Meidän tytöt ovat tainneet tulla vähän äitiinsä siinä, että rakastavat pukeutumisleikkejä ja erilaisten asujen kokeilua. He tosin tykkäävät kovasti myös pestä ja laittaa kuivumaan pyykkiä, mikä ei kuulu äidin suosikkipuuhiin, haha. Saa nähdä kauanko pyykki-into kestää, toistaiseksi nautin siitä täydellä sydämellä. Pienempi ei vielä ole tarkka siitä mitä päällä on, mutta tykkää silti kokeilla vaatteita ja kenkiä, ja vaihtaa niitä usein. Isompi sen sijaan tykkää jo koota erilaisia asukokonaisuuksia, ja saakin usein valita itselleen aina parista eri vaihtoehdosta mieluisimman paidan/hameen/housut ja muut, tai joskus pyytää jotain ihan tiettyä vaatettakin päälleen, ja sen myös saa jos se on tilanteeseen sopiva.

Tällä viikolla pidettiin jälleen kerran pukeutumisleikkipäivä, ja Tiara sai valita vaatteet itselleen ja siskolleen. Pukeutumisleikissä parasta on se, että ei tarvitse valittaa säätilasta tai mistään muustakaan, kun vaatteet ovat vain leikkiä varten. Millaiset asut tulee, kun kolmevuotias saa päättää? Aika yllättävät, sanoisin! Ei tyllihameita, äidin korkokenkiä eikä pinkkiä, mitä tämä on?

Tiaran asu / Mekko Gant* / Kaulakoru Gina Tricot / Leggingssit H&M / Kengät Nike /Hiuspanta Zara / Laukku Longchamp / *saatu blogin kautta.

Zeldan asu/ Paita H&M / Hame Zara / Leggingssit H&M / Kengät Zara

Tiaran suuri aarre on mun vanha Longchampin laukku, jonka olen itse ostanut Tukholmasta joskus seiskaluokalla, yli kymmenen vuotta vanha laukku siis, ja edelleen tosi hyvässä kunnossa. Nuo likuvärjätyt raidat ei ehkä ihan sovi mun tyyliin enää, mutta kolmevuotiaalle pienelle tytölle toi on musta aika passeli eka oma laukku.

Pienempi halusi tuon hiuspannan itselleen sittenkin, sai vähän väriä isosiskon stailaamaan tummasävyiseen asuun! Tiaran asu olikin aikamoinen väriläiskä kun kaulakorun jäätelöt loistivat kaikissa maailman sävyissä tummaa Gantin mekkoa vasten.

Mä tykkään kyllä molemmista asuista, ja oli hauskaa katsoa mitä pieni kolmevuotias valitsee päälleen kun saa itse päättää. Leikitäänkö teillä pukeutumisleikkejä? Oletteko säästäneet omille lapsille laukkuja/vaatteita omasta lapsuudestanne? Kumpi asu on teidän lemppari?

Arki on pääosin mukavaa ja seesteistä, rentouttavaakin jopa nykyään. Mutta aina kerran-pari kuukaudessa osuu se yksi päivä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen siitä asti kun vuorokausi vaihtuu yöllä. Tänään on just se päivä. Illalla juteltiin tavalliseen tapaan esikoisen kanssa, että tänä yönä hän näkee kivoja unia prinsessoista ja koiranpennuista, mutta painajaisiksi ne sitten kuitenkin jostain syystä muuttuivat, ja meille kaikille kertyi unta vain muutama hassu tunti, kun aamulla piti lähteä pirteänä kerhoon. Miten se sattuukin se huono yö aina juuri ennen sellaista päivää, kun täytyy herätä aamulla jonnekin. Sitten kun ei ole menoa minnekään, me nukutaan kuin tukit kaikki ja herätään aamulla seitsemältä hyvällä fiiliksellä puuron keittoon.

Tänään oli puuro loppu, unohdin tietenkin ostaa sitä eilen kun käytiin ostoksilla, vaikka se luki kauppalistassakin. Onneksi oli kaikkea muuta syötävää, mutta aamupuuro on mun aamun käynnistäjä, ja harmitti kun sitä ei ollut. Kerhoon lähtiessä katsoin että ulkona on pakkasta, ja otin pulkan sijaan rattaat, kun ajattelin että ne kulkevat jäällä hyvin. Puolet matkasta olikin loskasohjoa ja sain kunnon hien pintaan kun juoksin ja työnsin matkarattaita siinä sohjossa, että ehdittiin ajoissa. Mutta hiki, se on enemmän kuin hyvä juttu ja kerhoonkin ehdittiin ihan ajoissa. Kotimatkalla napattiin vielä puuropaketti matkaan lähikaupasta.

Onneksi kerhossa oli kuulemma mukavaa lumiukkojen rakentelua, ja itse sain levähtää kuopuksen kanssa kerhohetken ajan, ja soittaa Tiaran kummitädille ja avautua hienosti sujuneesta yöstä. Se vei jo harmituksen tiehensä, vielä kun saisi tämän väsymyksen pois jollain. Kahvia on juotu jo vähän turhan monta kuppia, ja silti silmät lupsuu jatkuvasti. Kuopus olisi päikkäreillä, mutta esikoinen leikkii legoilla pirteästi laulellen Robinia, vaikka hänelläkin on se samainen katkonainen yö takana kuin mulla, ja päälle vielä kerhopäivä. Miten nuo leikki-ikäiset jaksaakin valvoa noin pirteän hyväntuulisena, kun itse on ihan poikki?

Ei voi kuin ihailla heidän tarmoaan, ja liittyä itse mukaan laulamaan Sua Varten ja Paperilennokkiiiiiiii. Jos nukkuminen ei ole vaihtoehto, niin milläpä sitä muulla selviäisi väsymyksestä, kuin ottamalla vielä yhden kupin kahvia, ja heittäytymällä lasten höpötyksiin mukaan. Väsyneenä kaikki naurattaa vielä tavallistakin enemmän, joten mä takaan että juttujen taso tulee olemaan luokkaa absurdi siinä vaiheessa kun Otto tulee töistä, ihan yhtä väsyneenä. Tänään mennään aikaisin nukkumaan, ja huomenna onkin jo perjantai, parasta!

Joku joskus kysyi, mitkä on mun arjen pelastajia, jotka auttavat selviämään juuri näistäkin päivistä. Mä vastaan ehdottomasti, että lasten höpsöt jutut, Oton vertaistuki ja kahvi. Siinä on kova kolmikko, joka auttaa yli päivästä kuin päivästä!

Mukavaa torstaipäivää kaikille, toivottavasti siellä ollaan pirteämmissä tunnelmissa!

Tämä aihe on pyörinyt mielessä siitä asti, kun luin joululomalla keltaisen lehdistön nettisivuilta kasvatusaiheista artikkelia. Itse artikkeli käsitteli muistaakseni jotain ihan perus kasvatusvinkkejä, näitä joita iltapäivälehdet julkaisevat kerran viikkoon vanhemmuuden kantavana voimana. Kommentit olivat ne jotka saivat mun sapen kiehumaan. Siellä joku hirmustunut Erkki-Marjukka jakeli vinkkejään: ”Nykyään lasten kanssa keskustellaan ihan liikaa. Ei lapselta kysytä kaupassa, mitä tänään syötäisiin!!” Miksi ei? Miksi lapsi ei saisi oppia pienestä asti, että hänenkin mielipiteillään ja toiveillaan on merkitystä, ja hän on tasavertainen perheenjäsen?

Viime aikoina on ollut lehdissä ja keskustelupalstoilla useammankin kerran juttua lasten kanssa kaupassa käymisestä. Huutava lapsi on häirinnyt siinä määrin, että häntä ja vanhempaa on pyydetty poistumaan kaupasta. Mun mielestä se on oikein, ei muita kaupassakäyjiä saa häiritä kohtuuttomasti, vaikka lapsen normaali kiukuttelu kaupassa, tai missä tilanteessa tahansa kuuluukin elämään, niin lapsen kuin kaikkien muidenkin. Siinä missä on keskitytty miettimään, onko kaupasta poistaminen oikein vai väärin, olisi ennemmin voinut miettiä, miten sellaisen tilanteen syntymisen olisi voinut ehkäistä.

Mun mielestä avain kaikkien hyvään fiilikseen perheessä, on keskustelu. Parisuhteesta ja sen ongelmista puhuttaessa aina painotetaan, että puhuminen on kaikkein tärkeintä. Ja niin se onkin. Mutta miksi se ei olisi sitä myös kasvatuksessa? Tietenkin keskustelu pitää aina toteuttaa keskustelukumppanin ikään sopivalla tavalla, eikä lähteä kyselemään yksivuotiaalta, että mitä tämä olisi mieltä ulkomaanmatkasta tai muutosta toiseen kaupunkiin. Mutta yksivuotiaankin kanssa voi ja kannattaa keskustella, mitä enemmän, sen parempi.

Tunteiden sanoittaminen on tärkeää, koska se auttaa lasta ymmärtämään miksi joskus itkettää, joskus naurattaa ja joskus suututtaa. Kun lapsi itse ymmärtää että aijaa, nyt mua harmittaa, hän osaa kertoa harmista, ja ehkä lähteä helpommin miettimään yhdessä aikuisen kanssa, että mikä nyt harmittaa. Ja kun syy on selvillä, sille on helpompi keksiä ratkaisu, miten harmitus saataisiin pois.  Tämä toimii myös siellä kaupassa, ja on pienten lasten kanssa vielä oikein helppoa. ”Äiti ymmärtää että sua harmittaa, että just nyt ei osteta tuota lelua. Mutta sä tiedät että sait juuri paljon joululahjoja, etkä tarvitse nyt uutta lelua. Mitä jos tehtäis niin että leikitään kotona sun uusilla joululahjaleluilla, ja nyt mennään valitsemaan mitä hedelmiä ostetaan tälle viikolle” toimii paljon paremmin kuin ”ME EI NYT OSTETA MITÄÄN. OLE HILJAA!” ”MUTTA MINÄ HALUAN!! BYÄÄÄÄÄÄÄÄ!” ”EI!!” ”BYÄÄÄÄÄÄÄ”

Sekin on varmasti totta, että pienelle lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, tai liikaa valinnanvaraa ettei lapsi hämmenny, ei kolmevuotiaalta lähdetä etsimään vastauksia elämän suuriin päätöksiin. Mutta ketä se oikeasti vahingoittaa jos lapsi saa valita haluaako punaiset vai siniset sukat, tai päättää mitä syödään ruuaksi maanantaina. Meillä lapset ovat pienestä asti olleet mukana päätöksen teossa, sitä on hyvä harjoitella. Joku ehkä ajattelisi että jos lapsi saa päättää mitä syödään, sieltä tulisi automaattisesti aina ”nakkeja ja ranskalaisia” tai ”hampparia”, mutta ei. Meillä eniten toivottu ruoka taitaa olla avokadopasta, kuopuksella tosin tuttavallisemmin akakooi eli makaroni, kaikki pastaruuat siis kelpaavat. Ja jos sieltä joskus tulisikin se nakit ja ranskalaiset, mä valmistaisin ja söisin mukisematta. Kyllä lapsetkin maistaa kiltisti kaikkia mun uusia kokkauksia.

Keskustelu, se on myös paljon muuta kuin päätöksiä. Se on toisen huomioimista, sitä että kuuntelee lasta silloin kun hänellä on asiaa. Eikä vain silloin, vaan tarjoaa myös hetkiä niille ajatuksille joita lapselle putkahtaa mieleen, eikä kuittaa lapsen sanomisia hajamielisellä ”Joo”:lla. Mä olen käynyt elämäni parhaimpia, tunteikkaimpia ja hauskimpia keskusteluja meidän tyttöjen kanssa – joka päivä, viimeksi tänään. Juteltiin siitä, mikä on parasta isissä, mikä Tiarassa, mikä Zeldassa ja mikä äidissä. Äidissä parasta on kuulemma ”Se että sinä olet minun seurana aina”.

Ei tietenkään sovi unohtaa myöskään lasten kanssa keskustelemisen huumoriarvoa. Usein lapsilta tulee ne kaikkein hauskimmat läpät ja ajatuksia herättävimmät kysymykset. ”Olenko minä äiti 100-vuotiaana aikuinen?” ”No ihan varmasti olet!” ”No hyvä. Voinko minä sitten hypätä kattoon asti?”. ”No ihan varmasti voit!”. Mun vastaus tuli suoraan sydämestä, koska siitä ei ole epäilystäkään etteikö tuo pieni apina hyppisi vielä satavuotiaanakin kattoon.

Keskusteletteko te lastenne kanssa? Onko lapsella oikeus osallistua arkipäivien päätöksentekoon? Hauskinta tai ihaninta mitä lapsenne on sanonut?

Suurin osa teistä lukijoista on varmasti vanhoja tuttuja, joista osan nimikin on mulla muistissa, mutta siltä varalta, että joku uusi tyyppi sattuisi tänne eksymään muuton myötä, kerron mä lyhyesti itsestäni, perheestäni ja tietenkin vähän blogista. Ehkä on jo aikakin päivittää, itsellenikin, että kuka tätä blogia oikein kirjoittaa. Olen tehnyt yhden esittelypostauksen aiemmin, kaksi vuotta sitten kun blogini muutti ensimmäistä kertaa. Eli oikein luit, mä en esitellyt itseäni ollenkaan kun aloitin bloggaamaan vuonna 2011, en kertonut itsestäni mitään. Aloin vaan latomaan kuulumisia suoraan tiskiin, vaikka takeita ei ollut että niitä näkisi kukaan tai niistä kiinnostuisi kukaan.

Sellainen mä olen. Mutkaton, avoin, impulsiivinen ja vähän pönttö. Innostun nopeasti, ja pyrin määrätietoisesti kohti haaveitani. Voisin ehkä kuvailla itseäni nopeaksi eteneväksi tyypiksi, onhan mulla nyt 23-vuotiaana jo kaksi lasta ja aviomies, lasteni isä Otto, jonka kanssa ollaan oltu pian vuosi naimisissa. Me tavattiin Oton kanssa uutenavuotena 2010-2011, ihastuttiin, rakastuttiin, muutettiin yhteen kuukauden seurustelun jälkeen ja esikoistyttäremme Tiara syntyi syyskuussa 2011. Kuopuksemme Zelda syntyi huhtikuussa 2013, ja viime helmikuussa menimme naimisiin. Aikamoisia ”ruuhkavuosia” tässä onkin eletty, ja nyt on sitten aloilleen asettumisen aika, elellään sitä tasaista arkea ilman suuria mullistuksia.

Vaikka elämän suuret mullistukset ovat nyt ainakin hetkeksi paketissa, on mulla ja meillä edelleen haaveita ja suunnitelmia. Oma koira, ura markkinointialalla, oma asunto ja matkustelu kuuluvat niihin. Haastoin itseni uudenvuodenlupauksena, ja tänä vuonna aion keskittyä hetkessä elämiseen ja hyvään fiilikseen. Suunnitelmat ovat hyväksi, tavoitteisiin pyrkiminen myös, mutta stressiä en aio ottaa. Juuri nyt meillä on kaikki hyvin, tyttöjen kanssa kotona, mukavassa asunnossa jossa ollaan asuttu reilut kaksi vuotta.

Blogiani voi kutsua perheblogiksi, sitä se varmasti on kaikkein eniten. Mutta se on myös paljon muuta kuin kasvatusta, välikausivaatteita, kehitystä, äitiyden iloja ja perhearkea. Se on muotia, mielipiteitä, ruokaa, kauneutta, parisuhdetta ja joskus sisustustakin, jonka suhteen olen kuitenkin äärimmäisen laiska. Olen impulsiivinen myös blogin suhteen, siksi täältä blogin puolelta voi löytää selatessaan melkein mitä tahansa. Joskus innostun pohdiskelemaan, toisinaan kuvaan lastenvaatteita.

Mä toivotan teidät kaikki, uudet ja vanhat, sydämellisesti tervetulleeksi tänne uuteen osoitteeseen lukemaan, ihan mieletöntä olla täällä! Seurantakanavat päivittyvät hitaasti mutta varmasti, Facebook on jo ajantasalla, ja muutkin osoitteet päivittyvät parin päivän sisään. Kiitos teille kaikille jotka seurasitte mukana tänne! Tästä alkaa blogiarki uudessa osoitteessa, vanhojen tuttujen juttujen ja uusien kujeiden kanssa!