Kuinka vaalia läheisiä sisarussuhteita

14.11.2019

Te tiedätte – olen ainoa lapsi, jolla ei ole kokemuksia omista sisaruksista. On superläheisiä serkkuja ja täti, joka on kuin isosisko sekä käly, josta on tullut mulle pikkusisko. Mutta ei omia sisaruksia. Mulla ei ole kokemusta siitä, millaista on kasvaa perheessä, jossa jaetaan vanhempien huomio sisarusten kanssa alusta asti. Ei kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun on ensin saanut olla ainoa tai kuopus, ja sitten syntyy uusi lapsi jakamaan vanhempien huomiota. Ei ole kokemusta sisarusten välisistä riidoista, omien tavaroiden jakamisesta joka päivä, tai siitä, kuinka turvallista on nukahtaa joka ilta isosisaruksen kanssa samaan huoneeseen.

Mä olen lähtenyt useamman lapsen vanhemmuuteen omalta pohjaltani. Luulen, että se mun pohja mitä mä meidän perheeseen tuon, on se, että yritän saada meidän lapset kokemaan yhtäaikaa sekä olevansa ”ainoita” lapsia kuten itse olen että kokemaan sisarusten parhaat puolet. Yritän tuoda jokaisen meidän lapsuuteen sitä, millainen oma lapsuuteni oli: paljon huomiota vanhemmalta, yhteisiä kahdenkeskisiä juttuja, fiksuja keskusteluita ja lapsen arvostamista, luottamusta, sitä että lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia perheenjäseniä, eikä vanhemmat ole mitään tyranneja jotka sanelevat kaiken.

Haluan tuoda heille sitä fiilistä, jonka oma äitini mulle lapsena antoi: me oltiin molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat saivat aina sanoa oman mielipiteensä. Mä en ollut mikään sidekick jota riepoteltiin äidin mielen mukaan, vaan me kaksi oltiin samalla viivalla ja äiti teki ratkaisut sen pohjalta, mikä oli meille molemmille hyväksi ja mitä me molemmat halusimme.

Äiti asetti turvallisia rajoja, mutta enemmän me mentiin kaikessa keskustelun kautta. Mua ei tarvinnut useinkaan kieltää, kun keskustelun kautta päädyin itsekin ajattelemaan asioista (kuten vaikka pussikaljoittelusta 13-vuotiaana, että ei ollut hyvä ajatus enkä halunnut edes kokeilla) monesti samalla tavalla kuin äiti (aina siihen asti kunnes musta tuli kauhea teini 16-vuotiaana ja pussikaljat alkoi tuntua ihan hyvältä ajatukselta). Oli varmasti helppoa huomioida mut kaikessa, koska mua oli vain yksi ja äitiä oli vain yksi. Vaikka äiti oli mulle se aikuinen, me myös tykättiin viettää aikaa yhdessä kuin ystävät.

Kun lapsia on kolme ja perheenjäseniä viisi, on tasapainoilu perheen yhteisen ajan, oman ajan, parisuhde-ajan ja kahdenkeskisen ajan eri lasten kanssa välillä joskus aikamoista taiteilua. Ei aina ihan niin simppeliä, kuin se oli aikanaan kun mua ja äitiä oli vain me kaksi. Yritetään kuitenkin parhaamme. Yritetään tosi kovasti ottaa aina lasten mielipiteet huomioon kun tehdään koko perhettä koskevia päätöksiä, isoja ja pienempiä. Haluan antaa jokaiselle meidän lapselle sen fiiliksen, että hän on ainoa silloin, kun vietän aikaa tai juttelen kahden kesken. Olen läsnä, kiinnostunut ja kuuntelen. En suosi ketään, vaan pyrin olemaan oikeudenmukainen ja kohtelemaan jokaista samalla tavalla.

Vaikka haluan kovasti, että lapset saavat tuntea ainakin joskus olevansa ainoita, haluan myös, että he saavat tuntea kaikki ne ihanat asiat sisaruudessa. Sisarusten kainalossa piirrettyjen katselun aamulla, kikattelun iltaisin sängyssä nukkumaan mennessä. Hömpät inside-läpät, jotka vain sisarukset keskenään ymmärtävät. Sen, kun saa jonkun sisaruksen coolin vaatteen vihdoin itselleen, kun se on jäänyt sisarukselle pieneksi. Sen, kun on turvallista mennä kouluun ja päiväkotiin, kun tietää, että siellä on myös oma tuttu sisarus ja tämän tutut kaverit. Sen, kun on aina leikkikaveri saatavilla. Sen, kun voi harjoitella riitelyä, jakamista, kinastelua ja muita asioita aina saman tutun sisaruksen kanssa. Sisarukset ovat aina siinä ja heille uskaltaa näyttää kaikki tunteet.

Mun silmiin meidän lapsilla on aina ollut ja on edelleen aivan ihanat sisarussuhteet. Mutta mulla ei tietty ole kokemusta muista kuin heistä. He välittävät toisistaan, iloitsevat toistensa saavutuksista ja uusista taidoista, halivat ja rakastavat, vitsailevat ja kyllä, todellakin myös kinastelevat. He myös ymmärtävät, kannustavat ja pitävät kainalossa. Joskus tappelevat viisi kertaa tunnin sisään, joskus eivät kertaakaan viikon sisään. Meillä sisaruksilla eivät heilu nyrkit eikä muutenkaan mukana ole muuta kuin sanallista riitelyä, mutta kauhulla odotan onko fyysistäkin tappelua joskus isompana luvassa, kun niin monelta olen sellaisesta  lapsuudesta kuullut. Vaikka tiedän, että se on ihan tavallista, en osaa kuvitella, että meidän lapset vaikka löisivät toisiaan.

Haluaisin vaalia meidän lasten sisarussuhteita parhaani mukaan. Toivoisin, että he voisivat olla aina yhtä läheisiä kuin just nyt ja toivoisin, että he osaisivat aina selvittää riitansa ja kinansa ja päästä niistä yli, kuten nykyään.

Miten voisin varmistaa, että heillä olisi aina parhaat mahdolliset välit keskenään? Miten voisin varmistaa, että he eivät kadota yhteyttä toisiinsa tai katkeroidu isompana jostain toisilleen? Miten voisin pitää huolen, että he eivät teini-iässäkään ala vihaamaan toisiaan tai pidä kuukausien mykkäkouluja? Vai voinko mitenkään? Voiko vanhempi ylipäätään vaikuttaa siihen?

Olen saanut kuulla myös, että esimerkiksi niinkin konkreettiset asiat kuin huoneet voivat vaikuttaa sisarussuhteisiin. Että jos on kaikilla omat huoneet, niin esimerkiksi teini-iässä saattaa helpommin eristäytyä vain sinne omaan poteroon. Ja sitten taas jos huoneet on jaettu, olisi läheisemmät välit. Tällaisen kommentin sain siis viimeksi kun kirjoitin siitä, että haluttaisiin, että tulevassa kodissa on jokaiselle lapselle oma makuuhuone. Kuulostaa kyllä tavallaan ihan loogiselta mun korvaan, mutta sitten taas kun niin monilla kuitenkin on omat huoneet, niin en usko, että kaikilla oman huoneen omistajilla olisi etäiset välit sisarusten kesken. Varmasti tosi yksilöllistä, että vaikuttaako huonejako sisarussuhteeseen. Miten te olette itse kokeneet?

Meidän lapsilla on ollut sekä omia huoneita että yhteisiä huoneita, tilanteesta riippuen. Kaikki kolme ovat saaneet pitää omaa huonetta vähintään vuoden ajan, mutta myös yhteisistä huoneista on reippaasti kokemusta eri huonejaoilla. He ovat itsekin sanoneet, että molemmissa on puolensa. Kokevat turvalliseksi nukkua yhdessä ja kaipaisivat paljon etenkin yhteistä leikki- ja askartelutilaa. Toisaalta rakastavat sitä kun on oma huone, jonka saa laittaa ihan itsensä näköiseksi. Inhoavat siivota omaa huonetta yksin, kun taas yhdessä siivoaminen ihan ok.  Kaipaavat omaa tilaa, josta saavat itse päättää, mutta toisaalta kaipaavat toistensa seuraa ja hakevat turvaa ja läheisyyttä toisistaan. Parasta on kai sellainen joustavuus, että huoneita voisi jakaa aina fiiliksen mukaan. Varmasti lastenkin fiilikset asiasta vaihtelevat heidän kasvaessaan.

Sisarussuhteet mietityttää mua tosi usein, koska haluan tarjota parasta mahdollista tukea vanhempana niihin. Erityisesti ne mietityttävät siksi, kun ei ole sitä omakohtaista kokemusta. Onneksi Otolla on kokemusta sisaruksista ja hän onkin valaissut mua monista sisaruuteen liittyvistä asioista, joista mulla ei ole ollut mitään hajua.

Millaisia kokemuksia teillä on sisaruudesta? Minkä olette kokeneet vaikuttavan positiivisesti omiin väleihin sisarustenne kanssa? Entäs omilla lapsilla? 


Lapset päättää päivä – millainen päivä meillä oli?

01.08.2018

Kirjoitin maanantaina siitä, miksi päätettiin järjestää Lapset päättää -päivä. Eilen koitti tuo päivä, joka tosin alkoi aika samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät lasten kesälomalla. Ensimmäisenä heräsi taapero, jonka kanssa käppäiltiin alakertaan, Hän söi puuroa, minä join kahvia, telkkarissa pyöri Pikkukakkonen. Kahdeksan jälkeen kuulin, kun ovi kävi ylhäällä. Esikoinen hilputteli nukkumahuoneesta tulevaan omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän tykkää olla siellä ihan omassa rauhassaan ja touhuilla omia juttujaan. Kymmenen minuutin päästä alakertaan tassuttelivat peräkanaa Otto ja meidän viisivee, unihiekkaa silmistä hieroen.

Ensimmäiseksi lapset päättivät, että he haluavat aamiaiseksi lettuja. ”Tavallisia vai banaanilettuja?” kysyin. ”Eiks banaaniletut oo terveellisempiä, me otetaan niitä! Ja kaveriksi Nutellaa ja banaania!”. Nutellan mukana meni terveellisyys, mutta lapset päättää. Paistoin banaanilettuja vaikka kuinka kauan, ja niistä tuli tosi hyviä ja pysyivät hienosti kasassa. Lettuihin käytettiin 2,5 banaania, 4 isoa kananmunaa ja 1 teelusikallinen vanilja-aromia. Paistoin letut rypsiöljyllä, joka toimii paljon paremmin kuin voi.

Aamiaisen jälkeen kysyttiin lapsilta, että mitäs he sitten haluavat tehdä. ”No me keskusteltiin, ja tultiin siihen tulokseen, että tänään olis tosi hyvä päivä mennä Hoploppiin, sinne uuteen. Niin pitääks meidän ottaa joku ruokalepo vai voidaanks me lähtee heti nyt sinne Hoploppii?”. Me katsahdettiin toisamme Oton kanssa, ja sanottiin suunnilleen kuorossa, että mennään vaan heti, koska lapset saa päättää, muuten oltaisiin todellakin otettu se pieni ruokalepo ensin, hah. Niin me hoidettiin siinä aamutoimet kiireen vilkkaa, ja oltiin Hoplopissa jo ennen yhtätoista koko konkkaronkka.

Isot tytöt katosivat kiipeilemään jo ennen kuin ehdittiin saada lukkokaappia kiinni, ja me tutkittiin sitten Oton ja taaperon kanssa, että mitä siellä ”uudessa” Hoplopissa sitten onkaan. Taapero oli ensin vähän hitaasti lämpeävä jättimäiselle sisäleikkipuistolle, mutta kun hän löysi ensimmäisen irtonaisen pallon ja lähti heittelemään sitä, hän innostui kaikesta muustakin. Pian hän jo hyppi trampoliinilla onnesta soikeana ”hyppää, hyppää, hyppää, huiiiii!”.

Isoja tyttöjä näki lähinnä silloin, kun he kävivät juomassa vettä. Laskettiin me muutaman kerran heidän kanssa isoista liukumäistä, katsottiin heidän tramppahyppyesityksiä ja ajeltiin mönkkäriradalla yhdessä, mutta muuten he katosivat omille teilleen koko ajan, ja bongasivat vielä tutun kaverin joka oli myös puistossa.

Oltiin puistossa yli kolme tuntia, sitten alkoi tulla ihan hillitön nälkä ja ennen kaikkea HIKI. Hiki nyt ei näillä säillä ole mitään uutta, mutta nälkään oli pakko tarttua, ettei alkanut heikottaa. Kysyttiin lapsilta mitä he haluavat syödä lounaaksi ja vähän oletin/toivoin että haluaisivat syödä helposti Hoplopissa, kun oli itsellä niin nälkä. He kuitenkin toivoivat kuulemma kanaa kermakastikkeessa ja riisiä, ja niin me lähdettiin Hoplopista saman rakennuksen Lidliin ostoksille. Lapset lastasivat kärryyn kanasuikaleita, ruokakermaa, tuorejuustoa, raejuustoa ja vihanneksia. ”Ja SAADAAKS ME NAKKICROISSANTTEJA ILTAPALAKS??” ”No saadaan tietysti, tänään on lapset päättää -päivä.”. Nakkicroissantteja ostettiin, ja söpöjä pikkueläinrahkoja, joita he myös halusivat, mutta joita en yleensä osta, koska niissä on paljon sokeria.

Automatkalla he jo kysyivät, että saavatko mennä siksi aikaa ulos kavereiden kanssa, kun me laitetaan ruokaa. Vastasivat itse omaan kysymykseensä, että ”saadaan mennä”. Ruuassa ei kauan kestänyt, ja he tulivatkin heti sisälle syömään kun kutsuttiin. Molemmat söivät kaksi annosta ruokaa, ja ilmoittivat sitten lähtevänsä takaisin ulos kavereiden kanssa leikkimään. Mun aavistukseni siitä, että tänään ei tehdä ollenkaan töitä meni siis ihan mönkään. Taapero veteli yli kolmen tunnin päiväunet Hoplopin jälkeen, ja heräsi vasta vähän ennen viittä, ja lapset olivat ulkona kavereiden kanssa neljä tuntia. Kerkesin siis hyvin tehdä töitä sillä välillä.

Kaikilla pihan samanikäisillä lapsilla on kotiintuloaika seitsemältä, ja vasta silloin meidänkin tyypit tulivat kotiin. Sitten he halusivat lähteä lähellä sijaitsevaan kiipeilypuistoon, jossa oltiin käyty kerran aiemmin. Mentiin kiipeilypuistoon vielä tunniksi leikkimään, ja lähdettiin kahdeksalta kotiin. Kiipeiltiin ja riehuttiin siellä koko perhe viimeisetkin energian rippeet, joita Hoplopin jälkeen löytyi. Lapset söivät puiston jälkeen onnesta soikeana iltapalaksi nakkicroissantit ja pikkurahkat (no taapero ei kyllä saanut rahkaa), ja halusivat sen jälkeen vielä pelata vähän aikaa korttia. Taapero sai katsoa yhden jakson Kaapoa, kun me pelattiin isojen tyttöjen kanssa Rodokselta ostetuilla pelikorteilla yksi erä seiskaa.

Sitten lapset halusivat kuulla oikein pitkän iltasadun, ja menivät puoli kymmeneltä  nukkumaan, ja nukahtivat samantien. Kysyin heiltä tänä aamuna, että mikä päivässä oli parasta. Kuulemma kaikki oli yhtä kivaa, Hoplop ja kavereiden kanssa oleminen. Oli kuulemma ihan helppoa päättää yhdessä, kun vaan keskusteli erilaisista vaihtoehdoista.

Täytyy sanoa, että nyt on pikkuisen haikea olo. Sitä aina ajattelee itse, että ei ole koskaan tarpeeksi läsnä lapsille, vaikka parhaansa yrittääkin. Siksi jotenkin myös oletin, että tottakai lapset päättää -päivänä he haluavat olla aamusta iltaan kylki kiinni kyljessä ja touhuta äidin ja isin kanssa kaikkea. Olin väärässä, ja riittämättömyyden tunne taitaa olla ihan turhaa. Meidän isot tytöt taitaa oikeasti jo olla aika isoja. Ja mä luulen, että he ovat tainneet saada ihan tarpeeksi meidän läsnäoloa ja huomiota. Ehkä sitä vaan haluaa tehdä itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan, faktahan on se, että heillä on jo ne ihan omat kaverit ja jutut. Kai se on vaan pakko myöntää, että aletaan olla siinä vaiheessa elämää, että äiti ja isi ei olekaan aina ne ykköset, vaan kaveritkin on. Se on samalla ihanaa ja hienoa, mutta myös ihan hemmetin haikeaa. Onneksi on tuo yksi taapero, joka pitää meille vielä seuraa, hah.

Vaikka vähän tuntui haikealta, tunsin myös suurta kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Meillä oli tosi kiva päivä, lapset eivät pyytäneet mitään kuuta taivaalta, vaan mukavan päivän ja sopivasti höpsötystä ja järkevämpiä juttuja. Koko päivänä he eivät tapelleet tai vääntäneet toistensa kanssa kertaakaan, vaan osasivat suunnitella yhdessä ja sovussa kivan päivän. Tämän kokemuksen perusteella voidaan järkätä näitä päiviä vaikka kerran kuussa, koska miksikäs ei.


Sisarussuhteet kolmen lapsen perheessä

21.07.2018

Kuopuksen lähestyessä 1,5 vuoden ikää, ovat sisarussuhteet alkaneet tulla yhä syvemmiksi ja niistä on enemmän kerrottavaa. Olen saanut lähiaikoina muutamaankin otteeseen postaustoiveen siitä, millaiset sisarussuhteet meidän kolmella lapsella on keskenään. Ja nyt ajattelin avata ja pohtia aihetta oikein kunnolla ja perusteellisesti.

Esikoisella ja keskimmäisellä on toisiinsa 1,5 vuoden ikäero, keskimmäisellä ja kuopuksella 4v ikäero ja esikoisella ja kuopuksella 5,5v ikäero. Meillä on siis kokemusta sekä suuresta että pienestä ikäerosta lapsilla. Kaikessa on puolensa, ja ikäerot tuovat toki suuriakin eroja sisarussuhteisiin. Yhteistä kaikilla kolmella on se, että he ovat hurjan läheisiä keskenään ikäeroista huolimatta, tai juuri niiden takia. Pienestä ikäerosta olen kirjoittanut aiemmin TÄSSÄ postauksessa, ja suuresta ikäerosta TÄÄLLÄ.

Arjessa ikäeroja ei kuitenkaan juurikaan tule ajateltua, on vain kolme pientä tyyppiä, joilla on jokaisella omat vahvuutensa, luonteenpiirteensä ja kiinnostuksenkohteensa. Monissa asioissa kiinnostukset myös kohtaavat, mikä auttaa tosi paljon. Vaikka esikoisen ja keskimmäisen leikit keskenään ovat aivan eri tasolla, kun vertaa kuopuksen leikkeihin, he pystyvät silti hyvin myös toimimaan yhdessä kaikki kolme, ja keksivät kaikenlaista hauskaa.

Kaikki kolme leikkivät yhdessä nukkeleikkejä, hippaa, lukevat kirjoja, rakentavat duploilla ja leikkivät hiekkalaatikolla tai uima-altaassa. Aina kun kuopus oppii uusia taitoja tai sanoja, isosiskot kannustavat ja kehuvat, ja ovat heti valmiina leikkimään  juuri sitä leikkiä, minkä kuopus on milloinkin oppinut. He opettavat mielellään hänelle myös uusia juttuja, ja ovat ihan selkeästi ottaneet pikkusiskon mukaan porukkaan. Isot ovat pikkusiskosta ylpeitä, ja osoittavat mielellään hänelle myös hellyyttä, joskus ärsytykseen asti. Pikkusisko kun on aika menevää sorttia, eikä hän aina jaksaisi olla isosiskojen sylissä tai halia silloin kun isommat niin toivovat.

Pikkusisko taas kiusaa isompia kokeilemalla rajojaan, taaperoiässä hän kokeilee aina välillä, että saako vaikka lyödä siskoa tai heittää tätä lelulla. No ei saa. Onneksi isot ovat hienosti ymmärtäneet, että ei mini sitä tahallaan tee, hän ei vaan vielä tajua, että lyöminen sattuu. Isommat eivät suutu, mutta sanovat sitten, että ”EI SAA (syötä kielletty ikävä asia), siskoa sattuu” ja ”Pyydä anteeksi”, ja silloin kuopus antaa heille halin, koska ei vielä osaa sanoa sanaa anteeksi. Varmasti on osittain kiittäminen isosiskoja siitä, että kuopus alkaa ymmärtää, että toisia ei saa satuttaa, kun he ovat niin kärsivällisesti ja johdonmukaisesti osanneet reagoida siihen, vaikka ovat itsekin pieniä.

Isommilla tulee kinaa keskenään yleensä vain siitä, kumpi saa tehdä jotakin ensin, kuten painaa vaikka hissin nappulaa, kävellä portaita alas tai mennä autoon istumaan. Juurikin näitä pikkujuttuja, joita mun on ainoana lapsena vaikea tajuta, ja jotka Otto taas muistaa omasta lapsuudestaan elävästi. Mitä ihmeen väliä sillä on, kuka ensin ottaa maitoa purkista, kun sitä on tarpeeksi molemmille? Mun mielestä ei kertakaikkiaan yhtään mitään, mutta joskus se tuntuu olevan sisaruksille koko elämä.  Varmasti tajuaisin itsekin paremmin, jos mulla olisi sisaruksia. Nämä ovat meillä niitä tilanteita, joita saa ratkoa lähes päivittäin.

Leikit sen sijaan sujuvat heillä aivan loistavasti yhteen, ja lähes aina ilman konflikteja. He saattavat rakentaa leikkihuoneeseen barbiekaupungin, ja leikkiä samaa leikkiä joka ikinen päivä viikon ajan aina, kun ollaan kotona sisällä. Heillä on tosi hyvät juonet leikeissä, ja he osaavat leikkiä fiksusti ja reilusti yhdessä ilman tappelua, tai epäoikeudenmukaisuutta. Pieni ikäero on juuri tässä hyvä, kun heillä on niin samat kiinnostuksenkohteet, ja melkein yhtä hyvät leikkitaidot.

Toinen meidän isommista tytöistä on vähän enemmän sellainen luontainen johtaja, ja toinen on sitten taas sopeutuvaisempi, ja nämä roolit ovat joskus vahvat myös leikeissä. Niin kauan kuin molemmat ovat tyytyväisiä, on se meidän mielestä ihan fine. Toisella heistä on ihan järjettömän vahva mielikuvitus, ja hän keksii yleensä jännittäviä leikki-ideoita. Toinen sitten taas johdattelee leikkiä, kun idea on keksitty. Se tuntuu menevän heillä tosi hyvin, ja meillä voi mennä viikkoja, ettei vanhemman tarvitse kertaakaan puuttua isompien leikkeihin tai riitoihin.

Isommilla on selkeästi omat jutut ja omat kaverit verrattuna kuopukseen, mutta aina kun he ovat yhdessä, he myös touhuavat yhdessä. Isommat auttavat pienempää pukemisessa, syömisessä ja kaikessa mahdollisessa, missä tämä milloinkin tarvitsee apua. He hirveästi toivovat, että kuopus tulisi jo päiväkotiin, tai siis esikoisen mennessä jo kouluun lähinnä keskimmäinen toivoo tätä. Hänestä olisi niin ihanaa, että voisi aina leikkiä pikkusiskon kanssa päiväkodissa. Molemmat aina toivovat, että mentäisiin yhdessä pikkusiskon kanssa hakemaan heitä päiväkodista/koulusta, koska pikkusisko on niin söpö, ja heidän kaveritkin tykkäävät hänestä.

Joskus kuopusta harmittaa, kun hän joutuu leikkimään omalla pihalla aidan takana hiekkalaatikolla, tai keinumaan, ja isommat saavat olla aidan toisella puolella pyöräilemässä kavereiden kanssa hurjaa vauhtia. Mutta sitä se kuopuksen elämä on, ja hänkin kyllä pääsee mukaan heti kun pysyy mukana. Onneksi myös naapurin lapset tykkäävät leikkiä taaperon kanssa, ja usein meidän pihalla on iso porukka tekemässä hiekkakakkuja hänen kanssaan tai uimassa. Ja vaikka pieni ei pääse isompien mukaan aina kaikkiin isompien juttuihin, niin sitten me monesti keksitään kaikkea hauskaa mitä hän saa tehdä vanhempien kanssa sillä aikaa.

Meidän vanhempien toimissa tärkeintä on tasapuolisuus, ja se, että huomioi jokaista yksilöllisesti tarpeeksi. Uskon, että lapsilla on niin hyvä suhde keskenään myös siksi, että me ollaan aina huomioitu heitä sekä yksin että yhdessä, ja pidetty huoli siitä, että kaikki tuntevat olonsa tismalleen yhtä tärkeiksi perheenjäseniksi ihan joka päivä. Meillä ei suosita ketään, ja Oton kanssa koitetaan pitää näkymätöntä kirjaa siitä, milloin kukakin on viimeksi saanut olla eka, tai saanut olla yksin vanhemman kanssa tai muutenkin saanut tehdä sitä tai tätä. On tärkeää, että jokainen lapsi saa vuorollaan myös vanhempien jakamatonta huomiota.

Jokaisella on joitain erityisoikeuksia ikäänsä nähden, kuten esikoisella oma puhelin, eikä niistäkään ole tullut mitään draamaa, kun ollaan yhdessä juteltu miksi joku saa jotain, vaikka muut eivät. Avoin keskustelu toimii tässäkin kaikkein parhaiten, ja sen avulla välttyy turhalta hampaiden kiristelyltä. Keskimmäinen tietää, että ensi vuonna hänkin saa oman puhelimen, kun menee eskariin, ja se riittää hänelle.

Me ei olla aina oltu Oton kanssa kaikesta samoilla linjoilla, koska meillä on ollut niin erilaista omassa lapsuudessa, kun toisella oli sisaruksia ja toisella ei. Uskon, että juuri siksi me ollaan löydetty hyvä keskitie näihin sisarussuhteisiinkin, kun ollaan tultu toisiamme vastaan näissä asioissa, ja mietitty ne parhaat puolet kummankin omasta lapsuudesta. Me ollaan tosi onnellisia meidän kolmesta mahtavasta tyypistä, ja uskon, että he tulevat olemaan läheisiä aina, vaikka jossain vaiheessa elämää sukset menisivätkin ristiin hetkellisesti. Uskon, että he ovat toisilleen valtavan suuri tuki ja turva, nyt ja tulevaisuudessa.

Kiitos vielä hurjasti postaustoiveesta teille! Niitä on aina ihanaa toteuttaa, ja haluan että tiedätte, että vaikka en niitä aina erityisesti kyselisikään, ne ovat aina tervetulleita. Ihanaa viikonloppua <3

Millaisia sisarussuhteita teillä itsellänne on, tai teidän lapsilla? Mitä eri-ikäiset sisarukset tykkäävät tehdä yhdessä?


”Saadaanhan me nukkua yhdessä vielä pliis!”

20.04.2018

Jaa-a, niin siinä sitten kävi, että tilapäisjärjestely muuttui ainakin toistaiseksi pysyväksi ratkaisuksi. Kuopus siirtyi mun äidin vierailun ajaksi omasta huoneestaan nukkumaan isosiskojen huoneeseen, jotta mun äiti sai hänen huoneestaan siksi aikaa ”vierashuoneen”. Isosiskot olivat ihan super innoissaan tästä yökyläilystä jo etukäteen, ja kuopus ei ihan tajunnut mistä oli kyse. Kun sitten ekana iltana Otto vei kaikki tytöt kerralla nukkumaan, taapero jäi iloisena sänkyyn höpöttelemään siskoilleen.

Parin minuutin päästä kuului vaan ”Nova shhhh.” Ja sitten koko kolmikko olikin hiljaa aamuun asti, vain tasainen tuhina kuului, kun kävin katsomassa. Seuraavana iltana ei kuulunut edes hyssyttelyä, kaikki vaan nukahtivat samantien. Mun äiti lähti jo maanantaina, ja kun hän lähti, niin tytöillä oli ensimmäisenä mielessä vain se, että ”eihän pikkusiskon tarvitse mennä omaan huoneeseen nukkumaan, saadaanhan me olla yhdessä vielä?”. Ja me tietenkin luvattiin, että saa. Koska aww, en kestä!

Tähän asti siis Otto on yleensä nukuttanut taaperon iltaisin, ja siinä on mennyt n. 5-15 minuuttia. Mutta nyt hän sitten nukahtaa vaan sinne omaan sänkyynsä ihan itsekseen, toki isosiskojen turvallisen tuntuisessa seurassa. Kaikki kolme tyyppiä ovat ahtautuneet samaan huoneeseen nukkumaan, ja kerrossängyn ja ison pinnasängyn lisäksi sinne ei sitten juuri muuta mahdukaan kuin vaatekaapit. Ja he ovat tyytyväisiä näin. Meidän ihanat pienet, niin tärkeitä toisilleen. Osasin tavallaan odottaa tätä, koska meidän tytöt on vaan niin super läheisiä keskenään, ja yleensä viettävät kaiken ajan yhdessä päivisinkin. Mutta silti se, että isommat oikein pyysivät, että pienimmäinenkin saa nukkua heidän kanssa, oli niin suloista.

Kyllä täytyy ajatella, että ainakin jotain on mennyt oikein, kun he niin kovasti välittävät toisistaan. Vaikka nahistelevat välillä, niin silti haluavat olla yhdessä aina kun mahdollista. Se on jotain sellaista, mitä en osannut edes etukäteen odottaa, sillä mulla ei ole omista sisaruksista mitään kokemusta. Mun kokemukset muista ihmisistä sisaruksineen ovat olleet monenkirjavia, mutta tietysti ulkopuolisena en koskaan ole päässyt seuraamaan sisarussuhdetta niin läheltä kuin äitinä. Varmasti aika monella äidillä on se tunne, että juuri se omien lasten sisarussuhde on ainutlaatuisen läheinen ja ihana, ja niin myös mulla. On kyllä mielettömän suuri rikkaus päästä seuraamaan lasten kasvua yhdessä.

Mennään tällä järjestelyllä niin kauan kuin tytöt haluavat, ja toinen tyhjä makkari saa toimia sitten leikkihuoneena, kuten myös olohuone. Meille vanhemmille se on ihan sama miten he huoneensa haluavat jakaa, kunhan heillä on hyvä olla.

Yhtenä iltana, kun toinen isommista tytöistä näki kuulemma ikävää unta, ja tuli kertomaan asiasta kesken unien, hän totesi itse, että ”ei se haittaa että näin pahaa unta, ei meidän huoneessa silti ole mitään pelottavaa, siellä on vaan paljon sänkyjä ja rakkaita tyttöjä.”. Enpä olisi osannut itse paremmin sanoa. Paljon sänkyjä ja paljon rakkaita tyttöjä,  kuulostaa ihan just meiltä. Sinne ne taas menivät nukkumaan tänäkin iltana, yhdessä ja tyytyväisenä.

Rakastan näitä vaan niin paljon <3


Kuin kolme marjaa – vai onko sittenkään?

01.08.2017

Kävin eilen äitini luona ja nappasin mukaani hauskan, alakouluiässä täyttämäni valokuva-albumin, jossa oli kaikenlaisia kuvia omasta lapsuudestani. Olin valinnut albumiini jokaiselta siihen astiselta ikävuodeltani omia lempparikuviani, ja ne ovat ei missään järjestyksessä siellä. Jostain syystä olen valinnut myös mukaani mun isovanhempien lomakuvia, Etelän lomalta jolla en itse ollut edes mukana. Pisti vähän naurattamaan kun täysin vieras kanarialainen kalkkuna on siellä mun vauvavuosien nakukuvien keskellä. Mutta kai ne mummun ja papan lomakuvat on olleet mulle tärkeitä silloin, ja onhan niitä hauska selata näin myöhemminkin.

Se valokuva-albumi nyt ei varsinaisesti muuten liity tähän postaukseen, kuin että inspiroiduin sitten laittamaan meidän kaikkien kolmen tytön kuvat rinnakkain ja tsekkaamaan että onko sisaruksissa samaa näköä niin kuin moni sanoo. Ja onhan heissä, vaikka kaikki kolme ihan omanlaisiaan uniikkeja mimmejä ovatkin. Kyllä heidät siskoiksi tunnistaa todellakin, vaikka eivät mielestäni mitään identtisiä kolmosia kuitenkaan ole.

Toki kuvat on kaikki otettu vauva-aikaan, vanhempana sitten oma tyyli ja esimerkiksi hiukset ja ilmeet ja eleet muokkaavat myös ulkonäköä synnynnäisten piirteiden lisäksi, joskus jopa enemmän kuin ne piirteet itsessään. Tosi mielenkiintoista nähdä, ovatko tytöt samannäköisiä vaikkapa teini-iässä tai keski-ikäisinä. Monestihan ihmiset alkavat muistuttaa esimerkiksi vanhempiaan tosi paljon vasta keski-iässä, vaikka aiemmin samaa näköä ei olisi niin huomannutkaan. Moni on sanonut jo nyt että joku tytöistä näyttää ihan minulta tai on kuin ilmetty Otto. Jännää nähdä muuttuuko tämä iän myötä, vai alkavatko he muistuttaa enemmänkin meitä.

Kun katsoo noita vanhempien tyttöjen vauvakuvia, näkee ihan selvästi että ”hehän näyttivät ihan itseltään jo vauvana”, mutta nyt kun Nova on vasta vauva, ei vielä silti voi tietää miltä hän näyttää isompana. Se on jotenkin niin hassua että sitä ei vaan silti voi tietää, vaikka jälkikäteen sen näkee ihan selkeästi. Esikoisella on ihan samanlaisia ilmeitä edelleen, ja keskimmäinenkin on ihan samannäköinen nyt kuin vauvanakin. Vaikka mua hirveästi kiinnostaakin että millainen isompi tyyppi Novasta tulee, olen maailman onnellisin että saadaan nauttia hänestä vielä vauvana pitkän aikaa.

Näissä kuvissa kaikki tytöt ovat suunnilleen puolen vuoden ikäisiä, ja suunnilleen saman kokoisiakin. Hauskaa, että vaikka heidän syntymäpituutensa ovat vaihdelleet 46cm ja 51cm välillä, ja syntymäpainot 3010g & 3580g välillä, puolen vuoden iässä he ovat olleet melko saman kokoisia kaikki. Tosin kaikkein pisin on tämä meidän kuopus, jonka syntymäpituus oli kuitenkin vain 49cm, keskimmäistä ja esikoista myöhäisemmistä viikoista huolimatta. Hän lähestyy jo 70cm pituutta kovaa vauhtia, ehkä jo puolivuotisneuvolassa ollaan saavutettu uusi kymmenluku pituudessa. Jännää seurata myös tätä kasvua!

Hauskaa, kun katsoo näitä kuvia niin huomaa myös miten on kamerat, objektiivit ja kuvakulmat muuttuneet vuosien varrella. Onneksi mielestäni parempaan suuntaan, toivottavasti teidänkin!

Ihanaa tiistaita kaikille <3