Moikka! Tähän alkaneeseen viikkoon on mahtunut paljon enemmän kuin osasin odottaakaan, paljon hyvää ja ihanaa. Ollaan nähty kavereita, vietetty ihania hetkiä kotona legojen ja barbien kanssa ja pyörähdetty keskustassa pariinkin otteeseen. Eilen Tiaralla oli kerhopäivä, ja illalla mä näin mun ystävää Emmistä, joka asuu Rovaniemellä, mutta oli läpikulkumatkalla täällä kun tuli ulkomaanreissulta takaisin. Me istuttiin ensin Burger Kingissä ja sitten Starbucks’issa monta tuntia ja vaihdettiin kuulumisia, ihan rauhassa. Ollaan kyllä nähty viime vuonnakin useamman kerran, polttareissa, häissä, juhannuksena ja mun synttäreillä, mutta joka kerta isossa porukassa, juhlissa, jolloin ei ole hirveästi ehtinyt randomhöpöttelemään vaan mitä mieleen juolahtaa.

Ihanaa tervetullutta vaihtelua siis tämä, että voi jutella ihan rauhassa ja kasvotusten, meidän maratonipuheluissa kun tuppaa aina puutumaan käsi vähintään. Parasta on kyllä se, että vaikka nähdään superharvoin, tuntuu aina kun ei koskaan oltaisikaan oltu erossa. Meidän kolmen hengen porukka johon myös Netta kuuluu, on pitänyt yhtä jo vuodesta 2007, ihan hullua että siitä on jo kohta kahdeksan vuotta kun me tutustuttiin! Silloin ei kyllä käynyt mielessäkään että nämä ihanat neidit olisivat pian jo meidän lasten kummitätejä ja mun kaasoja, ja herregud jälleen päästään aiheeseen ”meidän häistä on kohta vuosi!”, what!

Tänään käytiin Polhemilla pyörähtämässä tsekkaamassa kevään uutuuksia ja moikkaamassa ihania naisia, ja meidän tytöt pääsivät piirtämään ja tutkimaan ja höpöttämään. Zelda myös sovitteli innoissaan kevään aurinkolasiuutuuksia, ja rakastui kisulaseihin ihan totaalisesti! Sieltä lähdettiin moikkaamaan vielä Emiliaa ja Avaa, ja loppuilta kotona meni ihan hujauksessa. Meillä oli tänään aamulla korjaajat vaihtamassa keittiön tasoa, kun se oli kohonnut saumasta, ja tytöt olivat ihan ihmeissään kun kolme random miestä pyöri täällä useamman tunnin. Mutta kieltämättä ihanaa että se on nyt korjattu, pieni vika joka ei sinänsä vaikuta mihinkään mutta on jo pitkään häirinnyt silmää aina kun keittiössä on pyörinyt.

Huomenna onkin taas kerhopäivä, ja illemmalla mulla on yksi meno niin tytöt saavat olla Oton kanssa. Perjantaina taas Otolla on töiden jälkeen vielä blogimeno, joten silloin me ollaan vaihteeksi kolmestaan tyttöjen kanssa. Onneksi sitten koittaa viikonloppu, ja kalenteri näyttää tyhjää. Viikonlopulle ei ole sen enempää suunnitelmia vielä, paitsi jos ilmat sallivat niin me voitaisiin käydä ehkä luistelemassa Tiaran kanssa. Mulla on omat vanhat luistimet tallessa ja hyvässä kunnossa, mutta Tiaralle pitäisi käydä ostamassa ihan ensimmäiset luistimet. Millaiset luistimet (ja mistä) te olette käyneet ostamassa kolmevuotiaalle? Millainen on paras malli ja mistä löytyy parhaat valikoimat? Kypärä pitää tietenkin myös hankkia luistelua varten.

Tekemisentäyteinen viikko, mutta rennolla meiningillä. Paljon tekemistä ei tarkoita kiirettä, jos tekemiset on sopivan löyhällä aikataululla sovittu, ja varaa itse tarpeeksi aikaa kaiken hoitamiseen. Mulla on ollut nyt jo pari viikkoa aina vähän väliä sellainen olo että kohta tulen kipeäksi, vähän kurkku kipeä iltaisin tai nuhaa aamuisin, ja nytkin olen palellut hulluna sohvalla koko tämän ajan kun olen kirjoittanut postausta, vaikka päällä on villasukat, verkkarit, sukkahousut (???), toppi ja college. Pitää varmaan hakea peitto! Mutta mä en kyllä suostu nyt tulemaan kipeäksi, pitää jatkaa appelsiinien popsimista joka välissä niin jos se flunssa vielä pysyisi loitolla.

Oikein ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3

Kuinka moni katsoi Livillä käynnissä olevaa  illan pyörinyttä Miss Universum-kilpailua? Mä katsoin, viimeksi olen katsonut joskus ala-asteella. Mä muistan kuinka lapsena katsoin kilpailuista missien upeita pukuja, kauniita hiuksia, meikkejä ja kykykilpailua. Kisat tulivat parina vuonna juuri syysloman aikaan, jota usein vietimme äitini työpaikan mökillä lyhyen ajomatkan päässä Helsingistä meidän tutun tyttöporukan kanssa, johon kuuluu neljä äitiä ja neljä tyttöä. Lapsena mä rakastin kaikkia missikisoja, silloin niitä näytettiin enemmän telkkaristakin. Oli Miss Suomea, Suomen neitoa ja isompia kilpailuja joissa oli osanottajia myös Baltiasta ja Skandinaviasta. Silloin misseys oli hieno juttu, pikkutytöt kuten minä ihailivat missejä ja haaveilivat ehkä misseydestä itsekin jonain päivänä.

Nykyään misseys on kokenut inflaation. Missejä haukutaan surutta somessa, todella todella rumastikin, ja harva enää uskaltaa niihin kisoihin lähteä. Mä en uskaltaisi, mutta musta ne jotka missiksi uskaltavat lähteä ovat rohkeita. Nykypäivän missit tietävät millaista arvostelua tulevat saamaan osakseen, ja lähtevät silti yrittämään, tavoittelemaan omia unelmiaan. Missit eivät valitettavasti ole ainoita jotka arvostelua saavat osakseen nettikiusaamisen yhä yleistyessä. Uskon että tulevaisuudessa ihmiset ovat yhä enemmän esillä, työssä kuin työssä, ja arvostelu yleistyy sen mukana.

Mä en voi vielä tietää, mitä meidän tytöt haluavat tehdä isona, enkä myöskään voi tietää, millaiset ulkonäköihanteet ovat silloin valloillaan, ja miten niitä tavoitellaan. Onko maailma suvaitsevampi kymmenen vuoden kuluttua, kun meidän tytöt ovat teini-iän kynnyksellä, ja nappaavat vaikutteita joka puolelta? Otetaanko silloin ulkonäköpaineita? Surullista sanoa, mutta tällä hetkellä en ainakaan usko siihen että ulkonäköpaineet tulisivat vähenemään, päinvastoin. Samalla kun internet pienentää maailmaa ja tuo tuntemattomat ihmiset lähemmäs toisiaan, se tuo mukanaan myös paineet, yhä nuoremmille ja nuoremmille.

En voi vaikuttaa siihen yksin, mihin suuntaan ulkonäköihanteet kehittyvät, ainoa mihin voin vaikuttaa on että annan mahdollisimman hyvän pohjan lasteni itsetunnolle, ja opetan heidät arvostamaan ja rakastamaan itseään. Se on varmaa, että lapset kuulevat kaiken, ja kiinnittävät huomiota asioihin joita me emme edes itse välttämättä huomaa. Siksi mä olen tarkka siitä, että meidän kotona kenenkään ulkonäköä ei arvostella, enkä koskaan seiso peilin edessä osoittelemassa (omasta mielestäni) vartaloni virheitä tai haukkumassa itseäni rumaksi tai vääränlaiseksi. Mä en halua siirtää omia epäröintejäni lapsille.

Tiaralla on vasta reilut kolme vuotta ikää, mutta puhetaito on ollut olemassa jo yli kahden vuoden ajan. En ole kuullut hänen suustaan koskaan muuta kuin positiivisia kommentteja jonkun ulkonäöstä. Negatiivisin sana jonka olen kuullut hänen suustaan liittyen ulkonäköön, on hassu, ja sekin silloin kun isi vetää pitkät kalsarit päähän tai siskolla on naama täynnä jugurttia ja muroja. Hän ei kiinnitä huomiota erilaisuuteen, ja sen mielestäni hienoa. Mä voin vain toivoa, että näin tulee olemaan mahdollisimman pitkään, kotona ja myös muualla.

Onneksi hän on päässyt ihanaan kerhoryhmään, jossa kaikki lapset ovat mukavia, ja vaikka mukana on viisivuotiaitakin jotka ovat nähneet jo paljon enemmän kuin meidän pieni, ei reilun puolen vuoden kerhoilunkaan jälkeen sanavarastoon ole tarttunut yhtään arvostelevaa sanaa. Tähänastisen kokemuksen perusteella mä ainakin tunnen että nykyään yhä useampi vanhempi opettaa lapsistaan suvaitsevaisempia, ja kiinnittää huomiota näihin asioihin eikä siirrä ennakkoluulojaan lastensa mieleen. Lapsi ei näe itsessään eikä toisissa ulkonäkövirheitä niin kauan kuin kukaan ei niitä hänelle osoita, ja hyvä niin.

Palaan vielä siihen alkuperäiseen aiheeseen joka nämä kysymykset toi mun mieleeni, eli missikisoihin. Musta se miten aikuiset ihmiset haukkuvat oikein joukolla missejen ja muiden julkisuuden henkilöiden ulkonäköä facebook-seinillään, ja ylpeilevät haukkumapostausten keräämillä hurjilla tykkäysmäärillä, on surullista. Mitä hienoa on siinä, että saa joukolla kutsua jotain rumaksi ja ihmetellä miksi hän on päässyt missiksi? On totta, että misseiltä vaaditaan tietynlaista ulkonäköä, mutta heiltä vaaditaan myös paljon muuta. Mun mielestä se että Suomi ei pärjää Miss Universum-kilpailuissa on hienoa, koska se tarkoittaa että Suomi ei ole vielä kokonaan ahdettu siihen (kauniiseen, mutta tiukkaan muottiin, jossa monet muut maat ihanteineen jo ovat. Miss Suomet ovat olleet todella eri näköisiä joka vuosi, mikä on ihanaa, piristävää ja hienoa. Mä toivon että Suomessa valitaan jatkossakin erilaisia missejä, eikä mietitä kuka mahtuisi parhaiten siihen muottiin.

Mitä mieltä te olette missikisoista? Miten suojelette omia lapsianne ulkonäköpaineilta? Mistä suurimmat ulkonäköpaineet tulevat teidän mielestänne, ja miten niitä voisi välttää?

Otto sai torstai-iltana ravintolassa käytyään jonkun random-ruokamyrkytyksen, ja me jo säikähdettiin että meneekö koko viikonloppu sairastellessa, mutta onneksi eilisiltana olo alkoi jo helpottaa, ja päästiin tänään lasten kanssa leikkipuistoon niinkuin oltiin luvattu. Viime syksyn menosta ja väsymyksestä viisastuneena me ollaan pidetty viikonloput tyhjillään arjen taas alettua, ja näistä kahdesta vapaapäivästä vailla sen suurempia suunnitelmia on tullut kyllä niitä arjen henkireikiä. Otto teki viime syksyyn asti yli vuoden ajan kuusi päivää viikossa duunia, ja me ei ehkä syksyllä osattu heittäytyä vielä täysillä siihen viikonlopun ideaan, kun niin pitkään oltiin menty ilman kunnon pausseja arjessa. Mentiin ja tehtiin kauheasti, eikä rentouduttu niin kunnolla kuin nyt.

Joululoman öllöttely oli niin mukavaa, että me jäätiin siihen koukkuun. Arkena touhutaan ja pyöritään mielellään, mutta viikonloput on omistettu rentoutumiselle ja kaikelle kivalle. Ei ole pakko hösätä jokapaikkaan, kun se riittää että käy leikkipuistossa, laittaa hyvää ruokaa ja katsoo vaikka Kingiä telkkarista. Tottakai me nähdään kavereitakin viikonloppuisin, ja tehdään välillä muutakin kuin pyöritään kotikulmilla, mutta ollaan yritetty pitää ainakin se viikonlopun toinen päivä täysin ohjelmattomana, että saa oikeasti ladattua akkuja.

Tänään herättiin aamulla lasten kanssa rauhassa, keitettiin aamupuurot ja pikkuhiljaa siitä sitten suunnattiin leikkipuistoon. Kotona katsottiin Nasun suuri elokuva yhdessä, ja laitettiin hyvää ruokaa. Ilta vietettiin lueskellen lasten kanssa mun vanhaa Enni ja Onni -aapista, ja Zelda oppi sanomaan S-kirjaimen kun me harjoiteltiin S-tavuja Tipan kanssa. S-kirjain tuntui naurattavan kuopusta hulluna, ihan kun tyyppi ois säikähtänyt aina vähän kun sanoi sen, hahaa sitä oli huvittavaa katsoa, ihana pieni!

Mä olen tässä katsellut sitä Kingiä samalla kun kirjoitan tätä, ja vitsi toi on kyllä hauska ohjelma! Mä tykkään ainakin tosi paljon, hauskat jutut ja biisiversiot on niin loistavia. Mä en hirveästi katso telkkaria, mutta Kingin mä olen katsonut joka lauantai. Kingin jälkeen katsotaan varmaan joku leffa vielä, tänään voisi ehkä olla kauhuleffan vuoro kun ei olla pitkään aikaan katsottu mitään karmivan kauheaa.

Mukavaa lauantai-iltaa kaikille <3

Kotona lasten kanssa, tai kotona Oton kanssa mä olen itsevarma. Olen kirjoittanut äitiyden tuomasta itsevarmuudesta, enkä ole huijannut, mä olen huomattavasti itsevarmempi kuin ennen. Teini-ikäisenä mä olin tyytymätön itseeni joka paikassa, myös kotona, hyvin harvoin peilistä katsoi omasta mielestä edes semiookoon näköinen tyyppi. Yleensä keskityin virheisiin, näppyihin naamassa, nenään jota vihasin yli kaiken ja siihen että mulla oli raudat. Raudat, joiden yhdeksän vuoden pitämisestä mä en voisi olla onnellisempi, nykyään. Nykyään mulla on suorat ja terveet hampaat joista mä olen ylpeä.

Kun sanon että olen kotona itsevarma, mä tarkoitan sitä että voin hyvin olla ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja tukka likaisena. Ja kävellä peilin ohi, jopa katsoa sinne ja ajatella että no mä näytän ihan normaalilta, en oksettavalta tai hirveältä niinkuin joskus ennen ajattelin. Ennen mä meikkasin ensimmäiseksi aamulla, vaikka en olisi mennyt mihinkään koko päivänä. Pesin meikit vasta kun olin jo sammuttanut valot ja menossa nukkumaan, siinä missä nykyään meikkaan vaan jos menen jonnekin oikeasti ihmisten ilmoille, muualle kuin lähikauppaan tai lasten kanssa pihalle leikkimään, ja pesen meikit pois heti kun niille ei enää ole tarvetta. Mä en silloin vaan halunnut katsoa sitä naamaa peilistä, mikä siellä kaiken meikin alla oli.

Mä koen olevani itsevarma myös muiden äitien seurassa, leikkipuistossa tai viemässä Tiaraa kerhoon, tai jos äitikaveri tulee käymään. Voin olla silloinkin ilman meikkiä, en juuri uhraa vaatteilleni sen enempää ajatuksia kuin että ne ovat puhtaat ja mukavat, ja en muutenkaan stressaa sitä miltä näytän. Mutta auta armias kun pitää lähteä jonnekin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tapahtumaan jossa olen ainoa nuori äiti, juhlimaan lapsettomien ystävien kanssa tai vaikkapa salille, jonne en edes mene.

Silloin mä olen oikea epävarmuuden ruumiillistuma. Mä koen aina että olen täysin tippunut kelkasta, mun vaatteet on ihan vääränlaiset, en osaa meikata ja tukkakin on niin huonosti. Musta tuntuu aina siltä, että olen se tilaisuuden musta lammas, jota kaikki katsoo ”mitä toi täällä tekee? Eihän tolla naamalla pitäis tänne päästä”. Ja ei, mua ei koskaan ole kohdeltu mitenkään väheksyen tai katsottu pahasti, päin vastoin kaikki ovat olleet ihan supermukavia mulle, kaikissa tilaisuuksissa. Mutta mulla on vaan tämä fiilis ihan omasta takaa. Tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka en koe enää näyttäväni kauhealta, musta tuntuu silti että mä näytän aina jotenkin väärältä.

Mä rakastan vaatteita ja pukeutumista ja uhraan vaatekaapin sisällölle ja sen kehittämiselle paljon ajatuksia. Mulla on mielessä selvä kuva siitä millaisen vaatekaapin haluaisin ja miltä mun pitäisi näyttää, että ”voisin olla itseeni tyytyväinen”. Silti mä olen huomannut että vaikka kuinka täytän kaappia sellaisilla vaatteilla kun olen suunnitellutkin, ja vaikka kuinka ostan uuden meikkivoiteen tai laitan hiukset kivasti niinkuin lehdessä, mulla on ihan yhtä epävarma fiilis. Ei se itsevarmuus vaatekaapista tulee vaan omasta päästä.

Mitä enemmän mä yritän, sitä vähemmän tyytyväinen mä olen, selvästikin. Mulla on taipumuksena ehkä vetää yli, kokeilla liian erikoisia vaatteita tai meikkejä, joissa en tunnekaan itseäni itsevarmaksi, mutta joita haluan kokeilla jotta näyttäisin sellaiselta kuin kuvittelen haluavani näyttää. Silti mulla on kaikkein itsevarmin olo niissä mun oman vaatekaapin loppuunkulutetuissa lemppareissa, ihan perus meikissä tai ilman meikkiä ja tukka vähän pörrössä.

Äitien seurassa mä olen itsevarmempi kuin koskaan ennen, mutta kun äitikuplasta pitää astua ulos, muutun takaisin epävarmaksi teinitytöksi. Teinitytöksi itsensä kokeminen on tosin ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan koen olevani täysin mammautunut, kaavoihin kangistunut ja auttamatta trendeistä jäljessä. Äitiys on hassua. Samalla niin voimaannuttavaa, ja samalla niin ristiriitaista.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia epävarmoja fiiliksiä äidiksi tulemisen jälkeen? Miten olette voittaneet ne?

Viime päivinä on ollut taas kovempia pakkasia, ja olen käpertynyt parkan ja ison karvahupun alle värjöttelemään. Viikonloppuna kerkesin kuitenkin ulkoiluttaa paria muutakin takkia, mikä oli kivaa koska beige parka alkaa jo vähän kyllästyttää. Mentiin sunnuntaina pienen prinsessan 1v-synttäreille, ja mä laitoin sille reissulle Sheinsiden vaalean(beigen), villakangastakin. Ei se väri kyllästytä sinänsä, mutta lähinnä se että käyttää samaa takkia kokoajan ja peilistä tuijottaa aina vilkaistessa sama takki ja sama pipo ja sama naama 😀

Talvi on pukeutumisen kannalta niin tylsää aikaa, kun kaikki kivat asut on aina verhoiltu siihen takkiin, ja jos yrittää ottaa asukuvia ilman takkia, on vähintäänkin jäätynyt asento ja iho aivan kananlihalla, hahaa. Mutta onneksi kevät tulee ihan varmasti nopeammin kuin huomaakaan, nytkin vuoden ekat kolme viikkoa on menneet aivan hujauksessa. Mulla on kauhea inspis kevätshoppailuun, ja ajattelin tehdä pari postausta siitä, mitä meidän himotuslistalla on tällä hetkellä! Omien ja lastenvaatteiden lisäksi mulla tekee kauheasti mieli laittaa myös kotia, ja sitä onkin tarkoitus tässä kevään aikana vähän sisustella uuteen uskoon, etenkin lastenhuonetta joka kaipaa lisätilaa, eli parempaa säilytysratkaisua ja uuden kerrossängyn.

Takki Sheinside* / Huivi Cubus / Farkut Gina Tricot / Kengät H&M / Laukku Coach / *saatu blogin kautta

Zeldan kuume onneksi taisi jäädä vain parin päivän kuumeiluksi, mutta mulla itselläni on ollut tällä viikolla myös flunssaoireita. Täytyy toivoa että flunssa ei nyt iske kunnolla päälle viikonlopuksi. Tänään on tiedossa yksi kiva tilaisuus illalla jossa menen piipahtamaan kunhan Otto on tullut töistä kotiin, ja huomenna aletaankin sitten jo viikonlopun viettoon. Tänään oli taas kerhopäivä, ja päivä päivältä meidän nuorempi neiti haluaa enemmän ja enemmän mukaan kerhoon, eikä oikein hiffaa että hän on sinne vielä vähän turhan pieni. ”Minä kejhoon, minä kejhoon” kuuluu vaan, ja reppu on valmiina selässä. Hän haluaisi myös kerhoeväät itselleen, niinkuin siskollakin on, ja tietää että kerhoon pakataan mukaan hedelmä, leipä ja vesipullo.

Tuntuu sydäntäsärkevältä aina sanoa että pääset sitten kun olet iso tyttö. En usko että hän vielä sinällään kaipaisi kerhoilua, mutta siskoaan hän kyllä kaipaa, aina kun he ovat erossa toisistaan, vaikka aika onkin vain pari tuntia. Tiaralle sen sijaan on varmasti ihan huippua päästä välillä leikkimään itsensä ikäisten ja vähän vanhempien lastenkin kanssa, jotka kehittelevät uusia leikkejä ja osaavat jo touhuta ihan eri tavalla kuin vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen pikkusisko. Pitäisi vaan keksiä jotain kivaa ja jännää pienemmällekin aina kerhon ajaksi, ettei ikävä olisi niin kova. Paljon me ollaan ulkoiltu ja leikitty yhdessä, käyty kaupassa ja hoidettu muita asioita, ja kyllä hän tuntuu nauttivan niistäkin aktiviteeteista, mutta silti kaipaa siskoaan.

Mä alan nyt laittamaan meille ruokaa ja siivoilemaan kämppää, joka tuntuu jälleen kerran olevan kuin pommin jäljiltä, kun ollaan oltu koko päivä kotona kerhoon vientiä ja hakua lukuunottamatta. Miten noita leluja kertyykin aina noin tuhottomasti, ja ihan joka paikkaan! Ihanaa torstai-iltaa kaikille, ja mahtavaa alkavaa viikonloppua!

Miten teillä pikkusisarukset viihtyvät isompien ollessa kerhossa/päiväkodissa? Ikävöivätkö teillä sisarukset paljon toisiaan jos ovat erillään, tai ikävöittekö itse lapsena paljon sisaruksianne?