Eilen juhlittiin mun blogin kuusivuotissynttäreitä, tosin ei nyt ihan niin suurten fanfaarien kera, mutta täytekakun jämiä nautiskellen kuitenkin. Se oli hyvä maanantai. Täytyy ihan rehellisesti myöntää että meinasin unohtaa blogisynttärit kokonaan eilen, en olisi muistanut ilman FB:n muistutusta. Tiedän kyllä että blogin syntymäpäivä sijoittuu toukokuun alkuun, mutta loistavasta numeromuististani huolimatta onnistun aina unohtamaan sen tarkan päivän. Muistan meidän vanhan ovikoodinkin 90-luvun lopusta, mutta en blogin syntymäpäivää. Nyt lupaan muistaa sen tästä eteenpäin, kahdeksas toukokuuta.

Blogi kyllä ansaitsisi sen että muistan sen synttärit, onhan blogi iso osa mun elämää ja jopa meidän perhettä. Koko meidän tämänhetkinen perhe-elämä muovautuu tämän blogin mukaan, ja tämä blogi mahdollistaa sen että vietetään elämämme vapainta vuotta kolmen lapsen kanssa. Se on jotain mistä en kuusi vuotta sitten olisi osannut haaveilla. Tai ei se, vaan kaikki tämä, koko meidän elämä. Joka ikinen päivä mun on pakko nipistää henkisesti itseäni ja kysyä onko tämä kaikki totta, onko mun elämä juuri tällaista juuri nyt.

Olen saanut blogata ammatikseni jo useamman vuoden, ensin toisen työn ohessa silti täyttä päivää vääntäen, ja viime elokuusta asti kokopäiväisenä yrittäjänä. Voin oikeasti tulla hyvin toimeen ja olla meidän perheen elättävä osapuoli bloggaamalla, samalla kun mieheni on kotona vanhempainvapaalla. Siitä(kään) en olisi osannut silloin kuusi vuotta sitten haaveilla. Ei varmasti kovin moni sitä uskonut silloin mahdolliseksi muutenkaan, mutta kuten klisee kuuluu: kehitys kehittyy.

Vuonna 2017 sisällöntuotanto on toimialana aivan eri sfääreissä kuin kuusi vuotta sitten. Se on ihan valtavan suuri onni että saa tehdä työkseen kaikkea sitä mistä tykkää, ja joka päivä mä olen siitä kiitollinen. Totta puhuen mua pelotti aivan hitosti vielä elokuussakin kun yritykseni perustin, mutta tämä vuosi on osoittanut että se oli paras siirto mitä olen urallani tehnyt. Yrittäjyydestä huolimatta mun ei tarvitse elää ainakaan toistaiseksi epätietoisuudessa, vaan tiedän että hommat on turvattu pitkälle tulevaisuuteen.

Kulunut vuosi on ollut blogiurani aikana suurin harppaus pitkään aikaan, ja olen ylpeä siitä missä nyt seison. Kuluneen vuoden aikana mun blogiin on löytänyt tiensä kymmeniä tuhansia uusia ihmisiä vanhojen seuraksi kuukausittain, ja tätä nykyä teitä vierailee blogissa lähemmäs sata tuhatta eri ihmistä kuukaudessa. Se on aivan järjettömän suuri määrä, vaikka suuriin tubetähtiin verrattuna olen toki kuudenkin vuoden jälkeen vielä aivan lapsen kengissä. Mutta lähemmäs sata tuhatta ihmistä on kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Porissa tai Kouvolassa on asukkaita. Olen myös iloinen siitä, että vielä kuuden vuoden jälkeen tänne löytää uusia ihmisiä tasaisena virtana vanhojen vakkareiden seuraksi. Tervetuloa te kaikki uudet ihanat!

Kun katson taaksepäin näitä kuutta vuotta, jokainen vuosi on ollut mulle tärkeä ja opettanut todella paljon. Ensimmäisenä vuonna opettelin aivan perusasioita, kuten edelleen esillä olevista ensimmäisistä postauksistani voi lukea. Opettelin kirjoittamaan vähemmän kirosanoja ja enemmän asiaa, ottamaan oranssien kuvien sijaan vain vähän kellertäviä, ja tähtäämään kameran niin että varpaatkin tulivat mukaan kuvaan. Jostain syystä moni teistä tarttui jo silloin tänne mukaan. Ehkä uteliaisuudesta, osa on kertonut että jopa vahingonilosta sitä kohtaan mitä oletti mullekin tulevan elämässä eteen. Ja moni on näinä vuosina tullut kertomaan ajatuksistaan, ja myöntämään olleensa väärässä. Kiitos siitä.

Tämä viime vuosi on opettanut mulle näistä kaikista vuosista kuitenkin eniten. Olen oppinut oman tyylini, omat voimavarani ja sen mihin pystyn kun mulla on käytettävissä kokonainen työpäivä blogia varten. Mun blogi ei ole ammattimaistunut naistenlehtimäiselle tasolle, mutta se on näyte mun tyylistä. En varmasti koskaan tule yltämäänkään naistenlehtitasoon – mun juttua on kotikutoisuus. Haluan että mun blogiin voi samaistua, ja sieltä nähdä meidät ihan tällaisina kuin me ollaan. Joskus verkkareissa ilman meikkiä tukka sekaisin, joskus vasta synnyttäneenä (okei ei kyllä varmaan enää) ja joskus sitten juhliin laittautuneena. Sellaisina kuin me ollaan.

Kuuden vuoden aikana mun blogissa on käyty pitkiä, rönsyileviä keskusteluita, vaihdettu ajatuksia, vinkattu puolin ja toisin. Koettu suuria tunteita, itketty ja naurettu. Blogi on seurannut mukana kaikki meidän elämän suurimmat hetket, viimeisimpänä meidän rakkaan kolmannen tyttären syntymän. Tämä blogi on mulle maailman arvokkain muistojen kirja, josta löydän ajatuksia joita en varmasti olisi muuten osannut kirjoittaa ylös tai ehkä edes löytänyt pääkopastani.

Te olette jättäneet tänne blogiin kuuden vuoden aikana yli 80 000 kommenttia. Se on aivan valtava määrä! Ja jos mukaan lasketaan kaikki ne jotka höpöttelevät muissa somekanavissa, me ollaan vaihdettu ihan hurja määrä ajatuksia yhdessä. Kiitos niistä, kiitos jokaisesta rohkaisevasta sanasta ja kauniista asioista joita olette meille toivoneet.

Takki Shein (saatu) / Paita H&M / Housut BIKBOK / Kengät Flattered (saatu)

Mä toivon blogille antoisia tulevia vuosia, ja kiitän teitä kaikkia näistä yhteisistä vuosista. Mä aion jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti, iloisena ja lörpöttelevänä omana itsenäni. Kiitos ja kumarrus!

Ja koska olen ottanut tavaksi tehdä joka vuosi tällaisen pienen katsauksen myös teihin lukijoihin niin aion sen tehdä tänäkin vuonna. Eli sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten löytäneet tienne tänne. Musta on aina ihan huikeaa lukea kuinka eri tavoin olette löytäneet tänne ja kauanko olette olleet mukana. Ja hei, saa myös toivoa postausta jos teillä on joku tietty postaus toive. Kiitos jo hurjasti etukäteen kaikille jotka jaksavat kommentin jättää <3

Meinasinpa taas aloittaa tämän postauksen niin terävällä huomiolla että jälkikäteen hävettää. Meinasin todeta että herranjumala, blogini on jo vanhempi kuin meidän esikoinen. Eihän se suinkaan ole ollut sitä kokoajan, eihän. No mutta, tarkoitukseni oli vain nostaa esiin se, että nämä kaksi, blogini ja esikoiseni ikä, kulkevat aika käsi kädessä. Sieltä esikoisen odotusajaltahan tämä kaikki on saanut alkunsa. Vuosi vuodelta molemmat ovat kehittyneet aimoharppauksin eteenpäin. Silloin kun esikoiseni ei vielä käyttänyt kenkiä, oli blogikin vielä kaukana jopa niistä kuuluisista lapsenkengistä.

Nyt esikoinen opettelee kovaa vauhtia pyöräilemään, lukee kirjoja jo täyttä häkää ja tanssii muutaman viikon päästä innokkaana ja taitavana tanssikoulun kevätnäytöksessä. Hän on monista mahtavista taidoistaan huolimatta vielä lapsen kengissä, niinkuin kuuluukin, mutta blogini ei ehkä enää ole. Viiden vuoden jälkeen musta tuntuu että kehtaan vihdoinkin sanoa että tiedän jotain bloggaamisesta. Alan ehkä pikkuhiljaa tuntea itseni jo ihan oikeaksi bloggaajaksi, jos tiedätte mitä tarkoitan. En enää koe olevani pelkkä keltanokka kaikkien niiden ammattilaisten joukossa, olenhan itsekin tehnyt tätä työkseni jo useamman vuoden.

Se tuntuu hyvältä, tunnen oloni varmemmaksi kuin ennen. En koe tarvetta sulautua joukkoon, niinkuin joskus ennen koin. Tiedän että mun blogia ei lueta siksi että ”se on niinkuin ne kaikki suositut bloggaajat”, vaan mun blogia luetaan sen itsensä takia. Siksi että se on sellainen kuin se on. Ei sen tarvitsekaan olla niinkuin muut. Tiedän myös että ei ole mitään ”niitä muita”, ei ole mitään kaavaa siihen miten luodaan hieno ja menestyksekäs blogi. On vain joukko ihmisiä, persoonia, jotka jostain syystä onnistuvat koskettamaan muita ihmisiä, joko tunteillaan, kuvillaan, sanoillaan, tyylillään tai samaistuttavuudellaan. Tai niillä kaikilla.

Kulunut vuosi on ollut bloggaajana mulle yksi kaikkein vaiherikkaimpia. Voitin teidän ansiostanne kaksi palkintoa, viime syksynä vuoden suosituin lifestyleblogi -palkinnon, ja tänä keväänä tulin toiseksi Vuoden viihdyttävin blogi -kategoriassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut rennommin kuin parina aiempana vuotena. En ole juossut pää kolmantena jalkana joka tilaisuudessa, en ole ottanut stressiä kaksi kertaa päivässä postaamisesta. Ja olen huomannut että se on ihan hyvä juttu. Olen huomannut, että yhtäkkiä en olekaan kohdannut hirveää vierailijakatoa siksi että olen ottanut rennommin. Päin vastoin, teitä on tullut lisää, paljon lisää.

Sain myös hetken aikaa kokea millaista oli olla bloggaavan miehen vaimo, sain Oton mukaani blogitapahtumiin ja sain katsoa ulkopuolisena läheltä, miltä se bloggaaminen näyttää. Uskon että sain aika paljonkin perspektiiviä omaan bloggaamiseeni siitä, mitä ja miten Otto teki. Se oli mulle arvokasta, ja uskon että myös Otolle oli tosi hyvä juttu nähdä mitä bloggaaminen vaatii. Myös se mitä olen nähnyt Oton saavan tilalle hänen lopetettuaan bloggaamisen, on ollut opettavaista. Olen pitänyt itsekin hanakammin kiinni omista rentoutumisen ja levon hetkistä, sillä mä en halua että jossain vaiheessa tulee se totaalistoppi. Mä haluan jatkaa tätä, ja viiden vuodenkin jälkeen voin sanoa rakastavani bloggaamista.

Vuosi sitten mä sanoin synttäripostauksessa näin ”Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi.” ja näin olen myös pyrkinyt parhaani mukaan tekemään. Olen kirjoittanut hyväntekeväisyydestä, rasismista, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja niin aion tehdä jatkossakin niin usein kuin mahdollista. Juuri nytkin on yksi aihe mielessä, jonka aion ehdottomasti nostaa täällä esiin vielä tämän kuun aikana, nimittäin Äitiyslaki.

Joka ikinen vuosi mä haluan kiittää teitä siitä että saan tehdä tätä, ja niin kiitän nytkin. Te olette parasta mitä bloggaaminen tuo mukanaan. Kiitos että saan kutsua blogiani viisivuotiaaksi, ja kiitos siitä että näiden kuluneiden vuosien aikana olette tarjonneet minulle korvaamattoman arvokkaita juttuja. Vertaistukea vaikeissa tilanteissa, neuvoja silloin kun joku on askarruttanut, lohdutusta silloin kun on surettanut, rohkaisua silloin kun on jännittänyt, palautuksen oikealle tielle silloin kun olen epäröinyt ja paljon muuta.

Muistan elävästi sen kun harkitsin pari vuotta sitten vaihtavani blogin nimen vain omaksi etu- ja sukunimekseni. Onneksi en tehnyt niin, kiitos teidän. Vaikka vielä tänäkin päivänä mua ärsyttää sanoa nimeä ääneen, laittaahan se kielen solmuun ja aina vähän hermostuneesti hihityttää kun sen sanoo jollekin joka ei sitä ole ennen kuullut, niin olen siitä silti ylpeä. Se huvittava, mieleenpainuvan hankala nimihirviö on osasyy siihen että mun blogi on täällä tänään. Ja onneksi nykyään on käyntikortit, jos oikein jännittää.

Ihanaa ja mahtavaa blogivuoden nro. 6 alkua meille kaikille! Tulkoon siitä vähintään yhtä huikea kuin näistä viidestä edellisestä. Ja kiitos, ihan oikeasti. <3

Viime vuodesta tuttuun tapaan kysynkin nyt teiltä, että milloin aloitte lukemaan blogiani? Viime vuonna sain 123 vastausta kysymykseen, ehkä muutama viime vuotinenkin on vielä paikalla, ainakin niin kovasti toivon!

En voi ehkä uskoa sitä, mutta pakko kai se on! Tänään mä olen blogannut neljä vuotta. Neljä vuotta jotka ovat menneet eteenpäin aivan hujauksessa, neljä vuotta joiden aikana meidän koko elämä on mullistunut usempaan otteeseen, ja jonka aikana blogi on elänyt vahvasti mukana. Kun luen nyt mun ensimmäistä postausta, joka on kirjoitettu 8.5.2011, mä näen edelleen ne samat elementit kuin vielä tänä päivänäkin kirjoittaessani. Ootteko muuten lukeneet, aika jäätävää settiä ihan oikeasti, apua! Mutta jokatapauksessa, siinäkin näkyy positiivinen, tuttavallinen höpötys ja mun oma persoona, joka ainakin omasta mielestäni paistaa läpi jokaisesta tekstistä.

Vaikka elämä on muuttunut, kirjoitustaito ainakin omasta mielestäni kehittynyt ja blogi kasvanut kymmenistä lukijoista kymmeniin tuhansiin lukijoihin, mun persoona on edelleen mukana, samanlaisena, kaikissa teksteissä. En osaa piilottaa sitä, enkä halua.

Neljä vuotta sitten olin toisella kolmanneksella raskaana, jännittynyt mutta onnellinen esikoisen odottaja. En tiennyt silloin tulevaisuudesta mitään, en osannut toivoa enkä odottaa edes mitään muuta kuin tulevaa vauvaa. Nautin senhetkisestä elämästä Oton kanssa umpirakastuneena, enkä osannut huolehtia huomisesta. Silloin mä olin vielä tosi nuori, 19-vuotias joka oli elänyt siihen asti aivan erilaista elämää. Aloin kirjoittamaan blogia ” kun alkanu oleen tota ylimäärästä aikaa ja tuli kauniit ilmatki nii tekee mieli taas ottaa kuvii.” (suora lainaus ensimmäisestä postauksestani).

Miettikää, noin kevyesti, vähättelevästi ja tietämättömästi mä kirjoitin bloggaamisesta, joka on kuitenkin muotoutunut yhdeksi suurimmista meidän elämään nykypäivänä vaikuttavista tekijöistä. Alusta asti suhtauduin kuitenkin blogiini kunnianhimoisesti, vaikka muille sitä vähättelinkin. Halusin kehittyä, halusin kirjoittaa usein ja tavoittaa samanhenkisiä ihmisiä, löytää itselleni ystäviä toisista bloggaavista äideistä. En kuitenkaan osannut ikimaailmassa kuvitella blogista itselleni sellaista tekijää joka se nykypäivänä on. Kuluneen vuoden aikana mun blogi on laittanut pyörät pyörimään, ja määritellyt sen puolen meidän arjesta joka mun tekemisistä muodostuu.

Ilman niitä ensimmäisiä noloja höpöhöpöpostauksia, keltaisia tärähtäneitä kuvia ja miljoonaa hymiötä lauseiden välissä, mulla ei olisi nyt kahta unelmatyöpaikkaa enkä oikeastaan edes tiedä mitä mä tekisin tai millainen olisin. Tottakai on ne rakkaat ihmiset jotka tunsin jo ennen blogia, ja he ovat pysyneet matkassa tähän päivään saakka, mutta sitten on myös ne kaikki upeat tyypit joihin olen tutustunut vain ja ainoastaan blogin kautta. Ja sitten on te lukijat, joita ilman mun blogi ei olisi mitään.

Musta tuntuu ihan hullulta, miten monta teitä siellä ruutujen takana on. Ei sitä ymmärrä kun kirjoittaa täällä kotona, höpöttelee vaan ja kertaa päivän kuulumisia tai avautuu isommistakin asioista. Se on aina taustalla, ja sen tiedostaa tavallaan, mutta ei sitä oikeasti ymmärrä. Google Analytics on vain numeroita, jotka kasvavat päivä päivältä mutta joita ei ajattele sen enempää. Silti se järkyttävän suuri ihmismassa joka on joskus mun juttujani lukenut, on olemassa, siellä jossain, ympäri Suomea, ympäri maailmaa.

Jos sitä pysähtyy ajattelemaan, tulee samalla kiitollinen ja samalla hölmistynyt olo. Ne hetket kun se ajatus nousee pintaan liittyvät yleensä lukijan satunnaiseen tapaamiseen. Musta on ihan mielettömän hienoa tavata teitä, ja yleensä mulle jää siitä maailman paras fiilis. Näiden vuosien aikana olen saanut tavata ihan mahtavia tyyppejä, ja moni nimimerkki on saanut kasvot. Silti sitä hämmästyy joka ikinen kerta kun joku moikkaa spontaanisti, ja iskee kauhea jännitys ja epäusko siitä, että ihan oikeasti tämä mua kadulla vastaan kävellyt ihminen josta en tiedä mitään tietää kuka mä olen ja tykkää mun jutuista!

Kiitos, teille jokaiselle jotka tätäkin postausta nyt luette. Kiitos teille kaikille jotka kommentoitte, tykkäätte ja piristätte päivää. Kiitos teille jotka seuraatte instagramissa, ja kiitos teille kaikille jotka osallistuitte #oikeanainen-haasteeseen. Kiitos <3

Konkareiden rinnalla mun 4-vuotias blogi on vielä ihan lapsen kengissä, ja tiedän että kehitettävää riittää aina. Blogimaailma elää nopeasti eikä paikoilleen saa pysähtyä, vaan pitää kehittyä ja kasvaa, uudistua. Lifestyleblogi on siitä hyvä, että se elää elämän mukana. Se voi ja saa muuttua ja päivittyä siinä missä bloggaajan elämäkin muuttuu. Myös mun blogi on käynyt läpi erilaisia vaiheita (ks. kuva alla, apua!), isompia ja pienempiä muutoksia. Aion jatkossakin kirjoittaa kepeän höpöttäväiseen tyyliini, meidän arjesta, meidän juhlasta, hömppää ja asiaa, muotia, ruokaa ja kasvatusta.

Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi. Koska mulla on väylä tuoda ihmisten tietoisuuteen asioita, joihin mun mielestä on tärkeää kiinnittää huomiota, miksi ihmeessä en sitä tekisi? Oikea nainen oli alkua tälle, ja varmasti jatkossa aina jos koen että haluan jotain sanoa, sen myös sanon. Jos edes yksi ihminen saa mun blogin kautta pienen hippusen lisää itsevarmuutta, iloisen hymyn kasvoilleen tai tunteen että joku ymmärtää, se on sen arvoista.

Mä taputan tänään itseäni selkään, ja iloitsen hienosti sujuneista neljästä vuodesta. Onnea But I’m a human not a sandwich 4v! Toivottavasti hienoja vuosia on edessä paljon lisää. Blogiarki jatkuu, mutta yhden jo aiemmilta vuosilta tutun synttäriviikon perinteen mä aion toteuttaa tänäkin vuonna, nimittäin äitienpäivä videoina -postauksen.

Aivan mielettömän ihanaa viikonloppua kaikille, te olette parhaita <3

Ja hei, huikkaappa ihmeessä tähän postaukseen, kauanko olet lukenut blogiani! Mua kiinnostaa ihan älyttömästi kuulla jos siellä ruutujen takana on vielä tyyppejä, jotka ovat lukeneet mun blogia ihan ensimmäisestä postauksesta lähtien.

Näin. Tässä sitä taas istutaan, kirjoittamassa blogin neljättä vuosikatsausta. Mitä? Kun ikää tulee lisää tuntuu jokainen vuosi kuluvan aina entistä nopeammin. Uskoisin että aika moni vanhempi siellä ruutujen takana voi tähän samaistua, eikö? Joka vuosi sitä silti vaan tulee hämmästeltyä, että joko se vuosi meni. Mä olen tehnyt tästä vuosikoosteesta itselleni perinteen. Istun aina pari päivää ennen vuoden loppua alas, mukavaan asentoon, ja käyn koko kuluneen vuoden blogista läpi. Nyt mä jaan teille, kuukausi kuukaudelta vuoden tärkeimmät hetket, sekä joka kuukaudelta mun lempparipostaukset linkkeineen.

Tammikuussa meidän häihin oli enää kuukausi, ja jännitys alkoi kasvaa hurjaksi, eikä päässä juuri muuta pyörinyt! Vietettiin tammikuun aikana sekä mun että Oton polttareita, ja kummankin pirskeet olivat ikimuistoiset. Tammikuun aikana olin myös boudoir-kuvauksissa, sillä mua kuvattiin Otolle huomenlahjaksi. Pääsin pitkästä aikaa lentokoneen kyytiin ja uuten maahan ja kaupunkiin, kun blogikuviot lennättivät mut kohti Kööpenhaminaa ja Amazing Space luksuskylpylää. Matkaseurana mulla oli ihanat Naakan siskokset Erika ja Irene, ja meillä oli huippu reissu!

Tammikuun poiminnat:

• Boudoir-kuvaukset
• Kuin kaksi marjaa, mustikka ja mansikka
• Greetings from Copenhagen
• Polttarit

Helmikuu alkoi viimeisellä viikolla ennen häitä, jolloin tosiaan keskityttiin aika täysillä hääjärjestelyihin. Se viikko huipentuikin sitten 8.2.2014 kun me viimein sanottiin Helsingin Vanhassa Kirkossa toisillemme tahdon. Se päivä on kyllä mielessä vieläkin melkein joka päivä, elämäni upein päivä kyllä kertakaikkiaan.  Hääblogini voitti helmikuussa myös Wedding Blog Awards -äänestyksessä tittelin Vuoden Hääblogi 2014, ja sitä käytiin juhlistamassa Love me do -tapahtumassa. Kirjoitin aika paljon parisuhteesta, ja tietenkin häistä, sekä jaoin meidän häävideosta kymmenen minuutin koosteen 8.2.2014 -postauksessa.

Helmikuun poiminnat:

• Sanoinkuvaamattoman onnellinen
• Parisuhde ja avioliitto
• Rennosti – asiaa kasvatuksesta
• 8.2.2014

Parisuhde- ja avioliittoteemojen jälkeen maaliskuussa keskityin aika paljon lapsijuttuihin, kasvatukseen ja muihin vanhemmuuden aiheisiin. Käytiin tyttöjen kanssa kuvauksissa blogitutun lopputyötä varten ja taidettiin muuten ottaa aika rennosti kuukausien häärutistuksen jälkeen. Zeldan synttärit alkoivat jo lähestyä, me nautittiin vauvavuoden viimeisistä hetkistä. Tuli kirjoitettua myös lapsiluvusta, siitä miksi kaksi on hyvä meille, sekä tietenkin niistä ihan tavallisista päivistä.

Maaliskuun poiminnat:

• Miksi kaksi?
• Minä ja pikkupingviinit
• Meidän päivä kuvina

Suuntasin heti huhtikuun alussa parin päivän blogityömatkalle Mami Go Go -Mintun ja Kaksplussan Kaisan kanssa Frankfurtiin, Pampersin tutkimuskeskukseen tutustumaan. Reissu oli ihan mielettömän mielenkiintoinen, ja oli ihana päästä näkemään taas uusi paikka ja kaupunki, vaikkakin vain pikaisesti! Sijoituin Aussie Blog Awardseissa Reader’s Choice -kategorian kakkoseksi, vain 25 äänen erolla voittajaan, ja olin pyörtyä kun mun kaverit käskivät mun astella lavalle. En taida vieläkään oikein uskoa sitä todeksi! Huhtikuussa juhlittiin myös kuopuksen 1v-synttäreitä, ja kirjoittelin imetyksestä ja imetyksen lopetuksesta. Palasin myös hetkeksi nuoruuteni Oulun vuosiin pitkän tekstin muodossa.

Huhtikuun poiminnat:

• 359 päivää imetystä
• Aussie Blog Awardsien huikeat fiilikset
• Perinteiset 1v-kuulumiset
• Throwback Oulun vuosiin

Toukokuussa juhlittiin Vappua sisäpiknikillä kotona, kun ulkona oli ei-niin-ihana vesisade. Mä kehittelin myös itselleni kauhean uudistumisen tarpeen ja päätin värjätä hiukset pastellipinkiksi. Blogi juhli 3v-synttäreitään, ja mä vietin myös äitienpäivää. Toukokuun ihanan lämpimät säät saivat meidät viettämään kaiken mahdollisen ajan ulkona ja käytiin me ulkopiknikilläkin moneen otteeseen. Jos joku ei vielä tiedä mistä Zelda puhelimessa -läppä tulee, kannattaa tsekata kyseinen postaus, hahha!

Toukokuun poiminnat:

• Zelda puhelimessa
• Kesäinen piknik kanavanrannassa
• Ollako vai eikö olla pastellipinkki?

Alkukuusta käytöstavat nousivat tapetille metrossa käydyn keskustelun seurauksena. Kesäkuussa alkoi myös meidän kauan odotettu kuuden viikon yhteinen kesäloma. Startattiin lomailu juhlistamalla Oton synttäreitä, minkä jälkeen lähdettiin perheristeilylle Tukholmaan. Zelda-raukka oli kipeänä reissulla, mutta muuten meillä oli tosi kivaa. Tukholmasta paluusta seuraavana päivänä lähdettiinkin jo Ouluun mun tädin luokse juhannuksen viettoon. Oltiin Oulussa melkeinpä kesäkuun loppuun asti, ja hytistiin kylmästä. Kukapa voisi unohtaa juhannuksen räntäsateen? Kirjoitin myös parisuhteista, omastani, ja siitä kuinka toivoisin samat oikeudet kaikille parisuhteen suhteen.

Kesäkuun poiminnat:

• Hyvät käytöstavat, liikaa vaadittu?
• Kaikille samat oikeudet
• Niin erilaiset yhdessä ollaan

Lomailu jatkui koko heinäkuun, ja vihdoin päästiin nauttimaan helteistäkin. Käytiin uimassa ja Korkeasaaressa, ja vietettiin ihania kesäpäiviä. Luovuin pidennyksistä pitkästä aikaa, ja kävin leikkauttamassa itselleni Long Bobin. Ihanan kesäloman päätteeksi me lähdettiin Oton kanssa kahdeksi yöksi kahdelleen Berliiniin viettämään häämatkaa, ja reissu oli ikimuistoinen. Matkan viimeisenä päivänä me myös tehtiin kliseinen häämatkajuttu, ja kiinnitettiin rakkauden lukko hotelliamme lähellä sijainneelle sillalle.

Heinäkuun poiminnat:

• Long Bob
• Berliinin tärpit
• Rakkauden lukko

Pitkän loman jälkeen arkeenpaluu ei ehkä ollut sieltä helpoimmasta päästä elokuussa, mutta kyllä sitä taas pikkuhiljaa tottui rutiineihin. Esikoinen aloitti kerhossa, ja päivät menivät eteenpäin hurjaa tahtia. Mä aloin treenaamaan ja muuttamaan elintapojani terveellisempään suuntaan. Muhun iski yllättäen myös synnytysikävä, ja kirjoitin aiheesta pitkän postauksen, joka herätti rutkasti keskustelua, ja sain lukea teidän ihania ja herkkiä synnytyskertomuksia. Osallistuin myös #KutsuMua -haasteeseen ja kirjoitin omia kokemuksiani aiheeseen liittyen.  Loppukuusta meitä kohtasi suuri suru, kun rakas Mörkö-koira nukkui pois sydänvian takia.

Elokuun pominnat:

• Voi synnytys!
• #KutsuMua
• Nuku hyvin rakas

Syyskuu on meillä se synttäreiden kuukausi. Juhlittiin ensin mun synttäreitä, sitten Tiaran synttäreitä ja lopuksi vielä mun äidin synttäreitä. Kirjoitin kolmesta vuodestani äitinä, ja kirjoitin myös postauksen mun omasta äidistäni. Lisäksi podin ihokriisiä, kun ihoni joutui huonoon kuntoon. Postaus keräsi hurjan määrän vinkkejä ja kommentteja teiltä, ja teidän vinkeillä sainkin ihon rutkasti parempaan kuntoon, mistä olen ikuisesti kiitollinen!

Syyskuun poiminnat:

• Kolme vuotta äitinä
• Iho miksi et ole enää ihana?
• Minun äiti

Lokakuussa treenitulokset alkoivat jo näkyä, ja olo oli mitä mainioin! Jaoin ennen-jälkeen -kuvia ja sain teidän sanoista motivaatiota jatkaa eteenpäin. Käytiin Holiday Clubin joulukuvauksissa, ja saatiin maistaa miltä kokopäivän kuvaukset maistuvat. Mun äiti kirjoitti vieraspostauksen blogiini, joka herkisti mut ihan täysin. Kirjoitin itsekin äitiydestä, ja siitä miten se on vaikuttanut mun minäkuvaan. Loppukuusta juhlittiin Indiedays Blog Awardseja, ja Inspiroivin perheblogi -äänestyksen kolmatta sijaa, sekä lähdettiin Oton kanssa kahdelleen risteilylle Tukholmaan rentoutumaan.

Lokakuun poiminnat:

• Vieraspostaus äidiltäni: Minun aarteeni
• Äitiys ja minäkuva
• Ennen-Jälkeen viikko 8/12

Marraskuu oli oikein kunnon risteilykuukausi, kun kuukauden ensimmäisenä päivänä me palattiin meidän kahdenkeskiseltä reissulta, ja heti seuraavana viikonloppuna lähdettiin sitten perheen kesken uudelleen Tukholmaan. Tultiin sieltä takaisin isänpäivänä, jolloin mä kirjoitin kirjeen mun omalle isälleni, isälle jota en koskaan ole tavannut. Marraskuu oli vuoden kiireisimpiä kuukausia ellei hääjärjestelyitä lasketa, ja mä olin aika loppu välillä. Onneksi äiti oli auttamassa meitä, ja selvittiin kuin selvittiinkin kiireisistä viikoista.

Marraskuun poiminnat:

• Miniloma arjesta
• Kirje isälle
• Vaikutteita

Vuoden viimeinen kuukausi kului aika pitkälti blogijoulukalenterin ja jouluvalmisteluiden muodossa. Kiireet kuitenkin hellittivät, ja vietettiin enemmän rauhallisia kotipäiviä kuin kertaakaan kesän jälkeen. Tein vuosikatsauksen vuoden asukuviin, ja osallistuttiin Joulupuu-keräykseen. Juhlittiin tietenkin myös joulua, ja nautittiin joululomasta ja yhteisestä ajasta. Loppukuusta kirjoitin teille suuret uutiset, blogi muuttaa Indiedaysiin 12.1.2015

Joulukuun poiminnat:

• Vuosi asuina
• Joulupuukeräys
• Askel eteenpäin

Tähän on hienoa päättää kulunut vuosi. Kahdentoista päivän päähän suuresta askeleesta eteenpäin. Blogi on kasvanut tänä vuonna ihan järjettömästi, teitä on tullut niin huikean suuri määrä etten meinaa edes uskoa! Olen kirjoittanut tänä vuonna enemmän postauksia kuin koskaan ennen, melkein 400, alkuvuodesta vielä kahteen blogiin yhtäaikaa, ja jos hääblogin ja Kaksplussan blogivierailun postaukset lasketaan mukaan, on kirjoituksia oikeasti kertynyt yli 400. Mä aion pitää tästä tahdista kiinni, ja aion jatkaa kehittymistä ja kasvamista ensi vuonnakin.

Olen myös oppinut aikatauluttamaan, suunnittelemaan ja tekemään hommia pienemmissä osissa. Se helpottaa blogin pitämistä kovasti. Mun blogi ei tule muutosta huolimatta muuttumaan, vaan samalla tyylillä jatkan edelleen eteenpäin. Lopuksi haluan kiittää teitä vielä kaikesta tuesta, ja ihanista viesteistä ja kommenteista joilla olette olleet meidän menossa mukana. Olen saanut teiltä ihan uskomattoman paljon positiivista energiaa, ja luottoa itseeni. Kiitos, että te olette siellä <3 Kiitos kaikille, jotka moikkasivat, kommenteissa tai henkilökohtaisesti, kiitos vinkeistä, kiitos lohdusta silloin kun me surimme Mörköä. Kiitos kaikesta. Ilman teitä, ei tämä blogi olisi yhtään mitään. Ootte parhaita!

Ihan mielettömän ihanaa, antoisaa ja energistä uutta vuotta kaikille <3 Nauttikaa uudenvuoden aatosta!

Mikä oli teidän mielestänne blogivuoden mieleenpainuvin tapahtuma tai postaus? Mikä omassa elämässä jäi tältä vuodelta parhaiten mieleen? Mitä toivotte ensi vuodelta?

Kyllä, bloginahka on hieno sana, ja kyllä, mulle iski pieni kateus kun Otto avasi bloginsa. Ei siksi, että olisin kateellinen Oton menestyksestä, vaan siksi, että Otto sai aloittaa puhtaalta pöydältä. Mä aloitin bloggaamisen kolme vuotta sitten, täysin tietämättömänä siitä, millaista se oikeasti olisi, tai mitä vaaditaan siihen että blogi menestyy. Mun blogi oli täysi raakile, joka jotenkin onnistui nappaamaan teidän lukijoiden huomion siitä huolimatta, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Jokainen bloggaaja saa toki aloittaa puhtaalta pöydältä, ja tehdä blogistaan oman näköisen, sen yhden kerran.

En kuitenkaan kolme vuotta sitten osannut ajatella, kuinka paljon muuttuisin ihmisenä, ja kuinka paljon blogi muuttuisi tulevaisuudessa. Mä olen iloinen siitä että aloitin täysin nollasta, ja olen rakentanut itse blogini siihen pisteeseen, mitä se tänä päivänä on. Tänä päivänä en kuitenkaan enää koe blogini olevan täysin mun näköinen, niinkuin silloin kolme vuotta sitten, tai vielä kaksi vuotta sitten. Mun blogissa roikkuu edelleen elementtejä kolmen vuoden takaa, jotka eivät enää nykyään kuvasta mua, tai mun blogia, suurimpana niistä nimi.

Keksin blogilleni pölhön nimen, helposti mieleen jäävän, mutta sellaisen, että joka kerta kun esittelen itseni, ja mitä blogia kirjoitan, meinaa tulla jännäpissa. Kieli menee solmuun ainakin joka toinen kerta, ja yleensä joudun vielä toistamaan nimen uudelleen ”ai mikä se olikaan?”. En tietenkään vuonna 2011 osannut kuvitella, että joutuisin joskus usein tilanteeseen, jossa esittelen itseni ja blogini. En myöskään tajunnut ottaa huomioon nimen helppoutta lukijoita ajatellen, kuinka helppo tai vaikea se olisi kirjoittaa google-hakuun tai muihin palveluihin.

Keksin nimen LMFAO:n biisistä, jonka sanoituksissa sanotaan ”But I’m a human not a sandwich”. Se oli mun mielestä niin hauskasti sanottu, ihan hölmö juttu, mutta hauska. Tottahan nimi on tänäkin päivänä, kolmessa vuodessa en ole muuttunut ihmisestä voileiväksi, vaikka palstojen mukaan ihastuttavan lempinimen Sandwich-Iina olenkin saanut. Blogiani tai mua ihmisenä se ei kuitenkaan kuvasta millään tavalla. Mutta mikä sitten kuvastaisi? Siinäpä vasta kysymys.

Olen pohtinut tätä nimiasiaa nyt viimeisen vuoden ajan, enemmän tai vähemmän jopa päivittäin. Voisi siis ehkä sanoa, että se häiritsee mua ihan laittoman paljon. Se on pitkä, hankala ja häiritsevä. Haluaisin vaihtaa sen lyhyeen ja ytimekkääseen nimeen, joka jollain tapaa kuvastaisi mua ja blogiani. Tämä nimiasian pähkäily muiden hankaluuksien ohella, on hidastanut myös blogin uuden ulkoasun syntyä. Nykyinen ulkoasu on niin laadukkaasti toteutettu, että en missään  nimessä halua mitään omia amatööriräpellyksiäni vaihtaa siihen tilalle, vaikka se on jo pian vuoden vanha, eikä myöskään kuvasta blogiani.

En kuitenkaan ole vielä yrityksistä huolimatta onnistunut löytämään tekijää uudelle ulkoasulle, ja siksi uuden ulkoasun esittely on vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Nyt mulla on tiedossa heinäkuulle valokuvaukset, joiden tuotoksena toivottavasti olisi banneriin sopiva kuva, mutta ajatus vielä kuukauden odottelusta ei innosta hirmuisesti. Haluaisin muutosta nyt, tai ainakin pian. Ulkoasun toteutusta täytyy vielä pohtia, mutta nyt ihan ensimmäiseksi haluaisin tämän nimiasian pähkäilyn pois päiväjärjestyksestä. Muutanko nimeä, vai en? Ja jos muutan niin miten?

Päätin antaa äänivallan teille. Tässä on kolme vaihtoehtoa, joita saatte äänestää jos haluatte vaikuttaa.

1. But I’m a human not a sandwich. Ei muutosta.

2. Iina Laura. Instagramistani tuttu nimimerkki, yksinkertainen ja ytimekäs nimi. Onko liian tusina kuitenkin? Tuntuu itselleni luontevalta, oli mulla pitkään käytössä myös fb-nimenä, ja olen siihen ja sen käyttöön tottunut. Mutta tosiaan, nämä etunimi+tokanimi -bloginnimet ovat aika yleisiä, se ei häiritse mua, mutta häiritseekö se teitä?

3. Wild Card. Keksi nimiehdotus, mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan! Selvennyksen vuoksi, en siis ehdota blogilleni nimeksi ”Wild Card” vaikka se ihan hauska onkin, haha.

Miten mulla tuntuukin nyt olevan näin paljon kriisejä, kun oli ulkonäkökriisi ja blogikriisikin vielä, damn! Taitaa olla nyt sellainen lomantarve havaittavissa että huh, onneksi enää kolme päivää. Cant’t wait! Ihanaa huomista keskiviikkopäivää ja hyvää yötä kaikille<3