Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.
Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.
Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?
Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.
Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.
Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.
Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.
Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.
Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.
Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.
Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉
Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?
Fiksuja ajatuksia 🙂 Olen aika samalla linjalla: hyvä on opettaa lapselle miten itse pärjätään, kokeilla juttuja ja antaa oppia tietämään omia rajoja. Liika pumpuliin kääriminen on epätervettä eikä kasvata neuvokkaita, aktiivisia ihmisiä.
Yksin iltapäiväksi jättäisin ehkä kolmasluokkalaisen, eka-tokana ne ovat vielä vähän pieniä olemaan yksin tuntikausia – mutta tämä vain siksi, että omasta mielestäni 7-8-vuotiaat tarvitsevat enemmän seuraa, ei niinkään siksi etten luottaisi pärjäämiseen. Ja tottakai tilanteen mukaan: joskus tulee poikkeuksia kaikkien arkeen. Tärkeintä on ettei lapselle jää olo, että joutuu selviytymään omin neuvoin liian paljosta, vaan että aikuinen on aina vastuussa, silloinkin, kun ei ole paikalla mutta esim puhelinyhteys on käsillä 🙂
Meillä oli kylän vanhempien kesken yhteinen sääntö, että lapset saivat 10-vuotiaina lähteä ensimmäisen kerran pyörällä kouluun ja kylälle ilman vanhempia. Oli hieno tunne ensi kertaa polkea keskustaan kaverin kanssa ostamaan Tiimarista tilpehööriä! Sitä tunsi itsensä niin isoksi ja vastuulliseksi 🙂
Ihana toppi! Mistä se on? 🙂
Kiva blogi!
Itse muistan olleeni yksin iltapäivät kotona ekasta luokasta lähtien. Ekana päivänä äiti vei kouluun ja varmaan hakikin, mutta siitä eteenpäin kuljin kouluun yksin bussilla, siitä välillä iltapäiväkerhoon/kaverille ja kotiin. Yksi tempaus, mikä tuli mieleen niin olin tylsyyttääni levittänyt kaikki meidän lankakerät ympäri kämppää, tein kuulemma hämähäkin seittejä 😀
Mä muistan että kävelin yksin parinkin risteyksen läpi lähipuistoon leikkimään kavereiden kanssa eskari-ikäisenä, kun ei ollut omaa pihaa. Nykyään tuntuu hassulta, eihän mulla ollut puhelintakaan silloin, olikohan äidilläkään kännykkää. Yksin kotona olin ekaluokkalaisena iltapäiviä ja joskus lauantaisin jos vanhemmat oli töissä. Aina on ollut ihan turvallinen olo, mutta olen kyllä ollut tosi itsenäinen aina. En kyllä tiedä antaisinko oman lapsen lähteä puistoon yksin ennen kouluikää, oma lapsi tuntuu aina niin paljon pienemmältä kuin mitä itse oli sen ikäisenä! 😀
Mulla on jäänyt hyvin mieleen se, kun 2-luokkalaisena harjoteltiin sitä, että en mennyt joka päivä koulun jälkeen iltapäiväkerhoon, vaan joinakin päivinä kotiin. Oltiin sovittu, että soitan äidille aina kun oon päässyt kotiin (lankapuhelimella). No yhtenä päivänä puhelin ei sit yhtäkkiä toiminukkaan, hätäännyin ihan täysin ja itkien menin naapurin ovelle 😀 naapuri anto mun soittaa omasta kännykästä sit äitille ja myöhemmin selvis, että puhelimen johto ei ollut ollu pistokkeessa kunnolla :’D
Itse muistan 1. luokalla viettäväni muutamia tunteja koulun jälkeen kotona yksin. Mitään erityistä pelkoa yksin olemisesta en niiltä ajoilta muista, mutta kyllästyin pian yksin kotona oleskeluun ja aloitin iltapäiväkerhon kesken vuoden. Mikä parhaiten niiltä 7-vuotiaana yksin vietetyiltä ajoilta muistan oli että niihin aikoihin tuli aina päivällä Voittopotti tms. tv-peli. Asetuin itse juontajan eteen seisomaan, mykistin telkkarin äänet, pällistelin omaa kuvaa vastapäätä olevan vitriinin lasista ja esitin ohjelman juontajaa varmaan koko ohjelman läpi 😀 Taisi olla mun unelma-ammatti siihen aikaan.
Nää sun kasvatuspostaukset on aina niin kivoja! Tulee mietittyä näitä juttuja vaikkei nää olekaan itselle vielä ajankohtaisia.
Mä jo ekaluokalla jouduin itse (no parin kaverin kanssa) kävemään meidän kylän keskustan läpi ip-kerhoon ja voi vitsi kun se oli aina niin jännää! Sama aamuisin kun menin bussilla kouluun ja jouduin kävellä pienen matkan pysäkiltä koululle. Muistan kun äitin kanssa harjoiteltiin bussimatkaa etukäteen :D! Kakkosluokalla en saanut enää kerhopaikkaa niin tulinkin aina kotiin ja voi vitsi kun se oli parasta kun sai muutaman tunnin olla ihan yksin ennenkuin sisarukset tuli koulusta! Meillä onneksi naapurissa asuu syksyn ja kevään meidän mummi joten vanhemmillakin oli varmaan turvallinen olo kun tiesi että aikuisia on lähistöllä 🙂 sama kun muistan kerran, kun leikittiin kavereiden kanssa pihalla ja tipuin puusta ja oksa raapi kauheen viiltohaavan koko vatsan pituudelta niin äkkiä naapurin tädin luo joka kuskasi terveyskeskukseen, en edes varmaan muistanut soittaa äidille 😀
Mut aina kun huolettaa niin kannattaa muistella et niin sitä on itsekin selvinyt ja silleen sitä oppii ja kasvaa!
Hahaa just puhuttiin ku 20 vuotta sit vein pikkuveljen päiväkotiin samalla reissulla ku ite painelin toka luokalle kouluun, katoin vaan et pääsee ovista sisälle eipä onnistuisi nykyään enää! Eikä äitikään tienny mitä tuusataan matkalla ku ei ollu kännyköitä…. nykyään on kyllä eri meininki kaikin puolin ja maailman muuttunut… mut hurjalta kuulostaisi nyt että antaisin omien lasten viedä toisiaan hoitoon!!!
Tuntui ihan hullulta, kun olin au pairina Lontoossa en saanut jättää perheen 12 vuotiasta hetkeksikään yksin (esim. jos piti lähikaupasta hakea jotain) ja perheen äiti sanoi minulle, että on laitonta jättää alle 14 vuotias yksin kotiin. Olin aivan, että hohhoijaa ja pienen googlettelun jälkeen selvis ettei mitään sellaista lakia edes ole ja todella monet vanhemmat siellä oikeasti luulee ettei lapsia SAA jättää yksin kotiin. Kyllä Suomessa on paremmin 🙂
Toi Amerikan meininki johtuu varmaan siitä, että siellä oikeasti kidnapataan paljon lapsia (Joillain alueilla enemmän, joillain vähemmän). Tästä syystä lapset eivät saa liikkua keskenään ja yksinään edes kouluun. Toisaalta siellä on välimatkatkatkin usein pidempiä eikä heillä ole kävelykulttuuria muutenkaan 😀 Amerikkalaisia leffoja kun on katsellu niin aina ne vanhemmat vie ne lapset sinne kouluun ja teinit kulkee jo omalla autolla 😀
Olipas hyvä postaus! Oon samaa mieltä! Itse oon antanu lapseni vauvasta asti viipeltää ja kokeilla, musiikkileikkimatolla ja jo 3 kk aloitettiin uinti. Hän on saanut kiipeillä kotona, ulkona, puistossa ja nykyään osaa esim kiipevä nojatuolille jalat eri kädensijoilla ja hypätä sieltä lattialle täysin tasapainoisesti, ikää 3. Hän osaa seistä päällään, kohta käsillään. Harrastaa myös muskaria ja tanssia nykyään. 2 vuotiaana kiipesi isojen lasten kiipeilytelineen vaivatta ja pystyy tasapainoilemaan kyykkyistunnassa ohuella keikkuvalla lastenulkotuolilla kaatumatta. Hyppii yli metrin korkeudelta vaivatta.. kaikki urheilulajit mitä kokeilee, onnistuu samantien ilman että edes opetan. Hiihto, pesäpallo, luistelu. Tasapainokyvyt niin uskomatonta luokaa. Uskon että tämä johtuu siitä että annoin tehdä ja kokeilla sekä raskausaikana liikuin niin aivot aktivoituivat jo silloin liikkeeseen. Ei edes
liukkaalla kaadu kun keho tasapainottaa itsensä. Ihmiset kuitenkin on kehittyneet ihmisapinasta ja liike on meille ominaista, miten hybät taidot vauvallakin on kiipeillä ja roikkua narulla tai sukeltaa ja uida. Täs hyvä linkki: https://www.youtube.com/watch?v=ZGhMSqft5pc
Miten pitkiä sun tytöt on? Tiara näyttää venähtäneen hirmusesti. 🙂
Hyvä postaus, laittoi kyllä ajattelemaan, vaikken itse koekaan olevani 3v 10kk tyttöäni kohtaan mitenkään ylisuojelevainen. Sun blogi on kyllä ehdoton lemppari! 🙂 <3
Mä viime kesänä varmistelin pari kertaa, että touhukas 1,5vuotias osaa mennä liukumäkeen ja tulla alas, jonka jälkeen annoin mennä ite. Yhtälailla sieltä vois itekki kaatua tai tippua. Niin ne lapset oppii ku saa tehä ja touhuta. Tää sun blogi on ihana. 🙂
Mä en lähtis Amerikkaa vertailemaan yhtään tähän, siellä on joillain alueilla niin vaarallista että high schoolistakin vielä haetaan kotiin. Ulkona ei saa olla hetkeäkään yksin, varsinkaan tytöt jne. Tietysti paikasta riippuen! 🙂 siellä ne on varovaisia siis eri syistä.
Sun kasvatus ja mietteet kuulosta kyllä todella hyvältä, mua inhottaa kaikki ylivarovaiset ja varsinki niitten lapset olemuksineen ja puheineen. Mun siskolla on sellanen kaveri, ja huomaa kyllä siskosta että seura tekee kaltaisekseen… Kaikki tekee kipeetä jne. Kannatan ehdottomasti sun tyyliä paremmin. Kunhan terveellä järjellä antaa peuhata niin ettei nyt ihan anna autojen alle juosta ni kaikki on paremmin ku hyvin! 😉
Mä en ite oo koskaa ollu yksin kotona, mut koulumatkat kuljin ite ykköseltä asti. Pyörällä sai mennä kolmannella luokalla. 🙂
Ai hitsi, mulla oli ala-asteella maja KOSKEN keskellä, pamautin pääni auki kiveen ja vaikka mitä hurjaa. Kiipeilin koko ajan ja kaikkialle. Talvella lumilinnoissa oli sellaisen tunnelit, että jos ne olisivat sortuneet… En halua edes miettiä. Ja kyllä, tämä on syy, miksi olen itse niin hysteerinen äiti. Kun tiedän, miten kuolemattomana sitä voi itseään pitää, kun ei tajua pelätä. :/
No meitä oli kaksi (mulla on kaksossisko) niin saatiin jo olla hyvinkin kaksin kotona ekaluokalla. Pieniä hetkiä jo aikasemmin. Kyllä mun mielestä sen ikänen alkaa olla valmis olemaan yksin esim sen iltapäivän koulun jälkeen. Toki tämäkin on kapsikohtaista. Ja miehen ja omien töiden vuoksi niin kyllä sinne kouluun on vaan kulettava ihan itte eikä me olla kuin korkeintaan eka viikolla kaverina viemässä ja hakemassa.
Kyllähän lapset keksii jos on keksiäkseen kaiken maailman temppuja yksin, mutta toisaalta niistä oppii ja aika harvoin siellä isompaa tapahtuu. Pitää vaan opettaa mihin soittaa hätätilanteessa, mitä tehdä jos syttyy tulipalo jne. Kaikkeen ei tietenkään voi varautua mutta kyllä niitä vinkkejä löytyy mitä eri tilanteissa voi tehdä. Tämän sanottua niin mä oon todennäkösesti se äiti joka sydän kurkussa katsoo liukumäen reunalta 🙂
Tässä joku aika sitten just muistelin kuinka yks kesä serkun kans kahestaan pyöräillen käytiin kaikissa kaupungin leikkipuistoissa mitä tiesin. Minä olin vasta menossa ekalle ja serkku tokalle. Tai no se tais vasta parin vuoden päästä tulla kaupungiksi, eli ei mikään kauhean iso paikka eikä ihan keskustassa käyty, mutta kumminkin matkaa oli varmasti useampi kilometri kauimmille puistoille. Nuorempi serkku oli myös lapsenvahtina monesti omalle pikkusisarukselle kakkosluokkalaisena kun vanhemmat oli viihteellä. Nykyään jos sukulaisissa vanhemmat lähtee viihteelle myös 1-3lk oleville lapsille kutsutaan lapsenvahdit. Eikä ennen kouluikää saa yksin poistua omasta pihasta kuin korkeintaan naapuri pihaan. Ajat kyllä muuttuu 😀
Minkähän ikäisenä olisin yksin ollut.. varmaankin heti ykkösluokasta lähtien. Tai silloin aika usein menin koulusta äitin työpaikalle vanhainkotiin tekemään läksyt.
Kavereilla ja naapureilla leikin usein koulun jälkeen. Isä tulikin kotiin 16-17 maissa ja siskoni pääsi koulusta samaan aikaan joten ihan yksin ei tarvinnut olla.
Muistan kuinka aina laitoin kaikki talon valot päälle. Tutkin kaappeja mitä herkkuja löytyisi ja söin sitten jotain välipaloja. Sitten katsoin mitä televisiosta tuli. Tosi usein katsoin ranskankielistä jotain lastenohjelmaa joltain oudolta kanavalta. Se tuli aina samaan aikaan päivästä kai silloin jotain luulin siitä ymmärtäväni 😀
Me olemme lapsina saaneet paljon olla yksin ja kaksin sisareni kanssa, tehdä ja mennä. Sillä lailla sitä on opittu.
Joskus kesäpäivinä odotin 2tuntia yksin pihalla isääni töistä, koska olin jättänyt omat avaimet kotiin ja edellispäivänä sama asia joten vara-avainkin oli sisällä 😀
10+2 oli ihan paras 😀 Ei vitsi muistan sen alkubiisin vieläkin 😀
Suomessa on turvallisempaa kuin USAssa ja monissa muissa maissa. Suomessa ei tarvitse ihan yhtä paljon pelätä, että joku tulee nappaamaan lapsen pihalta saatikka kotoa.
Me ollaan miehen kanssa vähän ylihysteerisiä lapsen suhteen. Koska ei tarvita kuin yksi pieni vahinko ja lapsi voi halvaantua tai kuolla. Ollaan tarkkana puistossa ja pidetään tarvittaessa kiinni. Ollaankin vältytty hyvin kaikilta haavereilta. Tälläkin tavalla lapsi oppii kyllä liikkumaan. Itse olen pienenä ollut hyvin varovainen enkä ole koskaan loukannut itseäni naarmua tai mustelmaa pahemmin. Olen ollut myös hyvin itsenäinen, ja pärjäsin kotona yksin 8-9-vuotiaasta lähtien. Sitäkin nuorempana kyllä leikittiin ulkona ilman valvontaa. Ekaluokalla kävelin yksin kouluun ja siitä hoitoon. Oman lapsen kohdalla en tiedä miten tulen toimimaan. Riippuu miten lapsi kehittyy. Hän saa olla yksin sitten kun tuntuu tarpeeksi itsenäiseltä ja pärjäävältä. Oli se sitten ala-aste- tai yläasteikäisenä.
Mä muistelisin, että jäin ekaa kertaa yksin (koirien kanssa) kotiin 5-vuotiaana pikkukakkosen ajaksi kerran viikossa, kun isä haki siskon kerhosta ja en halunnut lähteä mukaan, koska se pikkukakkonen. Aika oli maksimissaan varmaan puoli tuntia ja sen kyllä istuin tiukasti telkkarin ääressä koirat sohvalla seurana. Eskarissa ja ekalla luokalla olin iltapäiväkerhossa, tokalla sitten jo iltapäivät eli välillä pitkäänkin yksin kotona. Yleensä söin välipalaa, tein läksyt ja katsoin telkkaria, joskus soitin vanhemmille töihin, että saako mennä naapuriin leikkimään. Muistelisin, että yksin kotona oleminen oli ihan kivaa, kun sai rauhassa tehdä läksyt, eikä kyllä jäänyt mitään huonoja kokemuksia 🙂
Tää on jännä aihe ku jakautuu varmaan mielipiteet ”yli” huolehtivasta vähän rennompaan vanhempaan. Itse toivoisin olevani joskus jos lapsia saan, samanlainen vanhempi kuin omani. Mä oon varmaan 1v asti juossut pääkolmantena jalkana minne sattuu. En koskaan varonut mitään ja en saanut myöskään kauheasti ”varo varo varo”-lauseita. Minä mm. 2v ajoin pyörällä ilman appareita ja en osannut jarruttaa, ajoin siis niin kauan ennen kuin tulee seinä vastaan 😀 opin uimaankin mm. Niin, että veljeni heitti mut 5v keskelle järveä ja sano että ui rantaan 😀 pakko oli uida ku muita vaihtoehtoja ei ollut. Lisäks oon kiipeillyt, kaatunut,tippunut ja vaikka mitä mutta kumma kyllä koSkaan ei ole mikään murtunu. Ehkä mä vielä ehdin 😀 työskentelin pvökodissa jonkin aikaa ja siellä kyllä huomasi näitä ylisuojelevia äitejä. Eihän siinä mitään, mutta minusta on hyvä antaa lasten välillä kaatua ja sitten nousta uudestaan. Tietysti järkevissä rajoissa 🙂 virheistä kun oppii,vielä vanhemmitenkin 😀 !
Mä en muista kyllä milloin olen ollut ekaa kertaa kotona yksin, sillä silloin kun mä olin ekalla ja tokalla niin mun äiti oli pikkusiskon kanssa hoitovapaalla, eli ei koulun jälkeen tarvinut tulla tyhjään kotiin 😀 Mutta vähän vanhempana sitten muistan, että enimmäkseen katselin telkkaria ollessani yksin kotona, kaikkia sellaisia ohjelmia mitä äiti ei olisi antanut mun katsoa, haha 😀 Mä ja mun sisko saatiin kyllä leikkiä kahdestaan (kavereiden kanssa) taloyhtiön kotipihassa jo silloin kun oltiin 5- ja 7-vuotiaat, ja mulla on tooosi hyviä muistoja siitä 🙂 Vaikka itse en kyllä varmaan uskaltaisi kovin helposti päästää lapsia keskenään leikkimään pihaan jossa on puro… 😀 Mutta hyvin me pärjättiin eikä koskaan mitään sattunut!
5-vuotiaana sain lähteä kahdestaan ulos leikkimään kaverin kanssa ja saatiin poistua pihastakin. 7-vuotiaana eli ekaluokalla aloin lähteä aamuisin yksin kouluun, mutta ekan ja tokan olin vielä iltapäiväkerhossa. Sieltäkin tosin silloin tällöin kävelin yksin kotiin. Kolmosluokasta eteenpäin sitten sekä aamuisin että iltapäivisin olin yksin. Koskaan en tuhmuuksia tehnyt.
Täällä Lontoossa 9-v iloitsee, kun 5. luokalle syksyllä siirryttyään sai alkaa itse kävellä kouluun. Häntä on saanut noin vuoden ajan jättää kotiin esim. kymmeneksi minuutiksi, mutta ei sen pidemmäksi aikaa. 4-vuotiasta ei tulisi mieleenkään päästää yksin tai kaverin kanssa ulos leikkimään, saati, että saisivat poistua pihasta. Mutta ehkä tämä miljoonakaupunki on vähän eri asia kuin pikkuruinen syrjäkaupunki Suomessa… Ja muuten olen kyllä tosi rento, kaatuilut sun muut kuuluu asiaan, sitten vaan lohdutellaan. Tietty pitää varmistaa, ettei varsinaista vaaraa ole, mutta polvi ruvella kerran kesässä ei kaatane kenenkään maailmaa 🙂
Ensimmäisen kerran itse sain ulkoilla kerrostalomme pihalla mattotelineen vierellä, mutta kiivetä ei missään tapauksessa saanut. Ko. Teline näkyi ikkunastamme. Mukanani oli punainen leikkiteekannu ja nypin nurmikonreunasta teetä pannuun. Olin tuolloin 3v. ja olin kovasti itse halunnut ulkoilemaan, kun isommatkin lapset pääsevät. Tähän ulkoilukertaan olinkin pitkään tyytyväinen.
Mä taisin olla 8-vuotiaana yksin kotona ekan kerran pidempiä aikoja. En mä koskaan tehnyt mitään erityistä; tein läksyt, leikin, söin välipalan ja näin kavereita. Jos läksyissä oli ongelmia niin odotin vanhemmat kotiin ja pyysin neuvoa. Oon lapsena kuulemma jopa kysynyt äidiltä ”voisitko sä olla vähän pidempää siellä töissä niin saan olla pidempää yksin leikkimässä?” 😀
9-10-vuotiaana rupesin kulkemaan itsekseni matkoja keskustaan. Meiltä on aika pitkä matka keskustaan, mutta sain mennä. Kaveri ja kaverin äiti olivat aina vastassa Rautatientorilla, kun heille olin menossa. Kyllähän me kaverin kanssa jo sen ikäsenä kuljettiin keskenämme keskustassa, vaikka ei onneksi pahoja tekemässä. Oon myös nuoresta asti ollut usein kavereilla yötä, kun heidän vanhempansa ovat olleet poissa kotoa. Muhun on luotettu, en oo tehnyt typeryyksiä tai pahojani ja oon saanut aika vapaasti kulkea.
Toista maata on sitten mun isosisko. Hän ei uskaltanut olla pitkiä aikoja kotona yksin eikä hän tainnut kovinkaa paljoa päästä kavereille yöksi, jos vanhemmat eivät olleet kotona. Mun sisko oli lapsena ja nuorena aika paukapää ja teki typeryyksiä, jonka takia luotto on ollut vähän heikkoa meidän vanhemmilta… Sisko taisi olla jo täysi-ikäinen, kun hän oli ensimmäistä kertaa yksin yötä kotona. Mä olin ollut yksin öitä kotona jo monta kertaa täysi-ikäiseksi tullessani.
Musta tuntuu, että näihin asioihin vaikuttaa myös meidän luonteet. Mä tykkäsin olla yksin ja rakastin leikkiä ihan yksikseni ilman ketään kaveria. Toki mulla oli niitä kavereitakin ja vietin heidän kanssaan aikaa, mutta usein mä tykkäsin olla yksin leikkimässä. Mulla oli sellasia disneyn prinsessalinnoja ja pikkuruisia ukkeleita, joilla leikin. Olin niistä tosi tarkka, suojelevainen ja mustasukkanen ja tasan yksi kaveri niillä taisi saada leikkiä mun kanssa… Sisko taas on aina viihtynyt seurassa. Ikinä ei voi olla yksin, vaan koko ajan piti olla kavereiden kanssa. Tää ilmeni myös vanhempana; jos meille tuli aikuisia vieraita (=äidin kavereita) niin sisko istu aina keittiössä ja kuunteli aikuisten juttuja. Mä taas olin lukemassa tai leikkimässä eikä kiinnostanut yhtään äitin vieraat. Luulisin, että tää yksin viihtyminen vaikuttaa hurjasti siihen, että oon saanut olla yksin kotona paljon jopa öitä toisin kuin mun sisko.
Meillä lapset menee tänä syksynä eskariin ja olen monta kertaa miehelle kertonut kuinka mua jänniittää kun lapset pian aloittavat sitten koulunkin.
Stressaa ajatus että joutuvat menemään yksin ja osaavatko sitten varmasti ylittää kadun turvallisesti ja muutenkin käyttäytyä. Voi olla että saatan heitä muutamia päiviä ja harjoitellaan tietenkin etukäteen jos matkaan sisältyy bussilla kulkemista.
Meillä on myös vauvahaaveita ja mun toiveena olisikin, että olisin kotona vauvan kanssa kun isommat alottavat koulun. Ajatus luo mulle heti paremman fiiliksen tästä kaikesta 🙂
Kun olin itse lapsi niin äiti saattoi ensimmäisenä päivänä ekalle ja sen jälkeen aloinkin kulkemaan kouluun yksin ja koulusta menin aina kotiin ja sain olla siellä yksin. Vanhemmat pääsivät 15-16 aikoihin joten montaa tuntia ei tarvinnut olla yksin mutta olin itse tosi omatoiminen ja nautin siitä yksin olosta! Sai tehä omia juttuja, kuten soittaa täysillä musaa ja haaveilla poppistaran urasta, haha 😀
Kyllähän tää maailman meno on tässä 20v aikana muuttunut tosi paljon, että on mulla paljon varovaisempi ote omiin lapsiini, en silti ole millään tavoin ylihysteerinen. Kyllä on saanut leikkiä puistossa miten haluaa ja jos on kaatunut niin ylös vaan ja hommat jatkuu. Mutta aina menen mukaan puistoon, moni on ihmetellykkin että menen vielä 5v kanssa pihalle ja minä ihmettelen että miten jotkut päästää vasta 5v yksin ulos 😮
Mutta kyllä kai omiin lapsiin on vaan luotettava että osaavat sitten omatoimisesti kulkea ja olla hetken yksin 🙂 nyt lapset jäävät yksin kun pissatan koiran 5-10min tai vien roskat ja osaavat sen ajan olla nätisti. Mutta kauppaan otan aina lapset mukaan/mies jää heidän kanssa.
En tiiä liittyykö tää kysymys suoranaisesti tähän postaukseen mut tuli mieleen ku puhuit tosta yksin koulumatkojen kulkemisesta ja yksin kotona olemisesta. Missä iässsä sun mielestä on hyvä ostaa kännykkä lapselle? Kovin monella ekaluokkalaisellakin näkyy jonkin sorttinen älypuhelin niin ootko ajatellut ostaa tytöillle semmoset normi puhelimet mistä saa vaan soitettua ja lähetettyä tekstarin vai sit jonku hienon älypuhelimen? Pitäsikö sun mielestä ees lapsilla olla älypuhelimia? Tarkotan tässä siis ala-asteikäsiä lapsia.
Lähipiirissä yks tyyppi jättää jo 4-vuotiasta yksin kotiin. 😮 Tosin se aika oli max 3min, kun se juoksi naapurista yhden tavaran jonka unohti. Mut aika hurjaa silti, se on kuitenkin tosi pieni olemaan yksin kotona… Ja sit yks toinen lähipiirissä jättää 5-vuotiaan parivuotta vanhemman kanssa keskenään. Toinen näistä on todella villi ja hurjapää, saattaa oikeesti keksiä mitä vaan…
Sulla on niin ihanan fiksu ja tervejärkinen suhtautuminen lasten kasvatukseen! Tää postaus laittoi miettimään omia lapsuusmuistoja, joista ollaan omien sisarusten ja vanhempien kanssa monesti puhuttu. Me ollaan sisarusten kanssa oltu pienestä pitäen itsenäisiä, vaikka tehtiin tosi paljon asioita yhdessä perheen kanssa. Mut meitä on rohkaistu tekemään asioita myös itse ja kokeilemaan uutta.
Oon itse matkustanut ensimmäisen kerran yksin kaverin luokse bussilla 5-vuotiaana. Matka ei ollut pitkä, kesti noin 10 minuuttia ja äiti saattoi pysäkille, kertoi kuskille minne oon menossa ja että päätepysäkillä on kaveri äitinsä kanssa vastassa. Saman tutun matkan olin mennyt monta monta kertaa aikaisemmin jonkun muun kanssa yhdessä ja muistan vieläkin sen, että olisin osannut jäädä ihan itsekin oikealla pysäkillä pois ilman kuskin apua 🙂
Mä olin myös ekaluokkalainen kun olin itse yksin kotona koulun jälkeen. Tosin mulla oli myös isosisaruksia jotka tulivat aika pian mun jälkeeni kotiin, niin ei siinä paljoa tarvinnut yksin olla. Ei mulla oo pahoja muistoja ollenkaan, vähän samanlaisia kuin sulla, söin leipää tai muroja, luin Aku Ankkaa, katsoin The Voicea tai 10+2. Koulun jälkeen kävelin usein kavereideni kanssa koulusta kotiin ja saatoimme mennä toistemme luokse leikkimään. Minulla ei ollut edes kännykkää ennen kuin täytin yksitoista, kotona oli lankapuhelin. Yksin oleminen oli jännittävää, ei pelottavalla tavalla, mutta siinä oli jotain ihanan kutkuttavaa.