Eilinen helluntai me vietettiin ulkoillen ja siivoillen koko asuntoa kesäkuosiin. Tiara auttoi kiltisti levittämällä kirjat ja lelut aina uudelleen joka kerta kun sain ne kerättyä imurointia varten, ihana pallero! Me ostettiin makuuhuoneeseen uudet matot ja siirrettiin makuuhuoneen harmaat matot olohuoneeseen koska vanha punainen matto vaan alkoi tulla jo korvista ulos, muutenkin ollaan yritetty karsia suurin osa punaisista jutuista pois sisustuksesta nyt ja korvattu niitä enemmän vihreällä ja harmaalla, mutta kaipaisin silti vielä lisää limenvihreitä ja pinkkejä elementtejä meidän sisustukseen. Mutta tältä täällä näyttää tällä hetkellä:

Mä rakastin noita harmaita mattoja makkarissa, ne oli ihanan pehmeät jalan alla aina aamuisin unenpöpperössä, mutta noi vihreät matot antaa ihanan kevyemmän vaikutelman mun mielestä. Ne on paljon kesäisemmät ja mä ainakin tykkään!

Olkkari on tällä hetkellä ihan kesken, se on huone joka edelleen kaipaa eniten muutosta meidän kodissa. Pieniä, nopeasti toteutettavia muutoksia joita aion tehdä, on ainakin tuon dvd -hyllyn siirtäminen jonnekin muualle, eihän me edes ikinä katsota dvd:itä, sekä muutaman julisteen kiinnittäminen seinille. Lisäksi tuo olkkarin sänky vaatii ehdottomasti oman kunnollisen päiväpeiton ja muutamia koristetyynyjä. Tai paras vaihtoehto olisi vuodekulmasohva, mutta me ollaan päätetty ettei osteta tänne kotiin enää uutta sohvaa koska me kuitenkin aiotaan muuttaa tästä vuoden sisällä ja ei sitten tiedä millainen olohuone uudessa kodissa on, eikä myöskään haluta hävittää tuota sänkyä koska sen voi sitten edelleen jättää mun äidille vierassängyksi Tiaran huoneeseen.

                     Tiaran lelut vie nykyään huomattavasti enemmän tilaa kuin aiemmin, mutta toisaalta pian on aika myös viedä sitteri ja leikkikaari varastoon ja leikkimattokin on jo kuopattu kun eihän toi neiti siinä pysy paikallaan enää. Tällä hetkellä Tiaralla on olkkarissa kaksi omaa lelukoria ja kirjahyllyn alahylly täynnä lempparikirjoja jotka se saa helposti itse otettua. Vietiin myös olkkarista naulakko pois koska eihän kesällä tarvitse takkeja ja niin saatiin vielä hyvä kolo Tiaran sitterille ja lelukaarelle siksi aikaa kun niitä vielä käytetään. Tällä hetkellä sitterillä tosin ei enää ole muuta virkaa kuin se että syötetään siinä Tiaralle iltapuuro niin neiti saa mukavasti olla lokoisassa asennossa eikä piristy enää juuri ennen nukkumaanmenoa.

Musta tuntuu että vaikka Tiara tulevaisuudessa saakin oman huoneen niin suuri osa leluista ja kirjoista tulee silti säilymään olohuoneessa (ainakin siihen asti että barbitalot ja Baby Bornin skootterit (no okei en osta kyllä baby bornille skootteria vaikka se olikin kieltämättä ihan söpö AM- lelumainoksessa, mut eihän vauvat nyt herranjumala aja skootterilla :DD) alkaa valtaamaan tilaa. Musta on ihanaa että kaikki perheenjäsenet hengailee yhdessä samassa tilassa vaikka tekisivätkin omia juttujaan, vaikka toki Tiara saa sitten omassa huoneessaankin leikkiä jos niin haluaa. 

En usko että löytyy ketään joka ei vielä olisi huomioinut tuota mielettömän mahtavaa säätä joka ulkona on tämän viikon ajan vallinnut. Ja kuten varmaan aika moni muukin, myös me ollaan suurimmaksi osaksi vietetty aikaa pihalla keinumassa, merenrantakävelyillä tai parvekkeella löhöillen. Joka päivä on voinut jättää pois jonkun vaatteen, villatakin, pitkät lahkeet, t-paidan. Ja hups, vihdoin se kesä sitten on täällä ja uskaltauduin taas vuoden tauon jälkeen bikinit päällä ulkoilmaan. Siis parvekkeelle, en sentään vielä rannalle vaikka tänään kyllä kateellisena katselin Aurinkolahden rannalla ilakoivia ja uivia ihmisiä ja mietin että miksi ihmeessä en uskonut säätiedotuksiin ja ottanut vilttiä ja uikkareita mukaan kävelylle.

                    Onneksi on huominen, mä tosiaan toivon että huomenna olis vähintään yhtä lämmin kun tänään niin päästäisiin koko perhe yhdessä rannalle. Otto on ollut iltavuorossa koko viikon ja tänäänkin oli vielä työpäivä joten mä oon ollut aika paljon Tirriäisen kanssa kaksin. Meillä on ollut ihana tyttöjen viikko, mutta onneksi toi isimieskin on vihdoin edes yhden kokonaisen päivän kotona, tuli sitä sen verran ikävä jo! Lämpimän sään toivossa mä tänään shoppailin taas guacamole -ainekset (ollaanhan me oltu jo viikko ilman itsetehtyä guacamolea ;D) ja ajattelin et jos tekisin vaikka dippivihanneksia rannalle. Mun tuurilla huomenna on kumminkin hirveä tuuli ja taivaalta sataa kissoja ja koiria, mutta onni on että dippivihannekset ja guacamole maistuu hyvälle sisälläkin. Mutta tässäpä olis vähän kuvamateriaalia meidän ulkoilupitoisesta viikosta:

 Kiitos Ac ja Måndelsson ihan parhaasta arvontapalkinnosta joka tuli tällä viikolla postissa! Toi suklaa oli mun lempparia ja pyyhkeeseenkin olen aivan rakastunut!

 Ja ainiin, mä tiedän että oon luvannut sen kiukkupostauksen teille. Mut mä en tiedä uskotteko te kuinka hankalaa sen toteuttaminen on! Tää alla oleva kuva on kiukkusin kuva mitä oon saanu Tiarasta moneen viikkoon/kuukauteen. Se on otettu vartti sitten just ennen yökkäreidenvaihtoa ja iltapuuroa kun Tiara oli ihan totaalisen naatti ja onnistuin yllättämään niin ettei se huomannu heti kameraa. Ja silti, kuten noista kahdesta seuraavasta kuvasta huomaatte; se alkoi samantien nauramaan kun se tajus mikä mulla on kädessä. Mä yritän parhaani mut en lupaile liikoja, enkä tosiaan toivo että Tiara yhtäkkiä muuttuisikin ilopilleristä superkiukkuiseksi vauvaksi!

Mutta nyt, mä alan rentoutumaan ja nauttimaan pari palaa suklaata viikonlopun kunniaksi. Ja sitten alkaakin Euroviisujen finaali ja mä niin kovasti toivon että Loreen voittaa! Ihanaa viikonloppua kaikille ja isot kiitokset vielä siitä että teiltä on tullut niin paljon näkökulmia ja kannanottoja tuohon mun edelliseen postaukseeni, ootte aivan parhaita!

Ilmiö nimeltä ”Ei millään pahalla” on tullut mulle tutuksi oikeastaan vasta blogimaailman kautta ja se suututtaa mua aivan silmittömän paljon. Tuon virkkeen siivittämänä kun tuntuu joidenkin mielestä olevan sallittua sanoa ihan mitä vaan. Mä oon jo pitkään pohtinut tekeväni postauksen tästä aiheesta, mutta aina on kohteliaisuus vienyt voiton, ”enhän mä nyt voi kirjoittaa näin negatiivissävytteistä tekstiä julkisesti”. Mutta nyt mä ajattelin, että miksipäs ei, miksi en toisi aihetta esille ja koettaisi herättää keskustelua. Ja olishan se tosiaan ihan hauskaa jos vaikka löytyisi muitakin tämän ilmiön huomanneita! Mutta nyt siis asiaan.

           Se, että ei muka tarkoita millään pahalla antaa monen mielestä oikeuden suoltaa niin törkeitä loukkauksia, että niiden ei kyllä minkään järjen mukaan voi ajatella olevan hyvällä tarkoitettuja. Mä oon ihminen joka haluaa ja yrittää nähdä kaikissa jotain hyvää, joskus jopa liiallisuuksiin asti. Siksi mun on niin vaikea käsittää miksi kukaan haluaa tietoisesti pahoittaa toisen mielen. Ja paino nimenomaan sanalla ”tietoisesti”, kyllähän sä kommenttia kirjoittaessasi tiedät olevasi ilkeä jos sun pitää sinne loppuun tuo fraasi lisätä. Mitä sillä voittaa että saa toisen pahalle tuulelle tai pari kyyneltä poskelle? 

               Mä oon itse ajatellut aina niin että jos joku ihminen (joka ei ole minua loukannut mitenkään) oikein ottaa muuten vaan päähän niin silloin oikea ratkaisu ei ole lapsellinen haukkuminen nimettömänä, tai edes nimellä. Silloin vika on siinä, että olen itse eri mieltä kyseisen ihmisen kanssa, ei siinä ihmisessä joka on omalla foorumillaan (esim. blogi tai facebook-profiili) mielipiteensä ilmaissut. Jos tämä ihminen pyytää aatteistaan mielipidettä, niin silloin saatan lähteä keskusteluun rakentavassa hengessä mukaan. Mutta silloinkin avainsanat ovat ”rakentavassa hengessä”,  ei omaa mielipidettään ainoaksi oikeaksi väittäen tai täysin perustelemattomia haukkuja ladellen. Mutta mulla ei koskaan tulisi mieleenkään mennä muuten vaan sanomaan jollekin negatiivisiä, ilkeitä asioita ja vielä suuttua siitä jos haukkujeni kohde harmistuu, koska muistinhan toki laittaa kaiken ilkeyden kumoavan ”ei millään pahalla” -fraasin sinne loppuun. 

             Tuon fraasin taakse verhoutuminen, se ei vain ole oikein. Jos sulla on pakottava tarve sanoa jotain ilkeää toiselle, niin silloin sussa itsessäsi on jotain vikana, ja todella pahasti onkin. Mä en nyt tarkoita tällä tekstillä kaikkia kommentteja joihin nuo sanat sisältyvät, koska joskus saan myös asiallisia ja mukavia kommentteja joihin nuo sanat on kirjoitettu. Mutta toisaalta asiallisuuskin on petollista, onko sekään oikein että toista saa haukkua vaikka rumaksi tai läskiksi kunhan sen vain ilmaisee korusanoin ja muistaa lisätä loppuun ”ei millään pahalla”? Mä oon oikeastaan ihan sujut normaalien haukkumakommenttien kanssa, niiden joissa on vain täysin perusteeton ulkonäköön liittyvä loukkaus tms. ne kun voi ruksittaa suoraan roskaposti -osioon asiattomina, mutta näiden ”ei millään pahalla” -kommenttien kanssa mä oon ihan hukassa. Mitä niille pitäisi tehdä?

            Onko se mun omaa arvoa kunnioittavaa jos julkaisen vaikka hypoteettisen kommentin jossa lukee ”mun mielestä sun nenä on aika kookas ja oot selkeästi kyllä nauttinut liikaa herkkuja, ei millään pahalla”? Tai piilottelenko mä silloin ihmisten todellisia, täysin asiallisia mielipiteitä jos taas en julkaise sitä? Edelleen mun päässä pyörii se perimmäinen kysymys, ”MIKSI?”. Miksi toisilla on niin kova tarve tuoda omat inhottavat ajatuksensa muidenkin tietoon? En todellakaan väitä olevani itse joku pyhimys joka ei koskaan ajattelisi toisista ihmisistä mitään pahaa tai inhottavaa, sillä se on täysin inhimillistä. Ei kukaan voi aina rakastaa kaikkia ja kaikkea, mutta mulla ei ikinä, ei koskaan tulisi mieleenkään mennä haukkumaan ketään jonkin niin vähäpätöisen seikan takia kuin vaikkapa tämän takkuiset hiukset tai ripsiväripaakut. Miksi pahoittaa toisen mieli ilman mitään järkevää syytä kun asian voi pitää omanakin tietonaan?

            Mun mielestä ei oikeastaan ole olemassa mitään oikeaa, tai edes tekosyytä  joka oikeuttaisi toisen tavallisen ihmisen haukkumisen tai mustamaalaamisen. Tietysti murhaajat, pedofiilit ja muut oikeasti pahat ihmiset ovat asia erikseen, mutta sekin johtuu heidän teoistaaan, ei kukaan hauku murhaajan kulmakarvoja vaan on kauhuissaan siitä mitä murhaaja on tehnyt; murhannut toisen ihmisen. Mä oon sillä kannalla, että jos mulla ei ole mitään hyvää sanottavaa niin mä pidän pääni kiinni. Tiedän myös että on olemassa ihmisiä jotka etsimällä etsivät ihmisistä ”virheitä” ja kiertävät esimerkiksi ympäri blogimaailmaa niistä mainitsemassa. On todella surullista joskus keskustelupalstoja tekemisenpuuttessa selaillessa huomata, että ne sisältävät monta ketjua joissa pyydetään linkkejä vaikkapa teiniäitien tai kehitysvammaisten ihmisten blogeihin. Sitten niissä ketjuissa yhdessä haukutaan jotain tiettyä kirjoittajaa ja tunnetaan itsensä niin hyviksi ihmisiksi kun ei olla teiniäitejä ja osataan kirjoittaa täydellisiä lauseita. Mikä ajaa ihmisen noin säälittävään tilaan, että pitää oikein tarkoituksella etsiä mukamas itseä jollain tavalla huonompia ihmisiä jotta tuntisi itsensä paremmaksi? Mun mielestä toi on jo ajatuksenakin niin säälittävää, että on kauheaa ajatella että jotkut ihan oikeasti toimivat tuolla tavoin.

               Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, tuohon kolmen sanan ärsyttävään yhdistelmään, mä en oikeasti voi käsittää mikä tuon yhdistelmän funktio on. Kuka se on keksinyt ja miksi? ”Ei millään pahalla, MUTTA..” ja ”blaablaablaaablaa, ei millään pahalla”. Kumpi noista on ärsyttävämpi, se että heti kommentin alussa tietää että nyt tulee kakkaa niskaan, vai se että nuo kolme sanaa lisätään kommentin loppuun niinkuin ne jotenkin poistais täysin ilkeän sävyn kommentista, jota se ei tosiaankaan tee. Mä en tiedä, henkilökohtaisesti tuo jälkimmäinen combo harmittaa mua kyllä vielä enemmän, mutta pointti on jokatapauksessa se että nuo sanat ovat täysin turhia. Jos aiot tarkoituksella loukata, niin loukkaa sitten kunnolla äläkä naamioi sitä muka-asialliseksi lässytykseksi. 

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole millään tavalla sanoa että mulle ei saisi antaa kritiikkiä tai mitään mun ajatusmaailman kyseenalaistavaa palautetta, tän tarkoituksena on herättää ihmisiä miettimään tätä aihetta. Noita kolmea sanaa. Haukkumista. Mulle saa edelleenkin antaa kritiikkiä ja mä pyrin siihen vastaamaan parhaani mukaan, kuten positiivisiinkin kommentteihin. Mutta mä en koe rakentavaksi tai asialliseksi kritiikiksi esimerkiksi haukkumakommentteja mun, mun lapsen tai vaikkapa mun kavereiden ulkonäöstä, vaatteista tai vaikkapa siitä jos meillä on vessassa likainen lattia. Ja nämäkin olivat vain hypoteettisia esimerkkejä, tällä kirjoituksella en myöskään nosta ketään tiettyä kommentoijaa tai tiettyä kommenttia esille.

Tuokaa ihmeessä ajatuksianne esille, olisi mielenkiintoista keskustella aiheesta jos se mitään ajatuksia edes herättää! Ainiin, ja ei millään pahalla 😉.

PS: Palailen illalla hieman normaalimman postauksen kanssa ja vastailen kommentteihin tässä päivän mittaan kunhan ensin olen vähän ulkoillut meidän ihanan neidin kanssa! Hauskaa päivää kaikille!

Oon tässä parin viikon ajan nyt kasannut semmosia reseptejä joita ei ennen oo täällä blogissa ollut ja nyt olis materiaalit ruokapostaus pt. kakkoseen valmiina! Näin kun kesä alkaa jo pikkuhiljaa olla täällä niin oon taas löytänyt mun kesäkurpitsainnostuksen ja siksi sitä on tungettuna aika moneen ruokaan. Mutta mikäs siinä, kesäkurpitsa on todella hyvää! Ja mä totean nyt jo tässä valmiiksi, että kyllä, meillä käytetään pahamaineisia marinoituja broilerinfileesuikaleita, koska mä (ja Ottokin) pidän niiden mausta. Tiara ei vielä toistaiseksi syö meidän kanssa samaa ruokaa, joten se on täysin mun oma henkilökohtainen häpeä mitä kakkaa mä mahalaukkuuni tungen. 

           Tiara syö tällä hetkellä kaiken korviketta lukuunottamatta luomuna, ja siksi oon myös itse pyrkinyt lisäämään jo näin valmiiksi meidän luomutuotteiden käyttöä, jotta meidänkin ruokavalio olis mahdollisimman terveellinen sitä ajatellen kun Tiara alkaa muutaman kuukauden kuluttua syödä samaa ruokaa meidän kanssa. Tällä hetkellä me ostetaan ainakin kananmunat, jogurtit, suurin osa vihanneksista ja hedelmistä, voi,  oliiviöljy, jauheliha ja suurin osa pastoista/makaroneista luomuna. Mä en usko että kykenen koskaan luopumaan täysin kamalista teollisista ruoka-aineista, limuista tai karkeista koska mä tykkään niistä vaan niin paljon, mutta Tiaran ruokavaliosta aion pitää parempaa huolta. 

         Siksipä aionkin tulevaisuudessa välttää vielä nykyistäkin enemmän einesten käyttöä ja keksiä sitten Tiaralle parempia ruokavaihtoehtoja jos joskus tulee tunne että itse on pakko saada valmiiksi marinoitua lihaa. En myöskään aio antaa Tiaralle edes maistiaisia limusta, karkeista, sipseistä, kekseistä tai jäätelöstä ennen kuin neiti niitä itse osaa pyytää (mihin toivottavasti menee vielä kauan aikaa). Ja sellaista mitä Tiara ei ole koskaan saanut, ei hän osaa kaivata joten luulisin vaikka xylitol -pastillien toimittavan herkkujen virkaa oikein loistavasti siihen asti että Tiara jossain lastenkutsuilla tutustuu lisäaineilla kyllästettyihin hedelmäkarkkeihin. En mä kumminkaan aio miksikään herkkupoliisiksi alkaa, että kyllä Tiarakin saa syödä isompana kakkua ja keksiä jos muutkin syö, mutta en aio niitä itse myöskään tuputtaa niin kauan kun Tiara ei ole niiden olemassaoloa itse älynnyt.

Puolikas kesäkurpitsa

1 sipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

400g jauhelihaa

Lasagnetteainekset

3 dl maitoa

Juustoraastetta

(mausteita oman maun mukaan, itse lisäsin mm. chiliä, yrttejä ja tuoretta ruohosipulia)

300g hunajamarinoituja broilerinfileesuikaleita

1 banaanisalottisipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

1 punainen paprika

ruohosipulia

1 tuore punainen chili

1 prk chilitomaattimurskaa

1/2 prk ruokakermaa

keitettyä pastaa 

(juustoraastetta)

Laita broilerinfileesuikaleet pannulle paistumaan ja pilko sillä aikaa sipulit ja vihannekset. Lisää pilkotut vihannekset ja sipulit pannulle ja freesaa hetki, tämän jälkeen lisää tomaattimurska ja ruokakerma. Anna lämmetä pannulla vielä hetki ja lisää mausteita oman maun mukaan. Tarjoile keitetyn pastan ja juustoraasteen kanssa!

1 Kesäkurpitsa

2-3 eriväristä paprikaa

kirsikkatomaatteja 

herkkusieniä

Marinadi:

1dl extra neitsytoliiviöjyä

1 rkl balsamicoa

1/2 sitruunan mehu

1 rkl hunajaa 

1 yksikyntinen valkosipuli puristettuna

mustapippuria 

(ripaus sormisuolaa)

Sekoita kaikki marinadiainekset keskenään ja lisää pilkotut vihannekset. Anna marinoitua jääkaapis
sa,  mitä kauemmin sen parempi mutta vähintään tunti. Tämän jälkeen pujottele vihannekset kylmässä vedessä liotettuihin varrastikkuihin ja grillaa tai paista uunissa n. 15min

400g jauhelihaa

2dl kermaviiliä

0,75dl korppujauhoja

1 ps välimeren valkosipulinen sipulikeitto -aineksia (blåband)

1 sipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

6 pippurisulatejuustoviipaletta (arla ingman)

1 kananmuna

Pilko sipuli ja valkosipuli. Sekoita korppujauhot, sipulikeittoainekset ja kermaviili keskenään ja anna turvota hetki. Lisää joukkoon sipulit, valkosipulit ja jauheliha. Pilko sulatejuustoviipaleet pieneksi muruksi ja sekoita taikinan joukkoon. Lopuksi lisää kananmuna ja sekoita taikina tasaiseksi. Muotoile pötkylöiksi ja pujota vedessä liotetut varrastikut niiden sisään. Grillaa tai paista uunissa n. 20 minuuttia.

2 kypsää avokadoa

2dl kermaviiliä

1 punainen chili

6-10 kirsikkatomaattia

1 pieni shalottisipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

1/2 sitruunan mehu

mustapippuria

ripaus suolaa

ripaus sokeria

Poista avokadoista siemenet ja koverra hedelmäliha kulhoon. Mössää avokadot haarukalla ja sekoita kermaviilin joukkoon. Lisää sitruunamehu. Pilko tomaatit, chilit ja sipulit niin pieneksi silpuksi kuin vain saat ja lisää mössön joukkoon. Purista valkosipuli ja lisää mausteet. Sekoita hyvin ja avot!

1 pkt pekonia

1 punasipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

2dl ruokakermaa

100g juustoraastetta

1 kananmuna

ruohosipulia 

mustapippuria

täysjyväspagettia

Laita pekonit pannulle paistumaan ja pilko sillä aikaa sipulit. Pilko pekonit ja anna vielä paistua hetken sipulien seurana (itse leikkelen pekonit aina tyylikkäästi keittiösaksilla silpuksi suoraan pannulla). Sekoita ruokakerma, juustoraaste ja mustapippuri keskenään ja lisää pekoni-sipulipaistoksen joukkoon. Lisää vielä silputtua ruohosipulia antamaan väriä muuten niin harmaalle ruualle sekä riko kananmuna kastikkeen joukkoon.Tarjoile täysjyväspagetin ja parmesanin kanssa.

300g hunajamarinoituja broilerinfileesuikaleita

1 pkt pekonia

1 rasia kirsikkatomaatteja

1/2 kurkku

1 ps friseesalaattia

1 punasipuli tai banaanishalottisipuli

keitettyä pastaa (esim. pappardelle)

1/2 dl parmesania

Paista pekonit pannulla ja silppua pieneksi, lisää kanasuikaleet ja paista kypsäksi. Pilko paistamisen lomassa vihannekset, sipuli ja salaatti. Sekoita keitetty pasta, pekonit, kanat ja pilkotut vihannekset keskenään ja tarjoile salaatinkastikkeen kanssa.

400g naudanpaistijauhelihaa

1 punainen paprika

1/2 kesäkurpitsa

1 sipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

1 punainen chili

50g Pecorino Romano -juustoa

1 prk paseerattua tomaattia

1 pieni pussi Cashew -pähkinöitä (ei suolattuja)

provencen yrttisekoitusta

mustapippuria

täysjyväspagettia

(rucolaa)

(suolaa)

Laita jauheliha pannulle paistumaan. Pilko sillä aikaa vihannekset, chili ja sipulit. Lisää ne pannulle, anna paistua jonkin aikaa. Raasta Pecorino -juusto pieneksi ja murskaa pähkinät pieneksi muruksi. Lisää paseerattu tomaatti, juusto ja pähkinämuru pannulle ja kuumenna viitisen minuuttia. Lisää mausteet ja tarjoile keitetyn spagetin ja rucolan kanssa.

Semmosia reseptejä! Toivottavasti tykkäsitte! Mä alan nyt siivoamaan ja sitten lähdetään Tirriskän kanssa pihalle keinumaan hetkeksi ennen kuin Otto tulee töistä kotiin. Ihanaa torstaipäivää kaikille!

Mä oon huomannut tässä kahdeksan kuukauden aikana, että mitä isommaksi Tiara kasvaa, sitä rennompi äiti mä olen. En missään vaiheessa oo kyllä pingottanut tai ollut turhan ylihuolehtivainen (ainakaan omasta mielestäni), mutta nykyään ei tarvitse niin usein käydä tarkistelemassa nukkuvaa vauvaa tai miettiä päivän uni- tai ruokamääriä. Tiarasta kyllä näkee että se voi hyvin ja kasvaa hyvin ja kyllähän se osaa itsekin ilmoittaa jos on nälkä tai väsyttää. Meillä on tietyt rytmit päivässä, mutta erilaiset rytmiä sekoittavat päiväaktiviteetit muskareista kahvilakäynteihin ja ravintolareissuihin eivät onneksi ainakaan tähän päivään mennessä ole aiheuttaneet mitään isoja muutoksia esim. seuraavien päivien rutiineihin. 

        Tiara on aika sopeutuvainen ja tottunut pienestä asti erilaisiin paikkoihin ja ihmisiin. Ruokailu onnistuu helposti vaikka keskellä bussia kun on Hipp – vauvajogurtti mukana (6kk alkaen annettava omenajogurtti on Tiaran lemppari!) ja maitokin menee tarvittaessa jo ihan huoneenlämpöisenä vaunuissa makoillen ja itse syöden. Tiara on ilonen ja avoin lapsi ja rakastaa olla ulkona höpöttelemässä ja tutkimassa ympärillä olevaa maailmaa. Vieraat ihmiset kiinnostavat, lapset tietysti erityisesti mutta kyllä Tiara juttelee melkeenpä kelle vain ainakin juuri siellä muskarissa ja usein bussissa/metrossa myös.  Musta on mieletöntä että Tiarasta on kasvanut juuri tuollainen itsevarma ja ihana ilopilleri ja tulee sellainen olo että oon mä ainakin jotain tehnyt oikein. Tuskin Tiara olisi noin iloinen ja eläväinen lapsi jos hän ei kokisi oloaa turvalliseksi kotona. 

             Mä oon huomannut että ainakin mulle helpoin tapa olla äiti on se että mä en murehdi mitään etukäteen. Mä suhtaudun iloisella ja positiivisella asenteella mahdollisesti tulossa oleviin haasteisiin (kuten esim. uhmaikä tai poskihampaiden puhkeaminen) enkä aio niistä ottaa stressiä. Neidille ilmestyi tänään suuhun hammas numero kaksi ja edelleenkään emme huomanneet mitään muutosta Tiaran käytöksessä, paitsi että Tiara on ollut ehkä normaalia väsyneempi kun tänään on nukuttu kolmet päikkäritkin. 

          Äitiys on ihana, upea, elämän läpi jatkuva matka ja äitinä oleminen on juuri tasan niin ihanaa ja upeaa kuin sen antaa olla. Ja mä oon aika varma siitä että kyllä vanhempien asenne vaikuttaa siihen millainen lapsesta kasvaa, en ainakaan voisi kuvitella että Tiarasta (tai meille joskus toivottavasti syntyvistä muista lapsista) kasvaisi mitään super tiukkiksia tai sitten vaihtoehtoisesti täysin holtittomia ihmisiä. Mutta kukapa sen tietää, nää on vain mun veikkauksia ja tällä rennolla asenteella niin minä kuin Ottokin aiotaan jatkaa edelleen.

                  Se rakkauden määrä jota tuota pientä kehittyvää vaahtosammutinta kohtaan voi tuntea on ihan mieletöntä. Ja joka päivä rakkaus jota omaa lasta kohtaan tuntee saa uusia ulottuvuuksia. Kuinka hienolta se tuntuu kun oma lapsi istuu sua vastapäätä, kumartuu kohti ja moiskauttaa maailman isoimman ja kuolaisimman pusun täysin oma-aloitteisesti! Ja miten ihanaa on makoilla sängyllä vierekkäin kirjaa lueskellen ja tuntea kuinka tuo pieni palleroinen rapsuttelee mun käsivartta ja hihittää välillä kirjalle. Mikään muu ei voi tuottaa niin järjetöntä rakkauskohtausta kuin se että kuulee oman lapsensa nauravan ja kiljuvan onnesta soikeana kun isi nuuskuttelee masua! Ne naurunkiljahdukset ja suloiset ”hehehehe” -äänet antaa niin paljon voimaa ja iloa, että pelkästään niitä kuuntelemalla mä jaksaisin varmaan juosta maratonin, ihan oikeesti.

                Koskaan en oo tuntenut itseäni niin itsevarmaksi kuin nyt, äitinä. Se että sä tiedät kykeneväsi kasvattamaan omaa lasta ja täyttämään sen kaikki tarpeet on niin itsetuntoa hivelevää ettei tosikaan. Onhan vanhemmuus maailman suurin ja hienoin vastuu ja mä oon niin onnellinen että meille on suotu mahdollisuus siihen. Ja niinäkin hetkinä kun vanhemmat ihmiset paheksuvasti tuijottaa meidän nuorta perhettä kauppareissulla, mä tunnen suunnatonta ylpeyttä: me uskalletaan olla juuri sellaisia vanhempia kuin halutaan ja meidän lapsi voi loistavasti, sitä se pistävän katseen omaava mummokaan ei voi kieltää kun Tiara väläyttää sille ihanan korvasta korvaan -hymyn  vaunuista.  Raskausaikana ne paheksuvat katseet välillä loukkasi ja satutti, vaikka veikkaisinkin että suurin osa niistä jäi multa kokonaan huomaamatta kun elelin täysin omassa raskauspilvilinnassani. Mutta nykyisin ne katseet joita vielä joskus harvoin  osaksemme saadaan lähinnä huvittaa mua, ei kukaan voi oikeasti tietää millaista meidän elämä on vain sen perusteella että perheen isillä on kohti kattoa sojottava keesi ja äidillä minihame ja korkkarit. Me kannetaan itsemme ja lapsemme ylpeinä ja iloisina ja se on tärkeintä.

                  Mun ja Oton välinen rakkaus on  kasvanut ja kehittynyt myös ainakin mun mielestä tosi paljon vanhemmuuden myötä. Se että meillä on lapsi tuottaa ihan mieletöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ei tarvitse vaihtaa kuin sekunnin murto-osan kestävä vilkaisu niin tietää jo mitä toinen tarkoittaa. Vaikka meillä on yhteiseloa takana vasta vajaat puolitoista vuotta niin me ollaan kyllä silti koettu tässä ajassa niin paljon että tunnetaan toisemme läpikotaisin. Vanhemmuudella on mun mielestä ollut meidän suhteelle oikeastaan vain positiivisia vaikutuksia, vaikka toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän. Mutta silloin kun sitä aikaa on niin siitä osaa nauttia täysillä! Kaikkein eniten mä silti nautin meidän koko perheen yhteisistä köllöttelyhetkistä tai kävelyistä merenranrassa. 

                      On huikeaa huomata kuinka paljon noinkin pieni ihminen jo ymmärtää, niin monet sanat ja eleet on jo sellaisia että selkeästi neiti höristää korvia tai matkii perässä. On myös ihanaa kun tietää etukäteen miten Tiaran saa nauramaan tai hymyilemään tai mitä täytyy tehdä saadakseen taputuksia osakseen, ennen kun sai tyytyä vain arvuuttelemaan kuinka hymy ilmestyisi, taputuksista nyt puhumattakaan. Mä en voi sanoin kuvailla kuinka paljon odotan sitä että pääsen juttelemaan Tiaran kanssa oikeasti enkä vauvakielellä ja että se osaa kertoa sen omia mielipiteitä ja vaikka hassuja pikku tarinoita. Mä tunnen mun lapsen niin hyvin kuin vain voi tuntea, mutta silti mä haluan tutustua siihen joka päivä enemmän ja enemmän! Vauva-aika on ihanaa ja upeaa, mutta voi juku että olis siistiä käydä vaikka neljän lauseen mittainen keskustelu tuon ipanan kanssa! Tiedän että siihen menee vielä paljon aikaa että me voidaan käydä oikeita keskusteluja, eikä se haittaa ollenkaan. Mulle riittää se että
näen Tiaran olevan hyvinvoiva ja onnellinen lapsi.

Mä en tiedä oliko tässä koko tekstissä päätä tai häntää, tarkoituksena oli lähinnä dokumentoida edes pieni osa siitä miltä äitiys tuntuu kahdeksan kuukauden jälkeen. Ja upealtahan se tuntuu, kuten toivottavasti tuli tekstissäkin esille! Toivon myös että onnistuin välittämään edes osan siitä, kuinka järjettömän suuri ja ihana tunne äidinrakkaus on. Meillä on maailman ihanin tytär ja mä olen niin iloinen näistä kahdeksasta kuukaudesta jotka olen jo Tiaran kanssa saanut viettää ja toivon kovasti että mulla olis ainakin kahdeksan tuhatta miljardia tsiljoonaa yhtä ihanaa kuukautta vielä edessä. Toivon että saan kehittyä joka kuukausi paremmaksi äidiksi ja toivon että me saadaan kaikki elää terveinä ja onnellisina.