankalaa kaikki on ehkä alkuun ollut. Sitten projekti on edennyt ja kehittynyt ja lopulta he ovat päässeet siihen, missä ovat nyt.

Se on auttanut. Joskus vielä mäkin tulen näyttämään sellaisen matkan.  En siis ole lakannut seuraamasta niitä tilejä ja pääosin en myöskään enää ahdistu niistä. Paitsi hetkellisesti joskus sellaisina huonoina päivinä kun etuovessa ei ole mitään kiinnostavaa. Tunnistan, että se satunnainen ahdistus ei aiheudu niistä tileistä vaan siitä, että tileillä näkyy jotain sellaista, mitä itsekin kovasti toivon itselleni. Se on inhimillistä. Mutta sen harmistuksen voi kääntää myös inspiraatioksi ja tsempiksi. Helpoiten tämä ahdistuksen muuttaminen inspiraatioksi omaan elämään toimii niissä asioissa, jotka eivät ole niin valtavan tunteita herättäviä ja raadollisia. Kuten juuri asunnon etsintä tai vaikka säästäminen.

Ymmärrän hyvin myös sen, että niissä kaikkein kipeimmissä asioissa ei välttämättä ole mahdollista muuttaa niitä negatiivisia tunteita positiivisiksi leikkimällä ajatusleikkiä. Silloin varmasti kannattaa siivota some ja käsitellä ne kipeät asiat jollain ihan toisella tavalla kuin somea selaamalla.

Toinen mitä yritän muistaa on se, että somessa elämästä näkyy yleensä hyvin yksipuolinen kuvaus. Vaikka ahdistun joskus näistä upeista sisustustileistä, en tiedä mitään niiden ihmisten muusta elämästä tai siitä, millaisia asioita he ovat käyneet läpi siellä unelmakodin taustalla.

Vaikka moni pyrkii pitämään omat somekanavansa realistisena ja olemaan rehellinen oma itsensä (kuten myös minä), siellä ei silti koskaan voi näkyä kaikkea. Esimerkiksi minä olen halunnut kirjoittaa avoimesti kohtaamistani vaikeuksista ja kipeistä asioista, mutta myös onnesta ja rakkaudesta. Joidenkin mielestä olen vuosien saatossa näyttänyt onnea ja rakkautta ihan liikaa. Mun tapa nähdä arki on positiivinen ja pääosin täällä mennään juuri sillä meiningillä, niin kotona kuin somessakin. Silloin kun tuntuu hyvältä, näytän sen mielelläni. Silloin kun tielle osuu vaikeuksia, kerron niistä.

En kuitenkaan voi kertoa esimerkiksi mulle todella läheisten ihmisten murheista tai vaikeuksista, vaikka ne vaikuttaisivat isosti munkin elämään ja tunteisiin. Silloin monet elämän rosot ja harmaan sävyt jäävät piiloon, vaikka olisi omista asioistaan kuinka rehellinen ja avoin. Ja vaikka osa ihmisistä haluaa jakaa enemmän, jokaisella on kuitenkin se oikeus ja mahdollisuus valita itse mitä jakaa. Jotain jää aina pois ja se on enemmän kuin ok.

Mulle itselleni inspiroivinta on seurata mahdollisimman keskenään erilaisia tilejä, jotta en luo itselleni kuplaa, jossa kaikki ovat tietynlaisia. Seuraan tilejä, joissa jaetaan lapsiperhe-elämän samaistuttavia kokemuksia ja sotkukasoja. Seuraan tilejä, joissa on seesteistä ja harmonista elämää lasten kanssa puutalossa, jossa joka päivä askarrellaan, tanssitaan ja hoidetaan puutarhaa. Seuraan tilejä, joissa puhutaan kehopositiivisuudesta ja näytetään sitä. Seuraan tilejä, joista otan treeni-inspiraatiota ja ihailen erottuvia vatsalihaksia ja litteää vatsaa, vaikka tiedän, etten koskaan tule sellaista saamaan. Seuraan tilejä, joilla on upeita muotikuvia ja mielenkiintoisia asukokonaisuuksia. Seuraan tilejä, joiden pitäjällä on tällä hetkellä elämässä todella raskas vaihe meneillään. Seuraan tilejä, joilla matkustetaan 365 päivää vuodessa upeisiin kohteisiin. Seuraan tilejä, joiden pitäjät eivät matkusta ollenkaan ja kierrättävät kaiken mahdollisen. Seuraan tilejä, joiden tsemppilauseet ovat samaistuttavia ja surkuhupaisia ja seuraan tilejä, joiden quotet ovat inspiroivia ja motivoivia (ja joskus vähän kliseisiä).

Monipuolisuus on mulle se avainsana, jolla pidän mun seurattavien listan mielenkiintoisena ja kulloiseenkin mielentilaani sopivana. Some on täynnä erilaisia ihmisiä, ihan kuten Suomi ja koko maailma. Haluan, että erilaisuus näkyy mun feedissä myös. Jos mun feedi olisi täynnä pelkkiä täydellisiä tilejä, täydellisiä koteja, täydellisiä vanhempia ja täydellisiä vartaloita, ahdistus voisi iskeä useamminkin.  Siellä kaiken erilaisen seassa jopa se amerikkalaistyylinen täydellisyys on mulle inspiroivaa. Voin löytää sieltä esim. hauskan kuvausidean, jonka toteutan sitten omaan epätäydelliseen tyyliini sopivasti.

Tärkeintä on muistaa aina, että some on vaan some. Vaikka se on isoin osa mun työtä, mun elämä on kuitenkin tässä ja nyt, silloin kun se puhelimen tai tietokoneen näyttö on kiinni. Kun en vertaile itseäni tai omaa elämääni toisiin, mun on helpompi keskittyä siihen, mikä omassa elämässä on merkityksellisintä.

Millaisia ihmisiä tai tilejä sä seuraat somessa ja miksi? Oletko kokenut ahdistusta someseurattavien vuoksi? Mikä sinulle on aiheuttanut ahdistusta?