Lapsiperheet ovat onnellisia ja voivat hyvin

27.01.2020

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

 

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.


Onnistuin: sain liikunnasta säännöllisen osan arkea

19.01.2020

*Postauksessa näkyvä älykello saatu aiemman kaupallisen yhteistyökampanjan yhteydessä Samsungilta.

Nyt mä uskallan sanoa näin. Nyt on kulunut neljä kuukautta siitä, kun me lähdettiin syksyllä Mallorcalle, missä mä koin herätyksen liikunnan suhteen. Kuten aiemmin kerroin, siellä mä huomasin esimerkin voimasta, että liikunta voi olla yhtä luonnollinen ja säännöllinen osa arkea, kuin aamupala, kauppareissu tai pyykinpesu. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta huomasin sen vasta silloin. Mulle ei ole vaikuttanut naistenlehtien kuntovinkit, Facebookin kyykkyhaasteet tai fitnessäitien upeat muutokset Instagramissa. Mun treenimotivaatiolle ei ollut mitään merkitystä sillä, että joku kirjoitti, kuinka hyvä olo liikunnasta tulee.

Palaset loksahtivat paikoilleen kun seurasin viikon ajan läheisen ihmisen (loma-)arkea ja näin, miten säännöllinen liikunta toteutui siinä ja jätti koko päivän tilaa vielä kaikelle muulle. Olin aina ajatellut, että etenkin lomalla ollaan lomalla, eikä stressailla turhia, ei todellakaan ainakaan mietitä mitään treenejä. Mutta siellä mä näin, että se päivittäinen lenkki oli ihan perus juttu ja osa arkea, ethän sä jätä lomalla hampaitakaan pesemättä, niin miksi jättäisit lenkin juoksematta, jos sekin on yhtä normaali osa elämää? Sitä ei tarvinnut edes miettiä sen enempää, se oli vain yksi arjen rutiini muiden joukossa. Mun asenne on aina ollut se, että ”jes nyt olen lomalla, eli ei tarvitse tehdä mitään ikävää = liikkua”. En voi riittävästi korostaa sitä, miten tärkeää mulle oli nähdä ja tajuta, että liikunta voi olla ihan neutraali osa arkea. Ei ikävää, ei mitään mindblowing.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun mä ihan aidosti koen onnistuneeni, kun mä en odota lenkin puolivälissä, että loppuisipa se jo tai kun mä en keksi tekosyitä laistaakseni säännöllisestä liikunnasta. Mulla oli tällä kerralla täysin erilainen asenne liikuntaa kohtaan. Mun tavoitteet eivät olleet liikunnan suhteen ulkonäössä tai edes fiiliksessä, vaan se itse tavoite oli saada liikunnasta säännöllinen osa arkea. Millään muulla ei ollut mitään väliä, kuin sillä, että saisin siitä rutiinin, että liikun vähintään kolme kertaa viikossa vähintään puoli tuntia, joka viikko.

Pidin siitä kiinni joulomalla ja pidän siitä kiinni nyt. Eikä musta enää tunnu siltä, että pitäisin kiinni jostain, nyt musta vaan tuntuu, että elän mun arkea ja liikunta on osa sitä. Ei tarvitse enää edes yrittää. Ja mä olen tästä niin ylpeä! Tämä lopulta niin yksinkertainen oivallus on ollut mulle todella pitkän tien takana. Ennen tätä olen yrittänyt niin monella eri tavalla saada liikunnan osaksi arkea, mutta aina epäonnistunut. Ehkä mun tavoitteet on olleet vääriä, kun olen tavoitellut aiemmin painon pudotusta tai timmimpää vatsaa (tai sitä hyvää oloa). Nyt tavoittelin vain sitä, että liikkuisin ylipäätään. Se kannatti.

Aloitin lenkkeilyllä, koska se oli mulle helpoin ja mieluisin tapa liikkua. Otin mukaan salitreenin ja kehonpainotreenin kotona. Pääosin edelleen juoksen, mutta välillä mun viikon treenit koostuvat salitreenistä, lihaskunnosta kotona tai esim. kiipeilystä, joka on muuten älyttömän hyvää treeniä koko keholle. Otto on kannustanut mua ja nykyään hän lähtee ainakin kerran viikossa mun mukaan lenkille. Otolle hyvä kannustin oli aktiivisuusranneke, jonka hän osti joululomalla itselleen. Se on kannustanut häntä lähtemään liikkeelle mun kanssa, että tulee askelia. Itsellänikin syksyllä yhteistyökampanjan yhteydessä saatu älykello on päivittäisessä aktiivisessa käytössä.

Liikunnan lisäksi olen saanut ruokavalion kuntoon myös. Alkusyksystä tuntui, että olin jälleen kerran sokerikoukussa, mutta sain kierteen katkaistua, kun vaan lopetin hetkeksi seinään kaikki herkut. Parin viikon herkku-detoxin jälkeen palasin takaisin siihen hyväksi havaittuun, että herkkuja voi syödä kohtuudella jos tekee mieli tai jos vaikka on kylässä ja siellä tarjotaan. Arjessa ei ole enää tehnyt mieli hirveästi, mutta joskus saatan perjantaina ostaa esim. 100g irttaripussin ja se maistuu kyllä, mutta en jää kaipaamaan enempää. Muuten olen karsinutkin jo vuosien ajan kaikki turhat sokerit pois meidän perheen ruokailuista, joten sikäli sokerista ei ollut vaikeaa luopua.

Aiempina vuosina mulle joulun aika on ollut se kaikkein ”petollisin”, kun olen aloittanut joululimpun ja konvehtien puputtamisen jo marraskuussa ja lopettanut aikaisintaan Nuutin päivänä, koska ”jouluna” saa herkutella. Tänä vuonna mulla ei oikeastaan tehnyt joululimppua mieli edes aattona, kun tein itselleni pari jouluvoileipää ja kokeilin. Joululahjaksi saadun Lindtin lempparikonvehtirasian avasin, mutta jaoin sen koko perheen kanssa. Söin sieltä itse muutaman lempparin koko joululoman aikana ja muut annoin lapsille.

Olen ottanut tavaksi, että aamupalalla syön yhden hedelmän (siis leipien kaverina) ja iltapalalla mulla on leipien päällä paljon vihanneksia. Ne oli aiemmin just ne 2/5 ateriaa päivässä, jolloin en syönyt värikkäästi vaan laiskasti. Aamuisin kun en jaksa nähdä vaivaa pilkkomiseen, on helppoa vaan syödä ne pari klementiiniä tai veriappelsiini. Illalla jaksan pilkkoa (tai pyytää Ottoa pilkkomaan) ja syönkin esim. avokadoleipiä punasipulilla tai paprika-tomaatti-kurkku-voikkareita. Sokerin lisäksi en siis ole jättänyt mitään pois ruokavaliosta tai pienentänyt annoksia, syön vaan enemmän hedelmiä ja vihanneksia kuin ennen.

Mulla on hyvä fiilis niin monella tavalla. Koen vihdoinkin onnistuneeni ja olen siitä ylpeä. Lisäksi voin fyysisesti hyvin ja mulla on energiaa. Kroppakin tuntuu hyvältä, omalta. Vaatteet mahtuu päälle. Näin on hyvä. Tässä haluan pysyä. En aio asettaa itselleni mitään liikunnallisia tavoitteita. Haluan vaan, että säännöllinen liikunta pysyy osana mun elämää, tavalla tai toisella. Sillä ei ole mitään väliä miten liikun tai missä liikun, kunhan liikun. 20 minuutin hikinen disko olkkarissa lasten kanssa on muuten aktiivisuusmittarin mukaan ihan yhtä tehokas keino polttaa energiaa kuin se puolen tunnin lenkki ja välillä se on paljon hauskempi ja paljon päivään sopivampi tapa liikkua.