Perjantaina 13. päivä sain kuulla ne kaikkein surullisimmat uutiset: rakas pappa oli kuollut. Osasin valmistautua uutiseen, sillä edellisen päivän vietin papan luona aamusta iltaan sairaalassa Oulussa ja selvää oli, että kun sieltä illalla lähdin halattuani pappaa viimeisen kerran, en enää koskaan tulisi häntä näkemään. En olisi millään halunnut lähteä ja viimeinen halaus tuntui siltä kuin sydäntä olisi revitty rinnasta. Kuiskasin papalle, että rakastan maailman eniten ja päästin irti. Pappa ei sitä enää kuullut, mutta onneksi päivällä olin saanut sanottua kaiken mitä halusin niin, että hän oli vielä hereillä ja tiesi kuka hänelle puhuu. Onneksi pappa ei jäänyt yksin mun lähtiessä, meitä oli kaikki läheiset siellä papan luona yhdessä. Silti lähteminen tuntui ihan hirveältä.

Nyt olen ehtinyt elää tiedon kanssa jo muutaman päivän. Kun äiti soitti ja kertoi uutisen, tuli ensimmäinen itku ja tärinä. Tärisin kuin horkassa, vaikka olin kotona lämpimät vaatteet päällä. Onneksi Otto lohdutti ja halasi mua. Lapset olivat jo nukkumassa, ja sain käsitellä asiaa ensin rauhassa. Viime päivinä suru on ollut läsnä. Ei kokoajan, ei niin etten olisi toimintakykyinen. Mutta niin, että aina tilaisuuden tullen se yllättää varkain ja pyyhkäisee yli kuin valtava tsunami.

Kuten lauantaina, kun etsin kaupassa marenkeja ja näin Pullavat hyllyssä. Pullavaa vein aina papalle kun käytiin kylässä. Unohdin ostaa marengit ja kaurakeksit kakkua varten, kun oli vaan pakko lähteä pois. Tai kun istuin autossa odottamassa Ottoa, joka oli hakemassa lasta laulutunnilta, ja kuuntelin Benjaminin uutta bängeri UMK-biisiä. En huomannut ajoissa, että biisi loppui ja uusi biisi ehti alkaa, kun kuulin tekstarin kilahduksen puhelimesta. Pian huomasin lukevani kutsua papan hautajaisiin näiden sanojen tahtiin:

Meidän kehot vanhenee
Niin se vaan menee
Mut loppuun asti mieli viel juoksee
Juokse mun kaa, juokse mun kaa
Kunnes sammutaan
Ei aika ainakaan lisää tuntejaan
Joten kunnes kaikki laitteet suljetaan
Nauti mun kaa, nauti mun kaa
Kunnes sammutaan

Itkin silmät päästäni. Otto tuli takaisin autoon, lohdutti ja sanoi, että juuri tästä syystä hän ei ole soittanut ollenkaan musiikkia autossa viime päivinä, kun tietää, että musiikki on mulle kaikkein pahin itkettäjä, kun oikea biisi osuu kohdalle.

Ei nämä päivät ole olleet itkua täynnä. Neljän lapsen arjessa on niin paljon organisoitavaa, että ihan jo tavalliset arjen askareet vievät ajatukset tehokkaasti muualle. Olen keskittynyt tekemään kivoja asioita ja ollut kiitollinen siitä, että rinnallani on juuri Otto, joka käsittelee mua normaalistikin kuin kukkaa kämmenellä, mutta nyt vielä silkkihansikkain. Otto naurattaa mua oikeissa kohdissa, huomioi mua ekstra ihanasti, kurvaa autolla Lindt-Outletiin pyytämättä hakemaan mango-Lindoreita ja antaa mun surra tai olla surematta juuri omalla tavalla. Rauhassa yksin tai kainalossa, leipomalla tai askartelemalla. Siivoaa mun sotkut pyytämättä, auttaa mua kaikessa ja ottaa koppia siitä, että arki pysyy kasassa. En tiedä mitä tekisin ilman, enkä haluakaan tietää.

Ja onneksi on lapset. Lapset, jotka suhtautuvat niin mutkattomasti kaikkeen ja joiden elämä rullaa eteenpäin, vaikka mulla tunteet myllertääkin. Heidän kanssa kaikki murheet unohtuu tehokkaasti.

Vuosi ei alkanut lainkaan niinkuin etukäteen oletin. Ei tasaisen mukavasti ja inspiroivasti, ei uutta luoden ja töistä voimaantuen. Nyt se alkoi näin. Mun täytyy antaa itselleni aikaa, mutta myös palata pikkuhiljaa töiden pariin. Tunnen edelleen inspiraatiota ja iloa mun töistä ja uskon, että arkeen paluu tekee hyvää. Sain ottaa muutaman päivän hiljentymiseen perheen kanssa ja nyt olen valmis jatkamaan. En ilman pysähdyksiä, en ilman surun hyökyaaltoja aina välillä. Mutta kuitenkin eteenpäin. Viiden vuoden takaisen mummun kuoleman jälkeen olen oppinut, että ikävä ja suru ei koskaan lopu, mutta hellittää kyllä otettaan, väistää takavasemmalle.

Päivä kerrallaan eteenpäin.

Eilen me hyvästeltiin mun mummu haudan lepoon, ja nyt musta tuntuu siltä että pystyn viimein kirjoittamaan ne asiat mitä halusin sanoa, tai ainakin voin yrittää. Alle kaksi viikkoa sitten tuntui, että maailma pysähtyi, ja sieltä katosi järjetön määrä iloa, valoa, lämpöä ja rakkautta, kun mun rakas mummu menehtyi. Vaikka pitkään oltiin jo valmistauduttu siihen mitä tulossa oli, se tuntui silti niin syvällä, ja tuntuu edelleen. Hän oli mulle niin rakas, ja niin tärkeä, vaikka nämä sanat tuntuvatkin latteilta kun niitä tähän yritän asetella. Kyllä te tiedätte, kun joku ihminen on ihan mielettömän tärkeä, ei sitä riitä mikään sana kuvaamaan tarpeeksi hyvin.

Vietin ensimmäisen kerran yksin aikaa mummulassa kolmevuotiaana, kun menin sinne yksin kesäloman viettoon, äitini tehdessä vielä pari viikkoa töitä ennen oman kesälomansa alkua. Näin mä sain pidemmän kesäloman pois päiväkodista, ja viettää aikaa rakkailla sukulaisilla Oulussa. Siitä kesästä lähtien vietin joka kesä aikaa mummulassa sekä ilman äitiä, että äidin kanssa. Toki oltiin siellä aina kaikki muutkin lomat, mutta aina kesäisin sain pitkän loman mummun ja papan luona, ja pisimmillään taisin olla siellä kuusi viikkoa ilman äitiä ekaluokan jälkeisenä kesänä, kun äiti ei halunnut että joudun olemaan niin paljon yksin kotona äidin ollessa töissä, kun olin vielä niin pieni. Mummun kanssa hoidettiin kasvimaata, ja talvella opettelin mummulan pihalla hiihtämään.

Mulla oli todella läheinen suhde isovanhempiini jo ihan pienestä asti, kun mummula oli mun kesäkoti, ja rakas paikka. Mummu jaksoi aina touhuta mun kanssa, leipoa ja kokata, tehdä puutarhahommia, opettaa mua ompelemaan ompelukoneella, pelata pasianssia, leikkiä barbeilla ja piirtää.

Me käytiin piknikeillä, kirjastossa, taidenäyttelyissä ja pelattiin jalkapalloa. Mun opittua lukemaan, mummu raahasi mun kanssa kassikaupalla muotiaiheisia kirjoja joka kesä kirjastosta heille, ja yhdessä luettiin Christian Diorin New Lookista, Elsa Shiaparellista ja Yves Saint Laurentista. Hän muisti kehua jokaista mun seitsenvuotiaan innolla piirtämää ”muotikuvaa”, vaikka niistä varmasti puolet näytti ihan samalta.

Teini-iässä mummu oli mulle vielä läheisempi kuin aiemmin. Kun mun äiti sairastui, mummu oli mun tukena, ja sain aina soittaa mummulle kun tuntui siltä. Sinä päivänä kun äiti joutui sairaalaan, mä yritin olla reipas ja rohkea, vaikka pelkäsin jokaisella solullani. Siinä vaiheessa kun vihdoin näin mun mummun, mä uskalsin itkeä ja päästää ne kaikki tunteet ja pelot ulos. Hän tuli meille kotiinkin auttamaan, ekoina päivinä ja viikkoina, kun äiti pääsi kotiin sairaalasta. Turvauduin mummuun kun mua pelotti, ja hän jaksoi aina tsempata ja lohduttaa, ja auttaa.

Vähän ennen täysi-ikäistymistäni kun etsin itseäni ja mulla oli kaikkein pahin biletys- ja teinivaihe päällä, mummu ei koskaan tuominnut mua. Hän ei ikinä valittanut mulle mistään tai kommentoinut ulkonäköä ikävästi, tai millään muullakaan tavalla osoittanut sitä, jos ajatteli jotain negatiivista. Me juteltiin ihan muista jutuista, ja keskityttiin olennaiseen: eli kahvin juontiin, pullan leipomiseen & kortin pelaamiseen.

Mun mummu tuli äidiksi samassa iässä kuin minäkin, parikymppisenä nuorena tyttönä, ja se yhdisti meitä. Mummu oli yksi ensimmäisiä ihmisiä joille kerroin Otosta, ja raskaudesta. Hän onnitteli ja iloitsi, ja alkoi heti neulomaan meidän esikoisvauvalle villapukua. Kertaakaan hän ei epäillyt pärjättäisiinkö me, hän tiesi että kyllä me pärjätään. Tai jos epäilikin, hän ei epäillyt mulle. Mua hän vaan kannusti ja tsemppasi, ja oli iloinen meidän puolesta. Siitä tulee helmikuussa seitsemän vuotta, kun hänelle kerroin.

Vaikka hän tuli äidiksi saman ikäisenä kuin minä, ja sai yhteensä neljä lasta, hän teki silti pitkän uran töissä. Mun mummu oli aikansa edelläkävijöitä, kunnon bisnesnainen nimittäin. Hänen ja mun papan avioliitosta olenkin saanut loistavan tasa-arvoisen avioliiton mallin, sillä mun pappa on huolehtinut arjesta ihan siinä missä mummukin. Mummu osasi yhdistää pikkulapsiarjen ja työnteon, ja hurjasta työtahdista huolimatta hän oli myös lämmin ja rakastava äiti. Eläköidyttyään mummu keskittyi auttamaan toisia, tekemään järjestö-, yhdistys- ja vapaaehtoistyötä, ja sen lisäksi olemaan mummu meille kaikille lapsenlapsille, ja lapsenlapsenlapsille. Hänestä olen saanut upean mallin siihen miten työ ja perhe yhdistetään, ja miten kannetaan oma kortensa kekoon ja huolehditaan toisista parhaansa mukaan.

Onneksi meidän lapset ehtivät tavata hänet, ja isommat oppia myös kunnolla tuntemaan. He saivat kastella hänen kanssa kukkia, katsoa valokuvia, syödä tiikerikakkua, kiivetä syliin ja pelata dominoa.

Vaikka mummua ei enää ole, kaikki mitä hän on tehnyt ja sanonut, ja mihin koskettanut, elää meidän mukana, ja on läsnä meidän elämässä joka päivä edelleen. Hän on vaikuttanut mun elämään pienestä asti, ja hänen elämänohjeensa ja rakkautensa säilyvät aina mun sydämessä. Hän oli ihan mielettömän ihana puoliso, äiti, mummu ja isomummu, ja hän jätti jälkeensä suuren ja rakastavan perheen, jossa toisista pidetään huolta ja rakastetaan.

Lepää rauhassa maailman rakkain mummu <3

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.

Tämä viikko on ollut jotenkin ihan uskomattoman pitkä, tuntuu kuin tässä olisi mennyt jo ainakin kaksi tai kolme viikkoa maanantaista, vaikka siitä on mennyt vasta muutama päivä. Ihan tavallista arkea me ollaan tässä eletty, ennen kuin ensi viikolla ajetaan taas kohti Oulua, ja hautajaisia. Jotenkin ajatukset on vähän sumussa, vaikka melko normi arkea onkin ollut. Ei suru ole joka hetkessä läsnä, ei lasten kanssa voi jatkuvasti olla suremassa ja miettimässä, mikä on hyvä. Paljon on mahtunut nauruakin tähän viikkoon, siitä lapset pitävät huolen. Mutta tietysti kun pysähtyy miettimään, se suru nousee heti pintaan.

Otto kävi esikoisen eskariryhmän ja muiden isien kanssa isänpäiväluistelussa jäähallissa, ja keskimmäisen päiväkodissa isänpäiväaamiaisella, onneksi eivät olleet samana aamuna niin hän pääsi molempiin. Ihan huippua että tällaisia juttuja järjestetään, en muista että silloin kun olin itse pieni olisi ollut mitään erityistä huomioimista vanhemmille korttien tekemisen lisäksi. Mä tein aina isänpäiväksi kortin mun äidille ja mun papalle, ja sekin oli ihan hauskaa, mutta jotenkin siinä on sellaista spesiaalifiilistä, kun vanhempi tulee hetkeksi mukaan päiväkotiin tai eskariin.  Ainakin meidän lapset on aina ihan innoissaan.

Meillä on vielä puolitoista viikkoa Oton vanhempainvapaata jäljellä, ennen kuin uusi arki alkaa. Suurin osa vietetään siitä ajasta Oulussa, mutta muutama päivä on vielä kotonakin jäljellä. Ollaan koitettu ottaa siitä kaikki irti, käydä lounaalla vauvelin päikkäriaikaan, ottaa kuvia, ajella yhdessä presseihin ja tehdä spontaaneja juttuja. Kohta meillä koittaa ihan toisenlainen arki, ja kieltämättä se vähän jo jännittää. Mutta koitetaan elää hetkessä ja ottaa irti kaikki näistä yhteisistä päivistä joita meillä vielä on. Eikä se uusi arki huono juttu ole ollenkaan, se on vaan taas sitten erilaista. Ajatuksia uudesta arjesta on luvassa enemmänkin täällä blogin puolella, ja Ottokin meinasi tässä vanhempainvapaan aikana palata vielä sorvin ääreen, joten Akkavaltaa on luvassa tässäkin kuussa.

Viikonloppuna on luvassa perinteistä Isänpäivä-aamupalaa ja muuta puuhaa, harrastuksia & ulkoilua, sitä perinteistä. Tänään tehtiin radikaali päätös ja siirrettiin lasten karkkipäivä lauantailta perjantaille, koska vaan tuntui siltä. Vuokrattiin Viiru & Pesonen Paras joulu ikinä -elokuva, ja löhöttiin sohvalla peittojen alla karkkia mutustamassa. Löysin muuten ananaskonvehteja irtokarkkihyllystä, siis mun unelma on toteutunut. Ei tarvitse enää ostaa konvehtirasiaa neljän ananaskonvehdin takia, kun voi ostaa pussillisen pelkkiä ananaskonvehteja. Niin tein just tänään. Lapsia nauratti mun karkkipussi kun siellä oli vain yhtä sorttia, mutta musta se oli just passeli. Ananaskonvehteihin ei voi kyllästyä!

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua kaikille sinne <3

Tänään koitti se päivä jota odotimme ja pelkäsimme, mun rakas mummu on nukkunut pois. Tytärtäni lainaten, ”mä rakastan mummua ikuisesti vaikka sitä ei enää ookaan.” Juuri nyt en pysty sanomaan enempää, mutta sitten kun pystyn, mä haluan kertoa teille miten mielettömän upea ihminen mun mummu oli.

Enkeli vuoteen vierellä kulki,
mummun silmät hiljaa sulki.
Nyt aurinko kirkas ja lämpöinen,
on paistava mummulle ikuinen. 

Lepää rauhassa rakas mummu. <3