29 vuotta tänään

18.09.2020

Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3


Kuukausi asumista uudessa kodissa

04.05.2020

Ensimmäisestä päivästä lähtien, täällä on tuntunut kodilta. Tämä on tuntunut niin paljon meiltä. Aika on lentänyt eteenpäin täällä puuhastellessa ja asettuessa paikoilleen. Meillä on ollut ihan valtavasti intoa ja energiaa tehdä tästä meidän näköinen koti, vaikka jo heti alkuun tämä tuntui meiltä, ilman yhtäkään meidän huonekalua tai pensselinvetoa seinässä. En tiedä miten osaisin edes kuvailla näitä tunteita paremmin. Kai meille tämän kodin kanssa kävi samalla tavalla kuin toistemme kanssa uutenavuotena 2010 – me oikeasti löydettiin se oikea ja rakastuttiin ensisilmäyksellä. Siitä asti kaikki on vaan tuntunut niin oikealta.

Tiedän, suorastaan ällöttävän siirappista. Mutta se on totta. Ne 1,5 vuotta kun me etsittiin kotia olivat niin täynnä odotuksia ja intoa, turhautumista ja jatkuvaa etsimistä. Sitten kun luovutettiin eikä enää etsitty, tämä koti tuli heti vastaan. Samoin meille kävi toistemme kanssa. Löydettiin toisemme juuri silloin kun sitä vähiten toivottiin tai odotettiin. Väärä hetki on meidän paras hetki.

Olen positiivinen realisti – ajattelin, että täällä varmasti tulee olemaan myös asioita, jotka eivät ole täydellisiä, jotka ehkä joskus alkavat ärsyttää. Ja onhan niitä toki joitakin, sellaisia pieniä juttuja, joihin jollain aikataululla toivoo muutosta. Kuten vaikkapa alakerran WC:n allaskaluste. Ne kaapit ei vaan toimi, me tarvitaan ulosvedettävät laatikot! Nyt kuitenkin erona on se, että meillä on aidosti mahdollisuus myös tehdä niitä muutoksia, eikä tarvitse edes kysyä keneltäkään lupaa. Ja siksi ne ei oikeastaan edes ärsytä, koska tiedän, että ne eivät ole ikuisia juttuja, mutten kuitenkaan oleta, että tämä koti muuttuisi hetkessä 100% valmiiksi. 

Kaikkea ei uskalleta muuttaa heti kerralla, koska korona ja taloudellinen varautuminen tulevaisuuteen, josta kenelläkään ei ole vielä varmaa tietoa. Mutta muokataan kotia pikkuhiljaa. Fakta on kuitenkin se, että tämä koti vastaa meidän toiveita ja tarpeita paremmin kuin mikään paikka, missä ollaan koskaan asuttu ennen. 

Kuukaudessa me ollaan kotiuduttu tänne hyvin. Kaikki muu on vielä osittain keskeneräistä, paitsi lastehuoneet, jotka saimme jo täysin valmiiksi. Olohuoneesta puuttuu iso taulu ja/tai seinävaate, koska akustiikan kannalta tarvitsemme sellaisen. Keittiöremontti on vasta tulossa. Eteisen kalusteita ei ole yhtään mietitty vielä, siellä on vaan makkarissa ollut lipasto, kierrätysastiat ja kärry, joka ei mahtunut mihinkään muualle. Ruokailutilasta puuttuu tuolit. Meidän makkarissa on edelleen pelkästään sänky, peili ja seinä maalattu. Mutta täällä tuntuu ja näyttää kodikkaalta ja rennolta ja meiltä. 

Tämä koti on jo tässä lyhyessä ajassa muuttanut meidän elämäntapoja enemmän kuin osasimme edes kuvitellakaan. Varmasti tällä poikkeusajalla on myös jonkin verran vaikutusta, mutta monesta muutoksesta on kiittäminen tätä kotia. Ehdimme viettää poikkeusaikaa muutaman viikon myös vanhassa kodissa, joten vertailupohjaa kyllä löytyy.

Muutoksia, joita olen huomannut ovat esimerkiksi:

– Yhteisen ulkoilun lisääntyminen. Täällä ulos lähteminen on niin älyttömän helppoa ja siellä on aina tekemistä. Omalla pihalla on tramppa ja pihahommat ja siellä tulee ulkoiltua vähintään 1-2 tuntia ihan joka päivä. Sen lisäksi lenkkeillään täällä yhdessä varmaankin 4-6 kertaa viikossa, käydään leikkipuistossa (aina kun se on tyhjillään muuten), jonne on ihan lyhyt matka ja muutenkin tulee hengailtua ulkona porukalla enemmän kuin ennen ja spontaanimmin kuin ennen.  

– Ruuanlaitto on mukavampaa. Rakastan rakastan rakastan tätä isoa avointa tilaa. Samalla kun kokkaa, voi seurustella muun perheen kanssa. Saarekkeen ympärillä on paljon tilaa myös kokata yhdessä. Rakastan sitä, että keittiössä ruuanlaittaminen ei enää eristä muusta perheestä, vaan voidaan olla  kaikki yhdessä samalla. 

– Saunominen on lisääntynyt. Täällä on enemmän tilaa, joten sauna ei todellakaan toimi varastona edes väliaikaisesti, kuten vanhassa kodissa. Siellä saunottiin ehkä kerran kuukaudessa, täällä saunotaan ehkä 3-4 kertaa viikossa. Ja se on niin ihanaa ja rentouttavaa.

– Lelut pysyvät paremmin lastenhuoneissa, vaikka edelleen toki osa leikeistä levittäytyy myös alakertaan. Aiemmassa kodissa monet lelut olivat alhaalla yhteisissä tiloissa, koska lastenhuoneissa ei mahtunut leikkimään kunnolla. Nykyisin suurin osa leikeistä pysyy lastenhuoneissa, joten meillä on vähemmän sotkua, mikä on BEST. Parasta on myös se, miten hyvin lapset viihtyvät omissa huoneissaan. Lähes joka päivä joku heistä myhäilee, kuinka ihania huoneet ovat. Se tuntuu niin hyvältä.

– Kodinhoitohuone on maailman paras juttu ikinä. Se on ollut juuri sitä, mitä me kaivattiin. Se, että on pyykkitelineelle oma paikka, iso pyykkikaappi, omat paikat pyykinpesuaineille ja siivoustarvikkeille on vaan ihan best. Ja myös se, että meillä on kaikki pyyhkeeet kodinhoitohuoneessa, joten ne on super helppo viikata vaan suoraan kuivausrummusta kaappiin, eikä tarvitse kiikuttaa minnekään. On ihanaa, kun kodinhoitohuoneessa on oma vesipiste ja tilaa vaatehuollolle. Kaapeissa on säilössä myös ompelukone, työkalut ja kaikki muut sellaiset jutut, joille ei ennen ollut mitään järkevää paikkaa. 

 

– Rakastan tätä rauhaa yli kaiken. Rakastan sitä, että kuulen lintujen laulua joka päivä kirkkaasti ja paljon. Rakastan sitä, että täällä ei ole liikenteen melua tai ohi ajavia hälytysajoneuvoja. Rakastan sitä, että lenkillä ei tarvitse pysähtyä liikennevaloihin. Rakastan meidän pihalle pomppivia jäniksiä ja meidän lemmikki-kimalaista, joka tulee meidän pihalle. Se on ilmeisesti kuningatar, mutta ehdittiin nimetä se Makeksi jo aiemmin. Joka päivä me moikataan Make-kimalaista ja aina hän tulee takaisin seuraavanakin päivänä yksin pörräämään. Rakastan sitä, että me osataan täällä pysähtyä huomaamaan ja nauttimaan luonnon pienistä ihmeistä, joita on ympärillä ihan valtavasti.

Siinäpä ehkä ne ensimmäiset huomiot täältä, joita olen tehnyt näiden viikkojen aikana. Me yritetään luultavasti edistää meidän makuuhuonetta tämän viikon aikana. Viime viikollakin piti, mutta se ei vaan ole prioriteettilistalla yhtä korkealla kuin muut jutut, koska makuuhuoneessa oleskellaan lähinnä silloin kun nukutaan. Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Olen niin kiitollinen siitä, että me mietittiin kunnolla mitä kodilta toivottiin ja että löydettiin koti, joka vastaa niitä toiveita tärkeimpien asioiden osalta. Kodilla on ihan valtava vaikutus mun päivittäiseen fiiliksiin ja täällä on niin hyvä ja rauhallinen olo, vähän kuin olisi koko ajan mökillä, mutta on vaan kotona. 

Ollaan vaan niin jäätävän onnellisia täällä, ettei mitään rajaa. Meidän koti <3