Huh, jotenkin se jysähtää päivä päivältä enemmän tajuntaan, että meidän perheessä ei ole enää vauvoja. Selasin meidän ulkoista kovalevyä samalla kun tyhjensin mun läppäriä, törmäsin meidän tyttöjen vauvakuviin ja boom! Vauvaikävä iski, pahasti. Toki ainakin mulle tytöt on aina äidin vauvoja, vielä aikuisenakin varmasti, mutta silti sitä ihan oikeaa vauvavauvaa meillä ei ole enää nuuhkuteltavana ja nukuteltavana. Meillä on kaksi ihanaa pientä tutkijaa, kiperiä kysymyksiä, toinen unelmoiva haaveilija ja toinen joka kipittää hirmuista vauhtia eteenpäin minkä pienillä läpsyttelyjaloillaan pääsee.

Mä rakastan tätä vaihetta, sitä että tytöt oppivat uutta ja heidän kanssaan voi keskustella ja tehdä paljon kaikkea. On helpottavaa kun lapsi osaa itse kertoa omista tuntemuksistaan ja tytöt osaavat leikkiä kivasti jo keskenään. Mutta silti, mä kaipaan niitä rauhallisia hetkiä kun sai vaan makoilla sängyssä ja vauva nukkui vieressä. Kaipaan imetystä, vaikka se oli iso ja kokonaisvaltainen osa elämää, joka ensimmäiset puoli vuotta sitoi mut kiinni vauvaan 24/7. Se oli silti ihanaa.

Vaikka olin ajoittain väsynyt, ja turhautunutkin ja unettomia tai hyvin lyhyissä pätkissä nukuttuja öitä kertyi välillä aivan liikaa, on tässä jälleen kerran käynyt niin että aika kultaa muistot. Niinä unettomina öinä mä olisin antanut mitä vain päästäkseni tähän nykyhetkeen, tai edes pari kuukautta eteenpäin, että nukkuminen olisi ollut helpompaa. Mutta nyt mulla on ikävä sitä kaikkea muuta, ja se nukkumattomuus tuntuu ihan pikkujutulta, sivuseikalta jonka voi vain unohtaa, kun miettii miten ihanaa vauva-aika kuitenkin on. Tiedän, että oikeasti se ettei saa nukkua on ihan järkyttävän raskasta, mutta mun muistoissa mä näen vaan pienet varpaat, iloisen hymyn ja ihanat pienet posket. Sormet jotka puristavat tiukasti mua etusormesta ja ne pienet jalat, jotka käpertyivät kippuralle mua vasten kun me silloin välillä kuitenkin nukuttiin.

Mä olen kokenut kaksi hyvin erilaista vauva-aikaa. Toisen maailman rennoimman, jolloin unta riitti kaikille ja elämä oli yhtä aurinkoa joka päivä. Ja toisen jolloin välillä tuntui että voimat loppuvat, kun ei saa nukkua. Silti muistan molemmat yhtä ihanina aikoina, enkä osaa sanoa kumpaa aikaa ikävöisin enemmän. Kuvaavaa on kuitenkin se, että toisesta vauva-ajasta mulla on jäänyt mieleen yksi erityisen huono yö, ja toisesta taas en osaa nimetä yhtäkään yksittäistä huonoa yötä, mutta ne pari hyvää on jäänyt mieleen. Oman lisämausteensa tietenkin antoi se, että Zeldan vauva-aikana huolehdittavana ei ollut vain vauvaa, vaan myös 1,5-vuotias neitokainen. Esikoisen vauva-ajan helppoutta ei saa ikinä takaisin, koska vauvan lisäksi on aina isommatkin mukulat siinä mukana. Ellei sitten odota kahtakymmentä vuotta, haha!

Mulla on katse tiukasti eteenpäin, enkä koe että kärsisin tällä hetkellä vauvakuumeesta, meillä on just hyvä näin. Mutta ai että olisi ihana palata hetkeksi niihin vauvantuoksuisiin hetkiin! Onneksi on kuvat ja videot, joilta voi kuunnella vauvan ähinää, sitä maailman höperöimmän kuuloista ihme ääntä joka joskus kuulosti niin ihmeelliseltä ”meidän vauvasta kuuluu ääniä, se tekee muutakin kuin syö ja nukkuu!” Ja silloin kun se ikävä iskee oikein pahaksi, voi palata lukemaan tekstejä niiltä ajoilta kun sitä unta ei riittänyt nimeksikään, niistä kirjoituksista muistaa taas sen, miksi on niin uskomattoman siistiä että meillä on kaksi tyttöä jotka osaavat puhua ja kertoa jos yöllä on jano tai vessahätä sen sijaan että itkisivät vain eikä tietäisi miten voi auttaa kun kaikki keinot on jo kokeiltu mutta itku vain jatkuu.

Vauvat on ihania, maailman ihanimpia pieniä tyyppejä. Mutta niin on isommatkin pienet tyypit, ja nyt me keskitytään heihin, ja käydään välillä isompien minityyppien kanssa nuuskuttamassa naapurin vauvaa.<3

Onko teillä vauvaikävää?

Huh, mikä viikon aloitus. Sunnuntaina mä julkaisin Oton innoittamana postauksen, joka herätti keskustelua ja joka keräsi enemmän tykkäyksiä kuin mikään ikinä ennen mun blogiuran aikana, kiitos teille siitä, ihan mieletön kiitos kaikista kannustavista kommenteista ja siitä että jaoitte omia kokemuksianne! Te ootte ihan mielettömiä mahtityyppejä siellä, ihan jokainen<3 Täytyy kyllä hehkuttaa silti tuota aviomiestä vielä enemmän, se järjetön hype Oton postauksesta oli mun mielestä kyllä täysin ansaittua, ja ihan kreisiä, kreisin ihanaa. Mä haluan Oton blogiuralle pelkkää hyvää, ja en voisi olla hänestä ylpeämpi. Hieno ja koskettava teksti se oli mustakin, täynnä rakkautta.

Juuri kun me lenneltiin pilvissä teidän reaktioista ja kaikesta tuli niin uskomaton hyvä fiilis, meidän kuopus tempaisi itselleen jostakin talven en-edes-tiedä-monennenko flunssan. Täällä ei olla siis nukuttu pariin yöhön, mutta tänään onneksi Zeldalla ei ollut enää illalla, eikä nukkumaanmennessä ollenkaan kuumetta. Pidän sormia ristissä että selvittäisiin tästä nyt vain tällä parin päivän kuumeilulla, eikä tultaisi jälleen koko perhe vuorotellen kipeäksi. Mun piti tulla jo eilen höpöttämään, mutta toissa yö meni vielä viime yötäkin huonommin, enkä millään saanut itseäni koneen äärelle sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa postauksen.

Tänään(kin) herättiin kuudelta, mutta se ei haitannut, ei ollenkaan. Mulla on takana yksi blogiuran hienoimpia päiviä, Instagramista joku ehkä bongasikin jo pientä #AussieAcademy sneak peekiä, mutta enempää en valitettavasti voi vielä kertoa. Mä sain tavata tänään yhden mun suurimmista inspiraation lähteistä koko blogiskenessä, Rami Hannan, ja vieläkin tuntuu uskomattomalta! Mä tulen kertomaan teille vielä lisää tästä päivästä, mutta nyt tyydyn vain sanomaan että ei haittaa väsymys, ei ollenkaan, tänään oli niin hieno päivä, jota en ikinä tule unohtamaan.

Tytöt olivat täällä Oton tädin, ja ihanan Poppy-koiran kanssa, ja heillä oli kuulemma tosi kiva päivä. Itsestäkin oli ihanaa tulla kotiin kun täällä odotteli sellainen suloinen karvainen kaveri, voi apua! Mulla on niiiiin paha koirakuume, siis ihan järjetön, olen siitä ennenkin kirjoittanut mutta se vain pahenee kokoajan.

Musta tuntuu että mä olen nyt täynnä energiaa blogin suhteen ja muutenkin, ja täynnä uusia ideoita myös. En aio muuttaa blogin sisältöä, tai sitä millainen mun blogi on, mutta aion lisätä olemassaolevan päälle jotain uutta ja toivottavasti myös sellaista, mikä ilahduttaa teitä lukijoita. Blogin suhteen mä olen aina halunnut mennä eteenpäin ja kehittyä, ja vaikka takana on jo pian neljä vuotta, mä toivon että suunta on jatkossakin vain eteenpäin.

Muutama kommentoi silloin kun kerroin muutosta, että toivotte ettei mun blogi muutu liian ammattimaiseksi, sellaiseksi että täältä katoaa rento ote ja aito fiilis ja persoona. Mä takaan että niin ei tule käymään, koska mä nyt vaan olen tälläinen random höpöttäjä, enkä muuksi voi tai edes halua muuttua, hahaa! Ainiin, ja pakko vielä sanoa sen verran, että älkää säikähtäkö viime päivien kuvanlaatua! Olen ollut pari päivää vanhan kamerani varassa, mutta asiaan tuli parannus tänään, eikä tämän postauksen jälkeen pitäisi näkyä enempää kohinakuvia.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille<3 Huomenna uudet kujeet taas, ja viikon arkiruokaresepti!

PS: Moni on kommentoinut että uudet postaukset eivät päivity blogloviniin, mä olen ottanut yhteyttä ja pyytänyt korjaamaan ongelman, enkä itse voi tehdä asialle enempää. Toivon että ongelma korjataan pian, mutta sielläkin on varmasti ruuhkaa kun sieltä aika monta blogia löytyy, eikä välttämättä samantien pystytä asiaa korjaamaan kun minä siitä ilmoitan. Eli pyydän kärsivällisyyttä teiltäkin, mä tiedän että se on ikävää kun ne ei sinne tule, en mäkään siitä nauti, mutta en tosiaan voi asialle juuri nyt tehdä tämän enempää.

Parhaita puolia siinä, että on bloggaava aviomies, on se että pääsee itsekin lukemaan oman miehensä ajatuksia ja tunteita. Kun Otto tänään kirjoitti postauksensa siitä, millaista oli saada kuulla tulevansa isäksi ensimmäistä kertaa, mulla tuli itku. Ja samaan aikaan myös halu jakaa oma puoleni päivästä ja hetkistä, joista en koskaan ole kertonut blogin puolella muutamaa sanaa enempää. Millaista oli saada kuulla tulevansa äidiksi, ja millaista oli saada kuulla se viikon seurustelun jälkeen. Ehkä paras puoli siinä, että aviomies bloggaa, on se että te lukijat jotka luette molempien blogeja, saatte joskus lukea meidän molempien näkökulman asioihin.

Neljä vuotta sitten helmikuussa, mä koin ensimmäisiä alkuraskauden oireita. Pidin ne ensin omana tietonani, koska mua pelotti, mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa pojan kanssa, joka oikeasti välitti musta, ja josta halusin pitää kiinni. Mä tiesin, että mun ainoa vaihtoehto on pitää vauva, koska en ikinä olisi voinut valita itse toisin, ja siksi pelkäsin kertomista. Pelkäsin että menetän sen kaiken ihanan, mihin olin juuri vasta pääsemässä kiinni. Toisen välittämisen, rakkauden ja tuen, sen ihmisen jonka kanssa musta tuntui että haluan jakaa koko mun elämän.

Mäkin muistan sen illan, mä muistan jopa päivämääränkin, 16. helmikuuta. Me oltiin oltu ulkona Onnelassa kavereiden kanssa katsomassa Johanna Tukiaista, mahtavaa. Otto tarjosi mulle drinkin, jota mä en edes maistanut, koska mä vaan tiesin. Lähdettiin mun Ullanlinnan kämppään jo aika alkuillasta, mä olin tosi väsynyt ja halusin vaan olla Oton kanssa. Makoiltiin sängyllä ja juteltiin kaikkea mahdollista, ja mulle vaan tuli tunne että mun on pakko sanoa se, ja niin mä pamautin ilmoille ”Otto, musta tuntuu että mä oon raskaana”.

Se sai aikaan hiljaisuuden, joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ei todellisuudessa ollut varmaan kovin pitkä aika. Siinä vaiheessa kun mä kerroin, mä olin jo päätökseni tehnyt, en voisi luopua lapsesta vaikka mikä olisi. Ensimmäinen asia joka rikkoi hiljaisuuden, oli se kun mä sanoin Otolle, että ymmärrän kyllä jos hän ei ole viikon seurustelun jälkeen tällaiseen valmis, ja että mä en vaadi häneltä yhtään mitään, enkä ole katkera jos hän ei halua ryhtyä perheenisäksi tähän tilanteeseen tai olla mun kanssa enää missään tekemisissä. Mä en ikinä olisi voinut enkä halunnut pakottaa isäksi ihmistä, joka ei sitä itse missään nimessä halua.

Mä olin maailman surullisin, koska mä luulin tietäväni miten kaikki päättyy. Se ihana poika sanoisi mulle että ”joo kiitti moi, tää oli nyt tässä, pärjäile.” Mutta se ei mennytkään niin. Se ihana poika sanoikin, että ei hän ole menossa mihinkään. Hän on mun kanssa, vaikka mitä tapahtuisi.

Sinä yönä ei tullut nukuttua kovin montaa tuntia, mä en oikein tiennyt mitä ajatella. Enhän ollut tehnyt vielä edes testiä, mutta jotenkin mä vaan olin ihan varma. Seuraavana päivänä me mentiin läheiseen apteekkiin ostamaan raskaustestiä, minä hermostuneesti hihitellen ja Otto kylmän viileästi. Eihän me tumpelot niitä löydetty kun ei koskaan ollut sellaiselle ollut tarvetta, ja jouduttiin vielä kysymään neuvoa apteekkarilta. ”Raskaustesti” luki paketissa, joka pakattiin kivaan pieneen pussiin ja sitä mä sitten kanniskelin tärisevin käsin. Oton piti lähteä töihin, ja mä olin yksin testin kanssa.

Katselin pussia ja jahkailin, en saanut testiä tehdyksi. Pakkasin sen mukaan, kun lähdin ystäväni luokse Vantaalle yökylään tekemään hänelle seuraavaksi päiväksi vanhojentanssikampausta. En olisi varmaan saanut sitä testiä tehdyksi ellei mun ystävä olisi sanonut että nyt ihan oikeasti vaan teet sen, ja mähän tein. Samalla sekunnilla kun pissa osui tikkuun, siihen lävähti kaksi tulipunaista viivaa, ja mä todellakin tiesin mitä se tarkoitti.

Huutonauruitkuhepulia, ja erittäin tärisevin käsin valmistettua tortillaillallista myöhemmin mä sain soitetuksi Otolle. ”Mä OLEN raskaana, kaksi viivaa”. ”Aijaa, okei. Mulla on nyt vähän paha paikka, soitan sulle myöhemmin.” Sillä sekunnilla tuntui että kaikki edellisiltana juteltu valui vessanpöntöstä alas raskauspissan mukana, ja mä jäisin sittenkin yksin. Tosipaikan tullen ei sitten rohkeus riittänytkään, luulin etten kuule Otosta enää ikinä mitään.

Illalla, muutamaa tuntia myöhemmin se Otto sitten soitti. Mun sydän hakkasi varmaan miljoona lyöntiä minuutissa kun vastasin puhelimeen. Hän oli ollut kaupan kassalla kaverin kanssa kun mä soitin, hieno hetki ilmoittaa miehelle että hänestä tulee isä. Me juteltiin, kaikki oli hyvin. Mua itketti helpotuksesta, mutta silti mua jännitti ihan hulluna, pelkäsin kokoajan että Otto herää unesta ja tajuaa mihin on ryhtymässä, eikä haluakaan tätä.

Seuraavana päivänä me nähtiin, ja ihan ekana halattiin varmaan ikuisuus. Mentiin Otolle, tehtiin ruokaa ja makoiltiin sängyssä. Otto silitti mun pientä mahaa, jossa ei kyllä näkynyt mitään merkkejä raskaudesta vielä, mutta kuitenkin. Ajatus oli tärkein. Silloin mä tiesin, että ei se oikeasti mihinkään ole lähdössä, vaan tässä se on meidän kanssa. Meistä tulee perhe.

Raskausaika oli meille molemmille kasvun paikka, me hypättiin täysin erilaiseen elämään kuin mitä oltiin siihen asti eletty. Mulle se muutos oli helpompaa hyväksyä ja siihen sopeutua, niinhän sitä sanotaan että naisesta tulee äiti kun testi näyttää plussaa, miehestä isä sitten kun vauva syntyy. Eihän se näin aina käytännössä mene, kummankaan osalta, mutta meillä meni ainakin vähän. Joskus se tuntui pahalta, että mun sukulaisten kesken vauvasta puhuttiin, häntä odotettiin yhdessä innoissaan ja raskaudesta iloittiin. Oton sukua mä en edes silloin tuntenut, eikä heille saanut kertoa mitään, koska Otto ei halunnut.

Loppupeleissä mulle oli kuitenkin tärkeintä se, että Otto pysyi mun rinnalla, Otostahan se meidän vauvan isä oli tulossa, eikä kenestäkään muusta. Kotona me oltiin yhdessä innoissaan vauvasta, ja Otto jaksoi hehkuttaa mun jokaista kirppislöytöbodya ja käydä mun kanssa perhevalmennuksessa. Otto on aina reagoinut asioihin pelaamalla, niin hassulta kuin se tälläisen niin-ei-pelaaja-vaimon korvaan edelleen kuulostaakin. Mä annoin Otolle sen rauhan pelata, ja luotin siihen että sitten kun vauva syntyy, meininki muuttuu.

Ja niin siinä kävikin. Siitä päivästä asti, kun meidän esikoinen syntyi, on tuo mun vieressä tällä hetkellä animea tuijottava kaksilahkeinen ollut maailman paras isä ikinä. Kyllähän se pelaa, ja tekee omia juttujaan, mutta niin sen kuuluukin, niin teen minäkin. Me ollaan vanhempina ja puolisoina tasavertaisia, ja edelleen, neljän vuoden ja kahden lapsen jälkeen ihan tajuttoman rakastuneita ja onnellisia. Toivottavasti niin on aina.

Kaivoin pitkästä aikaa toissa syksynä Tukholmasta ostetut maiharit kaapista, kun tuntui että kaikki tämän talven lempparit jo kyllästyttää, kun niitä on käyttänyt niin paljon. Parasta maihareissa on ehdottomasti se, että niiden pohjat pitävät hyvin liukkaallakin kun ovat niin voimakkaasti kuvioidut, kaikilla muilla kengillä mä olen liukastellut koko tämän loskaisen viikon läpi. Tänään ei ohjelmassa ollut mitään ihmeellistä, joten kiskaisin maihareiden seuraksi rennot khakinvihreät housut jotka ostin kesällä Berliinistä, ja Sheinsiden neuleen, joka ei myöskään ole eksynyt hetkeen päälle.

Talvella tulee käytettyä ihan liian paljon mustaa, ainakin mulla ja halusin välttää sitä tänään mahdollisimman pitkälle. Silti sorruin laittamaan mustan takin, kun se tuntui ainoalta joka sopii khakinvihreisiin pöksyihin ja viininpunaiseen pipoon. Musta on sellainen turvaväri, mutta pidemmän päälle se on tylsä valinta. Maailmassa on tuhansittain kauniita värejä, miksi ihmeessä mä niin usein valitsen päälle silti sitä mustaa? Eikö talvella ole muutenkin tarpeeksi synkkää, ettei tarvitsisi enää lisätä sitä synkkyyttä verhoutumalla päästä varpaisiin kaikkein tummimpaan värivaihtoehtoon. Mä aion nyt yrittää käyttää mahdollisimman vähän mustaa lopputalven, mutta uskon kyllä että en kauaa pysy tällä tiellä, koska heti kun se apua-mulla-ei-oo-mitään-päällepantavaa -päivä iskee, on lopputuloksena ainakin puoliksi musta asu, haha! Mutta ainakin yritän!

Pipo Asos / Takki Sheinside* / Huivi Monki* / Neule Sheinside* / Housut Tally Wejl / Kengät Dinsko / Laukku Coach / *saatu blogin kautta

Aamupäivällä oltiin lasten kanssa pihalla leikkimässä, ja iltapäivällä käytiin kaupassa, ja katsottiin yhdessä Viaplaysta Beverly Hillsin hienostohauva 2 -elokuva. Pidettiin tänään saunailta, ja nyt olo on ihanan raukea, tekee vaan mieli katsoa vielä hetken jotain sarjaa ja painua sitten unten maille. Huomenna me suunnataan erään ihanan pikkuneidin 1v-synttäreille, ja tytöt odottavat pirskeitä jo kovasti, ja korttiakin ovat jo askarrelleet. Saapa nähdä kuka meistä kolmesta tytsykästä kehittelee pahimman asukriisin huomenna, kun pitäisi valita juhlavaatteita, hahaa!

Mä palailen huomenna uusien juttujen kanssa! Ihanaa viikonloppua kaikille<3

Mä olen aina ollut tosi sosiaalinen ja menevä, enkä ole hirveästi viettänyt aikaa yksin niitä vuosia lukuunottamatta kun mun äiti oli vakavasti sairas, ja olin paljon yksin äidin kanssa, eli yksin, koska suurimmaksi osaksi äiti nukkui. Silloinkin kun ”asuin yksin”, mun luona oli aina kavereita, tai sitten olin itse kaverin luona. Asuin reilun vuoden yksin omassa asunnossa, mutta sinä aikana mun yksin kotona viettämät yöt on laskettavissa varmaan kahden käden sormilla, etenkin koska mun ystävä asui samassa rapussa kerrosta ylempänä.

Otto ei, eikä lapsetkaan,  muuttaneet sitä että mä en edelleenkään kaipaa yksinoloa ollenkaan. Viihdyn yksin kotona silloin kun mulla on hommia tehtäväksi tai haluan siivota rauhassa mutta kaiken muun ajan voisin olla Oton ja lasten kanssa. Ennen pakenin kaikin keinoin yksinoloa, nykyisin se on harvinaista että saa olla yksin kotona, ja siksi mä olen oppinut nauttimaan niistä pienistä hetkistä vaikka en niiden perään haikailekaan.

Mä en kaipaa rauhallisia suihkuhetkiä, musta on kiva mennä suihkuun lasten kanssa ja nauraa kun ne spruuttaavat kumiankoilla vettä toistensa päälle ja järjestävät shampoopulloja riviin. En kaipaa hiljaisia iltoja yksin sarjoja katsellen, kun katson ne mieluummin Oton kanssa silloin kun molemmilla on aikaa. Hiljaiset iltadatailut yksin ei ole mun juttu, koska musta on niin paljon kivempaa datailla Oton vieressä, heittää huonoa läppää ja höpötellä kaikkea mitä mieleen tulee. Ja oikeastaan siivouskin on kaikista kivointa silloin, kun kuunnellaan samalla musiikkia ja siivotaan kaikki yhdessä.

En koe olevani läheisriippuvainen, koska kyllä mä osaan nykyään olla yksin ja tykkäänkin siitä, mutta en vaan kaipaa yksinoloa, samalla tavalla kuin vaikka kaipaan kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa. Kai se on ihan normaalia, ei kai yksinoloa tarvitse kaivata välttämättä, varsinkaan elämäntilanteessa jossa se yksinolo on hyvin harvinaista. Mun mielestä kaikki mikä ei vaadi äärimmäistä keskittymistä on kivempaa seurassa kuin yksin.

Yksi lemppari yksinolon hetki mulla kuitenkin on, jolloin en kuitenkaan varsinaisesti ole yksin kotona. Aamuisin, tyttöjen vielä nukkuessa mä juon yksin rauhassa kahvia, kuuntelen hiljaisuutta ja selaan puhelimella blogeja ja uutisia. Se on ihanaa luksusta, joka kestää juuri sopivan pienen hetken, ennenkuin joko Tiara hipsuttelee tukka unipörrössä lastenhuoneesta ja sanoo ”Huomenta rakas äiti”, tai Zelda kiljaisee sängystä ”Hetätyyyy! ÄÄitiii! Poiiiiiiis!” pirteänä kuin peipponen.

Olenko mä outo kun en koe erityistä tarvetta yksinololle? Viihdyttekö te paremmin yksin vai seurassa?