Blogi kuusi vuotta!

09.05.2017

Eilen juhlittiin mun blogin kuusivuotissynttäreitä, tosin ei nyt ihan niin suurten fanfaarien kera, mutta täytekakun jämiä nautiskellen kuitenkin. Se oli hyvä maanantai. Täytyy ihan rehellisesti myöntää että meinasin unohtaa blogisynttärit kokonaan eilen, en olisi muistanut ilman FB:n muistutusta. Tiedän kyllä että blogin syntymäpäivä sijoittuu toukokuun alkuun, mutta loistavasta numeromuististani huolimatta onnistun aina unohtamaan sen tarkan päivän. Muistan meidän vanhan ovikoodinkin 90-luvun lopusta, mutta en blogin syntymäpäivää. Nyt lupaan muistaa sen tästä eteenpäin, kahdeksas toukokuuta.

Blogi kyllä ansaitsisi sen että muistan sen synttärit, onhan blogi iso osa mun elämää ja jopa meidän perhettä. Koko meidän tämänhetkinen perhe-elämä muovautuu tämän blogin mukaan, ja tämä blogi mahdollistaa sen että vietetään elämämme vapainta vuotta kolmen lapsen kanssa. Se on jotain mistä en kuusi vuotta sitten olisi osannut haaveilla. Tai ei se, vaan kaikki tämä, koko meidän elämä. Joka ikinen päivä mun on pakko nipistää henkisesti itseäni ja kysyä onko tämä kaikki totta, onko mun elämä juuri tällaista juuri nyt.

Olen saanut blogata ammatikseni jo useamman vuoden, ensin toisen työn ohessa silti täyttä päivää vääntäen, ja viime elokuusta asti kokopäiväisenä yrittäjänä. Voin oikeasti tulla hyvin toimeen ja olla meidän perheen elättävä osapuoli bloggaamalla, samalla kun mieheni on kotona vanhempainvapaalla. Siitä(kään) en olisi osannut silloin kuusi vuotta sitten haaveilla. Ei varmasti kovin moni sitä uskonut silloin mahdolliseksi muutenkaan, mutta kuten klisee kuuluu: kehitys kehittyy.

Vuonna 2017 sisällöntuotanto on toimialana aivan eri sfääreissä kuin kuusi vuotta sitten. Se on ihan valtavan suuri onni että saa tehdä työkseen kaikkea sitä mistä tykkää, ja joka päivä mä olen siitä kiitollinen. Totta puhuen mua pelotti aivan hitosti vielä elokuussakin kun yritykseni perustin, mutta tämä vuosi on osoittanut että se oli paras siirto mitä olen urallani tehnyt. Yrittäjyydestä huolimatta mun ei tarvitse elää ainakaan toistaiseksi epätietoisuudessa, vaan tiedän että hommat on turvattu pitkälle tulevaisuuteen.

Kulunut vuosi on ollut blogiurani aikana suurin harppaus pitkään aikaan, ja olen ylpeä siitä missä nyt seison. Kuluneen vuoden aikana mun blogiin on löytänyt tiensä kymmeniä tuhansia uusia ihmisiä vanhojen seuraksi kuukausittain, ja tätä nykyä teitä vierailee blogissa lähemmäs sata tuhatta eri ihmistä kuukaudessa. Se on aivan järjettömän suuri määrä, vaikka suuriin tubetähtiin verrattuna olen toki kuudenkin vuoden jälkeen vielä aivan lapsen kengissä. Mutta lähemmäs sata tuhatta ihmistä on kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Porissa tai Kouvolassa on asukkaita. Olen myös iloinen siitä, että vielä kuuden vuoden jälkeen tänne löytää uusia ihmisiä tasaisena virtana vanhojen vakkareiden seuraksi. Tervetuloa te kaikki uudet ihanat!

Kun katson taaksepäin näitä kuutta vuotta, jokainen vuosi on ollut mulle tärkeä ja opettanut todella paljon. Ensimmäisenä vuonna opettelin aivan perusasioita, kuten edelleen esillä olevista ensimmäisistä postauksistani voi lukea. Opettelin kirjoittamaan vähemmän kirosanoja ja enemmän asiaa, ottamaan oranssien kuvien sijaan vain vähän kellertäviä, ja tähtäämään kameran niin että varpaatkin tulivat mukaan kuvaan. Jostain syystä moni teistä tarttui jo silloin tänne mukaan. Ehkä uteliaisuudesta, osa on kertonut että jopa vahingonilosta sitä kohtaan mitä oletti mullekin tulevan elämässä eteen. Ja moni on näinä vuosina tullut kertomaan ajatuksistaan, ja myöntämään olleensa väärässä. Kiitos siitä.

Tämä viime vuosi on opettanut mulle näistä kaikista vuosista kuitenkin eniten. Olen oppinut oman tyylini, omat voimavarani ja sen mihin pystyn kun mulla on käytettävissä kokonainen työpäivä blogia varten. Mun blogi ei ole ammattimaistunut naistenlehtimäiselle tasolle, mutta se on näyte mun tyylistä. En varmasti koskaan tule yltämäänkään naistenlehtitasoon – mun juttua on kotikutoisuus. Haluan että mun blogiin voi samaistua, ja sieltä nähdä meidät ihan tällaisina kuin me ollaan. Joskus verkkareissa ilman meikkiä tukka sekaisin, joskus vasta synnyttäneenä (okei ei kyllä varmaan enää) ja joskus sitten juhliin laittautuneena. Sellaisina kuin me ollaan.

Kuuden vuoden aikana mun blogissa on käyty pitkiä, rönsyileviä keskusteluita, vaihdettu ajatuksia, vinkattu puolin ja toisin. Koettu suuria tunteita, itketty ja naurettu. Blogi on seurannut mukana kaikki meidän elämän suurimmat hetket, viimeisimpänä meidän rakkaan kolmannen tyttären syntymän. Tämä blogi on mulle maailman arvokkain muistojen kirja, josta löydän ajatuksia joita en varmasti olisi muuten osannut kirjoittaa ylös tai ehkä edes löytänyt pääkopastani.

Te olette jättäneet tänne blogiin kuuden vuoden aikana yli 80 000 kommenttia. Se on aivan valtava määrä! Ja jos mukaan lasketaan kaikki ne jotka höpöttelevät muissa somekanavissa, me ollaan vaihdettu ihan hurja määrä ajatuksia yhdessä. Kiitos niistä, kiitos jokaisesta rohkaisevasta sanasta ja kauniista asioista joita olette meille toivoneet.

Takki Shein (saatu) / Paita H&M / Housut BIKBOK / Kengät Flattered (saatu)

Mä toivon blogille antoisia tulevia vuosia, ja kiitän teitä kaikkia näistä yhteisistä vuosista. Mä aion jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti, iloisena ja lörpöttelevänä omana itsenäni. Kiitos ja kumarrus!

Ja koska olen ottanut tavaksi tehdä joka vuosi tällaisen pienen katsauksen myös teihin lukijoihin niin aion sen tehdä tänäkin vuonna. Eli sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten löytäneet tienne tänne. Musta on aina ihan huikeaa lukea kuinka eri tavoin olette löytäneet tänne ja kauanko olette olleet mukana. Ja hei, saa myös toivoa postausta jos teillä on joku tietty postaus toive. Kiitos jo hurjasti etukäteen kaikille jotka jaksavat kommentin jättää <3


Blogi 5v!

10.05.2016

Meinasinpa taas aloittaa tämän postauksen niin terävällä huomiolla että jälkikäteen hävettää. Meinasin todeta että herranjumala, blogini on jo vanhempi kuin meidän esikoinen. Eihän se suinkaan ole ollut sitä kokoajan, eihän. No mutta, tarkoitukseni oli vain nostaa esiin se, että nämä kaksi, blogini ja esikoiseni ikä, kulkevat aika käsi kädessä. Sieltä esikoisen odotusajaltahan tämä kaikki on saanut alkunsa. Vuosi vuodelta molemmat ovat kehittyneet aimoharppauksin eteenpäin. Silloin kun esikoiseni ei vielä käyttänyt kenkiä, oli blogikin vielä kaukana jopa niistä kuuluisista lapsenkengistä.

Nyt esikoinen opettelee kovaa vauhtia pyöräilemään, lukee kirjoja jo täyttä häkää ja tanssii muutaman viikon päästä innokkaana ja taitavana tanssikoulun kevätnäytöksessä. Hän on monista mahtavista taidoistaan huolimatta vielä lapsen kengissä, niinkuin kuuluukin, mutta blogini ei ehkä enää ole. Viiden vuoden jälkeen musta tuntuu että kehtaan vihdoinkin sanoa että tiedän jotain bloggaamisesta. Alan ehkä pikkuhiljaa tuntea itseni jo ihan oikeaksi bloggaajaksi, jos tiedätte mitä tarkoitan. En enää koe olevani pelkkä keltanokka kaikkien niiden ammattilaisten joukossa, olenhan itsekin tehnyt tätä työkseni jo useamman vuoden.

Se tuntuu hyvältä, tunnen oloni varmemmaksi kuin ennen. En koe tarvetta sulautua joukkoon, niinkuin joskus ennen koin. Tiedän että mun blogia ei lueta siksi että ”se on niinkuin ne kaikki suositut bloggaajat”, vaan mun blogia luetaan sen itsensä takia. Siksi että se on sellainen kuin se on. Ei sen tarvitsekaan olla niinkuin muut. Tiedän myös että ei ole mitään ”niitä muita”, ei ole mitään kaavaa siihen miten luodaan hieno ja menestyksekäs blogi. On vain joukko ihmisiä, persoonia, jotka jostain syystä onnistuvat koskettamaan muita ihmisiä, joko tunteillaan, kuvillaan, sanoillaan, tyylillään tai samaistuttavuudellaan. Tai niillä kaikilla.

Kulunut vuosi on ollut bloggaajana mulle yksi kaikkein vaiherikkaimpia. Voitin teidän ansiostanne kaksi palkintoa, viime syksynä vuoden suosituin lifestyleblogi -palkinnon, ja tänä keväänä tulin toiseksi Vuoden viihdyttävin blogi -kategoriassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut rennommin kuin parina aiempana vuotena. En ole juossut pää kolmantena jalkana joka tilaisuudessa, en ole ottanut stressiä kaksi kertaa päivässä postaamisesta. Ja olen huomannut että se on ihan hyvä juttu. Olen huomannut, että yhtäkkiä en olekaan kohdannut hirveää vierailijakatoa siksi että olen ottanut rennommin. Päin vastoin, teitä on tullut lisää, paljon lisää.

Sain myös hetken aikaa kokea millaista oli olla bloggaavan miehen vaimo, sain Oton mukaani blogitapahtumiin ja sain katsoa ulkopuolisena läheltä, miltä se bloggaaminen näyttää. Uskon että sain aika paljonkin perspektiiviä omaan bloggaamiseeni siitä, mitä ja miten Otto teki. Se oli mulle arvokasta, ja uskon että myös Otolle oli tosi hyvä juttu nähdä mitä bloggaaminen vaatii. Myös se mitä olen nähnyt Oton saavan tilalle hänen lopetettuaan bloggaamisen, on ollut opettavaista. Olen pitänyt itsekin hanakammin kiinni omista rentoutumisen ja levon hetkistä, sillä mä en halua että jossain vaiheessa tulee se totaalistoppi. Mä haluan jatkaa tätä, ja viiden vuodenkin jälkeen voin sanoa rakastavani bloggaamista.

Vuosi sitten mä sanoin synttäripostauksessa näin ”Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi.” ja näin olen myös pyrkinyt parhaani mukaan tekemään. Olen kirjoittanut hyväntekeväisyydestä, rasismista, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja niin aion tehdä jatkossakin niin usein kuin mahdollista. Juuri nytkin on yksi aihe mielessä, jonka aion ehdottomasti nostaa täällä esiin vielä tämän kuun aikana, nimittäin Äitiyslaki.

Joka ikinen vuosi mä haluan kiittää teitä siitä että saan tehdä tätä, ja niin kiitän nytkin. Te olette parasta mitä bloggaaminen tuo mukanaan. Kiitos että saan kutsua blogiani viisivuotiaaksi, ja kiitos siitä että näiden kuluneiden vuosien aikana olette tarjonneet minulle korvaamattoman arvokkaita juttuja. Vertaistukea vaikeissa tilanteissa, neuvoja silloin kun joku on askarruttanut, lohdutusta silloin kun on surettanut, rohkaisua silloin kun on jännittänyt, palautuksen oikealle tielle silloin kun olen epäröinyt ja paljon muuta.

Muistan elävästi sen kun harkitsin pari vuotta sitten vaihtavani blogin nimen vain omaksi etu- ja sukunimekseni. Onneksi en tehnyt niin, kiitos teidän. Vaikka vielä tänäkin päivänä mua ärsyttää sanoa nimeä ääneen, laittaahan se kielen solmuun ja aina vähän hermostuneesti hihityttää kun sen sanoo jollekin joka ei sitä ole ennen kuullut, niin olen siitä silti ylpeä. Se huvittava, mieleenpainuvan hankala nimihirviö on osasyy siihen että mun blogi on täällä tänään. Ja onneksi nykyään on käyntikortit, jos oikein jännittää.

Ihanaa ja mahtavaa blogivuoden nro. 6 alkua meille kaikille! Tulkoon siitä vähintään yhtä huikea kuin näistä viidestä edellisestä. Ja kiitos, ihan oikeasti. <3

Viime vuodesta tuttuun tapaan kysynkin nyt teiltä, että milloin aloitte lukemaan blogiani? Viime vuonna sain 123 vastausta kysymykseen, ehkä muutama viime vuotinenkin on vielä paikalla, ainakin niin kovasti toivon!