Huh, jotenkin se jysähtää päivä päivältä enemmän tajuntaan, että meidän perheessä ei ole enää vauvoja. Selasin meidän ulkoista kovalevyä samalla kun tyhjensin mun läppäriä, törmäsin meidän tyttöjen vauvakuviin ja boom! Vauvaikävä iski, pahasti. Toki ainakin mulle tytöt on aina äidin vauvoja, vielä aikuisenakin varmasti, mutta silti sitä ihan oikeaa vauvavauvaa meillä ei ole enää nuuhkuteltavana ja nukuteltavana. Meillä on kaksi ihanaa pientä tutkijaa, kiperiä kysymyksiä, toinen unelmoiva haaveilija ja toinen joka kipittää hirmuista vauhtia eteenpäin minkä pienillä läpsyttelyjaloillaan pääsee.

Mä rakastan tätä vaihetta, sitä että tytöt oppivat uutta ja heidän kanssaan voi keskustella ja tehdä paljon kaikkea. On helpottavaa kun lapsi osaa itse kertoa omista tuntemuksistaan ja tytöt osaavat leikkiä kivasti jo keskenään. Mutta silti, mä kaipaan niitä rauhallisia hetkiä kun sai vaan makoilla sängyssä ja vauva nukkui vieressä. Kaipaan imetystä, vaikka se oli iso ja kokonaisvaltainen osa elämää, joka ensimmäiset puoli vuotta sitoi mut kiinni vauvaan 24/7. Se oli silti ihanaa.

Vaikka olin ajoittain väsynyt, ja turhautunutkin ja unettomia tai hyvin lyhyissä pätkissä nukuttuja öitä kertyi välillä aivan liikaa, on tässä jälleen kerran käynyt niin että aika kultaa muistot. Niinä unettomina öinä mä olisin antanut mitä vain päästäkseni tähän nykyhetkeen, tai edes pari kuukautta eteenpäin, että nukkuminen olisi ollut helpompaa. Mutta nyt mulla on ikävä sitä kaikkea muuta, ja se nukkumattomuus tuntuu ihan pikkujutulta, sivuseikalta jonka voi vain unohtaa, kun miettii miten ihanaa vauva-aika kuitenkin on. Tiedän, että oikeasti se ettei saa nukkua on ihan järkyttävän raskasta, mutta mun muistoissa mä näen vaan pienet varpaat, iloisen hymyn ja ihanat pienet posket. Sormet jotka puristavat tiukasti mua etusormesta ja ne pienet jalat, jotka käpertyivät kippuralle mua vasten kun me silloin välillä kuitenkin nukuttiin.

Mä olen kokenut kaksi hyvin erilaista vauva-aikaa. Toisen maailman rennoimman, jolloin unta riitti kaikille ja elämä oli yhtä aurinkoa joka päivä. Ja toisen jolloin välillä tuntui että voimat loppuvat, kun ei saa nukkua. Silti muistan molemmat yhtä ihanina aikoina, enkä osaa sanoa kumpaa aikaa ikävöisin enemmän. Kuvaavaa on kuitenkin se, että toisesta vauva-ajasta mulla on jäänyt mieleen yksi erityisen huono yö, ja toisesta taas en osaa nimetä yhtäkään yksittäistä huonoa yötä, mutta ne pari hyvää on jäänyt mieleen. Oman lisämausteensa tietenkin antoi se, että Zeldan vauva-aikana huolehdittavana ei ollut vain vauvaa, vaan myös 1,5-vuotias neitokainen. Esikoisen vauva-ajan helppoutta ei saa ikinä takaisin, koska vauvan lisäksi on aina isommatkin mukulat siinä mukana. Ellei sitten odota kahtakymmentä vuotta, haha!

Mulla on katse tiukasti eteenpäin, enkä koe että kärsisin tällä hetkellä vauvakuumeesta, meillä on just hyvä näin. Mutta ai että olisi ihana palata hetkeksi niihin vauvantuoksuisiin hetkiin! Onneksi on kuvat ja videot, joilta voi kuunnella vauvan ähinää, sitä maailman höperöimmän kuuloista ihme ääntä joka joskus kuulosti niin ihmeelliseltä ”meidän vauvasta kuuluu ääniä, se tekee muutakin kuin syö ja nukkuu!” Ja silloin kun se ikävä iskee oikein pahaksi, voi palata lukemaan tekstejä niiltä ajoilta kun sitä unta ei riittänyt nimeksikään, niistä kirjoituksista muistaa taas sen, miksi on niin uskomattoman siistiä että meillä on kaksi tyttöä jotka osaavat puhua ja kertoa jos yöllä on jano tai vessahätä sen sijaan että itkisivät vain eikä tietäisi miten voi auttaa kun kaikki keinot on jo kokeiltu mutta itku vain jatkuu.

Vauvat on ihania, maailman ihanimpia pieniä tyyppejä. Mutta niin on isommatkin pienet tyypit, ja nyt me keskitytään heihin, ja käydään välillä isompien minityyppien kanssa nuuskuttamassa naapurin vauvaa.<3

Onko teillä vauvaikävää?