Blogin 3v-synttäriviikko pyörähtää käyntiin yhdellä kaikkien aikojen toivotuimmista postausaiheista, kuinka saada oma blogi menestymään. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä aiheesta ennen, sillä en pidä itseäni minään ultimaattisena suosittuna bloggarina, jonka vinkeillä kaikista tulee blogimaailman tähtiä. Mutta ajattelin kertoa oman näkökulmani asiaan! Loppupeleissä kuitenkin jokainen meistä on yksilö, niin bloggaaja kuin lukijakin, ja vaikka tekisi kaiken bloggaajan kultaisten sääntöjen mukaan, ei välttämättä menesty, tai vaikka tekisi kaiken täysin yleisten normien vastaisesti, voi nousta kaikkien aikojen suosituimmaksi bloggaajaksi.

Kolme vuotta sitten bloggaaminen ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään, ja oma blogi oli helpompi saada menestymään. Muistan edelleen kuin eilisen, kun julkaisin ensimmäisen postaukseni, 8.5.2011 ja samana iltana sain 16 Blogger-lukijaa. Muistan olleeni häkeltynyt lukijoiden määrästä, ”ihanko oikeasti noita kaikkia kiinnostaa mun kuulumiset??”. Mun blogi nousi aika nopeasti ylöspäin listoilla, en tiedä johtuiko se siitä että mun blogista löytyi ainekset vuoden nauruille, vai siitä että olin kiinnostava persoona. Ehkä ei kummastakaan, ehkä molemmista.

Nykyään uusia blogeja ilmestyy päivittäin enemmän kuin kukaan ehtii lukea, joten lyödäkseen läpi on oltava jotain täysin uutta ja erilaista. Blogigenrejä on joka lähtöön, suosituin niistä on varmaankin lifestyleblogi, blogi johon voi jakaa kaiken mitä mieleen juolahtaa, genre johon myös mun blogini kuuluu. Itse en osaisi pitää muunlaista blogia kuin lifestyleblogia, sillä tällaisena tuuliviirinä se että saa kirjoittaa mistä aiheesta tahansa, on ehdoton plussa. Veikkaan että nykypäivänä on kuitenkin helpompaa nousta suosituksi, mikäli keskittyy johonkin tiettyyn aihepiiriin.

Yleensä mulla on tapana jaaritella kappalekaupalla, mutta nyt ajattelin kirjoittaa selkeästi erotellut, yksinkertaiset neuvot, joita mulla tulee mieleen, kun mietin mikä saa mut itseni kiinnostumaan blogista, ja mikä mahdollisesti saa suuren ihmismassan kiinnostumaan blogista. Aloitetaan perusjutuista:

1. Suuret, valoisat ja hyvälaatuiset kuvat. Ei alkeellisia rajausvirheitä, joissa jalat katkeaa nilkasta tai kuvattava tyyppi on kuvan vasemmassa alakulmassa. Ei pelkkiä kännykkäkuvia, eikä keltaisia tai muuten kummallisen värisiä mössökuvia. Pahinta on pienet kuvat joista pitää tihrustaa, etenkin jos ne on reunustettu 20cm leveillä, tyhjillä sivupalkeilla molemmilta puolilta blogia.
2. Laadukas teksti, jossa ei vilise virkekaupalla virheitä, ja joissa teksti on jäsenneltyä ja loppuun asti mietittyä, oli sitä sitten kolme lausetta tai kymmenen kappaletta. Ei hymiöitä joka lauseen perässä, eikä yhdyssanavirheitä tai jäätävää slangia, kirosanat ovat kyllä liiallisesti käytettynä myös big turn-off, vaikka satunnainen perkele hyvä tehokeino onkin.
3. Persoonallinen kirjoittaja. Kirjoittajassa itsessään pitää olla jotain, joka saa kiinnostumaan. Etenkin jos kirjoittaa lifestyleblogia, on persoona tärkeä.  Lukijana ainakin itse mietin aina kijoittajasta, että voinko samaistua häneen? Voinko oppia häneltä jotain? Mitä hänen bloginsa lukeminen antaa minulle?
4. Siisti ulkoasu, mieluiten pelkistetty, joka jättää tilaa postausten kuville. Itse henkilökohtaisesti tykkään eniten valkoisesta taustasta, ja mustasta tai tummanharmaasta tekstistä.
5. Banneri, joka jää mieleen ja houkuttelee tutustumaan blogiin enemmän. Joo, mun banneri alkaa olla jo aika aikansa elänyt, ehkä se pääsee pian eläkkeelle 😉.
6. Nimi. Blogin nimi, se on asia jota suosittelen miettimään tarkkaan, ettei tarvitse myöhemmin katua. Sen pitää olla sellainen joka jää ihmisten mieleen helposti, ja erottaa juuri sinun blogisi muista blogeista.
7. Blogilistalle, Blogloviniin ja muihin blogiseurantapalveluihin oman blogin lisääminen, jotta lukijoiden on helpompi löytää blogisi, ja seurata sitä.

Nämä ovat ne perustekijät, joiden ollessa kunnossa, bloggaajalla on teoriassa mahdollisuus nousta kuinka suosituksi tahansa. Nämä yksin eivät kuitenkaan riitä, pelkästään laadukkaita, kauniita ja mielenkiintoisia blogeja on tuhansittain enemmän kuin tyypit kerkeävät selaamaan. Sen lisäksi että blogi on mieletön, tyylikäs ja hauska, pitää osata myös itse tuoda sitä esille.

Some on päivän sana, ja jos sitä ei osaa hyödyntää on turhaa edes haaveilla menestyksekkäästä blogista. Itse taisin aloittaa blogiurani linkkaamalla postauksen rohkeasti Facebookiin kaikille kavereilleni, sekä lisäksi silloiseen anokysymyspalvelu -Formspringiin, josta multa oli kyseltykin mahdollisen blogin perustamisesta. Nykyisin saman palvelun virkaa taitaa toimittaa ask.fm. Mulla oli se ”onni”, että olin raskaana, ja luontainen uteliaisuus ajoi tutut ja tutuntutut sivuille tirkistelemään, miten teini selviää uudessa tilanteessa.

Instagram, Twitter ja muut some-palvelut ovat hyviä kanavia tuoda blogiaan esille. Facebookissa on monia erilaisia bloggaajille tarkoitettuja ryhmiä, joihin omia postauksiaan voi linkata, ja Instagramissa on kuulemani mukaan helppo saada seuraajia, kun jaksaa itse olla aktiivinen. Mulla ei oikeastaan ole siitä kokemusta, kuinka hyvin näiden keinojen avulla menestyy, sillä Instagramia ei ollut silloin kun mä bloggaamisen aloitin, eivätkä FB-ryhmät olleet itselleni tuttuja.

Tärkeää on myös se, että on ystävällinen lukijoille ja vastaa kommentteihin. Vastavuoroisuus on blogin suola, ja se ei toimi, ellei bloggaaja koe lukijoiden olevan hänen vastaustensa arvoisia. Mullakin nykyisin kestää kommentteihin vastailussa, ja koen siitä jatkuvaa huonoa  omaatuntoa, sillä mulle jokainen kommentti merkitsee paljon. Aina jos joku kommentoi, kannattaa ehdottomasti myös tsekata onko hänellä blogia, ja käydä lukaisemassa sieltä pari postausta. Miksei ei voisi itsekin jättää kommenttia, jos keksii jotain mukavaa sanottavaa!

Sellaista systemaattista oman blogin linkittelyä en suosittele, mielestäni se on vain noloa käydä jättämässä joka blogiin aiheesta riippumatta sama ”sulla on hei tosi kiva blogi, käy kurkkaan munkin! www.mullaonihkublogi.com”. Tästä ääriesimerkki on eräs vuosia sitten sattunut, surullisen kuuluisa tapaus, kun eräs bloggaaja, joka tätä linkittelyä harrasti, oli käynyt kommentoimassa jonkun postaukseen juurikin jotain ”sulla on ihana tyyli! ♥ www.blogiblogiblogi.com”, ja postaus sattui kertomaan kirjoittajan kuolleesta äidistä. Tahdittomuuden ja törkeyden todellinen multihuipentuma.

Verkostoituminen on tärkeää, ja sitähän tuo toisiin bloggaajiin jo pelkästään kommenttien muodossa tutustuminen on iiseimmillään. Kun blogi alkaa saada suosiota, mahdollisesti kutsuja tapahtumiin, on tärkeää paikanpäällä esitellä itsensä ja olla edukseen. On myös kohteliasta olla kiinnostunut tuotteista ja niiden esittelyistä, eikä keskittyä pelkkään syömiseen ja selfieiden ottamiseen. Yhteistöistä ja mainostamisesta olen kirjoittanut enemmän jo aiemmin joten niihin en tämän enempää perehdy tässä tekstissä.

Sitten on vielä se bloggaajan yksityisyys. Kuinka paljon yksityisyyttä voi pitää itsellään, ilman että on tylsä ja vailla mahdollisuuksia menestyä? Kuinka paljon voi kertoa, ilman että siitä voi olla itselle haittaa? Siinäpä vasta pulma, etenkin jos mukana on lapset. Mulle henkilökohtaisesti se raja menee siinä, mitä voisin kertoa pomolle työhaastattelussa, jos hän multa kysyisi, tai minkä aiheen voisin ottaa mummoni kanssa esille sunnuntaipuhelun aikana.

Lukijat haluavat samaistua bloggaajaan, ja jos hänessä ei ole mitään tarttumapintaa, eivät lukijat välttämättä ota blogia omakseen. Itsestään pitää laittaa kaikki likoon, kyllä lukijat huomaavat heti, jos kirjoittaja ei ole täysillä mukana. Mutta tyhmä ei saa olla, kannattaa pitää raha-asiat, läheisten henkilökohtaiset asiat ja kaikki muu oikeasti yksityinen pois blogista. Ennemmin kannattaa aina olla vähän turhan varovainen, kuin kertoa liikaa ja katua myöhemmin. Kaikenlainen draama kannattaa myös sulkea blogin ulkopuolelle, ettei tee itseään naurunalaiseksi ja saa aikaan kilometrimittaisia palstaspekulaatioita. Vaikka onhan sekin toki keino menestyä ja saada lukijoita, jos se ei haittaa että huomio ei välttämättä ole positiivista. Mua haittaisi.

Mä olen rikkonut varmaankin jokaikistä tässä postauksessa luettelemaani ”sääntöä”, eikä se ole silti estänyt mua pääsemästä bloggaajana eteenpäin. Ehkä tärkeintä onkin, että bloggaaja ja blogi kehittyvät, ja lukijat saavat seurata mukana, eihän kukaan ole seppä syntyessään, eikä tarvitsekaan.

Lyhyesti pähkinänkuoressa: Tee omaa juttuasi, älä esitä tai kopioi toisia. Panosta kaikkesi, usko itseesi, ja tutustu uusiin tyyppeihin. Bloggaaminen vie paljon aikaa ja vaivaa, mutta on sen kaiken arvoista<3

Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

Mikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?

Tämä postaus on hengannut pari viikkoa mulla luonnoksissa kun yhtenä yönä kerkesin tekemään jotain todella harvinaista eli kirjoittamaan kaksi postausta putkeen ja sitten tietenkin unohdin koko postauksen olemassaolon, tyypillistä! Mutta tässä tämä nyt on, meikkipostaus jota on useaan otteeseen toivottukin ja päätin sen tehdä nyt kun sitä tosiaan on niin usein pyydetty, vaikka toivepostausjonossa on muitakin paljon toivottuja postauksia jotka ovat olleet siellä jo pidemmän aikaa. Mä selasin vanhoja postauksiani ja oon viimeksi tehnyt arkimeikkipostauksen kevättalvella, joten nyt ajattelin tehdä vaihtelun vuoksi juhlameikkipostauksen. Mun juhlameikkityyli on muuttunut aika reippaasti teinivuosilta ja nykyään se on aika hillitty, vaikka silmiin panostan edelleen.

Tämä ei ole meikkitutoriaali, enkä kehoita ketään meikkaamaan juuri näin. Tämä on vain postaus siitä miten minä meikkaan itseni. Mä oon  22 vuoden ikään mennessä käynyt aika monta meikkityyliä läpi ja nykyään olen tismalleen tasan tyytyväinen juuri näin, joten neuvoja en kaipaa (tämän ilmoitan siksi että näihin meikkipostauksiin yleensä tuppaa tulemaan niitä ystävällisiä vinkkejä miten kannattaisi tehdä sitä, tätä ja tuota) kun teen kuitenkin sillä tavalla kuin itse tykkään. Makuja on monia, tämä on mun!

Lähtötilanne naama peruslukemilla, silmäjätesäkit roikkuvat leuassa asti ja ihon sävy on epätasainen. Huomaatteko muuten mitä niinkin yksinkertainen asia kuin hymy tekee kasvoille, siinä hammasharja-postauksessa mä hymyilen meikittömillä kasvoilla ja ainakin omaan silmääni näytän ihan suhteellisen ok:lta, mutta sitten taas tässä kuvassa jossa yritän olla mahdollisimman neutraali koen näyttäväni samoissa varusteissa tosi väsähtäneeltä, harmaalta ja tylsältä. Hymy oikeasti kaunistaa!

Meikkipohjaan käytän vaihtelevia tuotteita kausittain, mutta tuo keskimmäisenä näkyvä Lorealin True Match Minerals -meikkipuuteri on ja pysyy. Se on mun kestosuosikki jo vuodesta 2007 asti ja se ei petä koskaan. Riittoisaa, sopivan hintaista ja aina hyvännäköisenä pysyvää, eikä tuki ihohuokosia. Silmänalusten ja muiden ihon pienten virheiden häivytykseen käytän tarpeen vaatiessa joko Vichyn BB-voidetta jota mulla on kahdessa eri sävyssä tai sitten Diorin uudistunutta Forever -meikkivoidetta, joka peittää ja pysyy huippuhyvin. Kuvassa mulla on Vichyn BB-voidetta silmänalusissa ja siinä päällä Lorealin mineraalimeikkipuuteria.

Lumenen poskipuna-aurinkopuuterikombo on kätevä kun meikkipussissa on vähän tilaa ja tykkään sen sävyistä. Mä oon vaalentanut kulmakarvojani todella todella paljon teinivuosilta ja niiltä ajoilta kun mun hiukset olivat vielä tummat, mutta edelleen vahvat kulmat miellyttää mua. Nykyisin kuitenkin pyrin lähinnä täyttämään hassut aukot ja korostamaan kulmien muotoa kynällä, mun omat kulmakarvat on saaneet pysyvästi tummemman värin ja ne erottuvat nykyisin myös ilman meikkiä, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten. Kulmakynänä toimii mahtava H&M:n kulmakynä, sekin pitkäaikainen suosikki!

Silmämeikki on se joka tuo kasvoille ilmeen ja siihen tykkään panostaa. Mulla ei ole enää ripsienpidennyksiä ja omat ripseni ovat niin ohuet ja suorat, että tekoripset ovat oiva valinta näyttävään katseeseen. Mä oon kokeillut vaikka mitä tekoripsiä kalliista superhalpohin mutta aina vaan palaan toteamaan että H&M:n ripset ovat mulle parhaat ja niitä osaan käyttää parhaiten, ne vaan sopivat mun silmille. Tekoripsien lisäksi käytän Lorealin Smoky Eyes -luomivärejä ja Rimmelin ripsaria.

Tässä vielä valmis meikki ja hiuksetkin ojennuksessa, eivätkä sotkuisella hätäponnarilla! Tällaisessa lookissa tunnen oloni kaikkein kotoisimmaksi koska tämä ei pahemmin poikkea arkimeikistäni, muutenkuin että luomiväriä on ehkä himpun verran enemmän. Tekoripset ovat maailman helpoin tapa tuoda näyttävyyttä katseeseen ja mä oon niin tottunut niiden käyttöön että siinä ei mene kuin pari minuuttia kun lisään ne. Nuo aiemmin mainitsemani H&M:n ripset ovat juuri sopivan näyttävät, mutta kuitenkin tarpeeksi luonnolliset ja ne saa hyvin sulautumaan katseeseen ripsarin avulla.

Mulla kestää tällaisen meikin tekemisessä ehkä 10-15 minuuttia, riippuen siitä saanko meikata rauhassa vai en. Yleensä meikkaan silloin kun Zelda on nukkumassa ja Tiara ”meikkaa mun kanssa eli huiskii meikkisudilla itseään ja ihailee omia ”meikkejään” eli tyhjiä meikkipurkkeja joita olen hänelle lahjoittanut. Meikkaamisesta tulee mulle hyvä fiilis ja meikkaan melkein joka päivä riippumatta siitä liikunko kotoa mihinkään vai en, se vaan on mun juttu!

Millaisia meikkaajia te olette? Mikä on teidän luottomeikkituotteenne?

Mielenkiintoinen postaustoive yhdistettynä siihen ikuiseen kiireeseen on yhtäkuin järkyttävä ideatulva ja kirjoittamisen palo. Älkää siis säikähtäkö tekstioksennusta, mulla on vain paljon asiaa kun viimeinkin sain istuttua alas kirjoittamaan tätä tekstiä.

Bloggaaminen on mun kaikkien aikojeni rakkain harrastus, harrastus joka muuttui duuniksi vajaa vuosi sitten kun But I’m a human not a sandwich sai uuden kodin Kideistä. Tuntuu hassulta edes muistella bloggaamista vuosi sitten, silloin se oli niin harrastusmaista että ei sitä melkein voi edes verrata nykyiseen. Itsenäisenä bloggaajana en ollut vastuussa muille kuin itselleni juttujeni tasosta, mulla ei ollut paineita kirjoittaa mahdollisimman usein ja sähköposti ei ollut paikka jonne kurkistelin useamman kerran päivässä. Vaikka joskus ikävöinkin tuota huolettomuutta hetkellisesti, olen kuitenkin aivan mielettömän onnellinen nykyisestä tilanteesta.

Vaikka nykyisin bloggaaminen on enemmän työ kuin harrastus ja siihen työhön liittyy myös vastuuta, on se paras työ maailmassa. Kirjoittaminen on edelleen yhtä rakasta mulle kuin ennenkin, nykyään vain teen paljon töitä tuottaakseni mahdollisimman laadukasta tekstiä enkä halua pitää liian pitkiä taukoja. Blogatessa nälkä kasvaa ja halu kehittyä ja päästä ylemmäs ja ylemmäs tavoitteissa on huikeaa. Yksi blogi on muuttunut kahdeksi, postauksia ilmestyy useammin kuin koskaan aikaisemmin ja blogien aihepiiri on monipuolistunut nuoren äidin raskausblogista koskemaan laajempia kokonaisuuksia häistä lastenvaatteisiin ja ruokaan.

Nykyään pyrin postaamaan suunnilleen kerran päivässä vähintään jompaankumpaan blogiin. On päiviä jolloin en vain millään ehdi kirjoittamaan, mutta pyrkimys on kuitenkin kerran päivässä. Mun blogi on ollut mun lukijoideni keskuudessa tykätty siksi, että kirjoitan pitkiä ja monipuolisia postauksia, eivätkä muutaman lauseen ja parin kuvan mittaiset tynkäpostaukset kuulu blogini postausrepertuaariin. Olen ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän verran kirjoittanut näitä lyhyempiä postauksia, mutta yleensä kirjoitan vähintään neljästä viiteen kappaleen mittaisia tekstejä – eli käytän myös tekstipuoleen aikaa. Aiheita ei ole vaikeaa keksiä, enemmänkin on vaikeaa löytää aikaa kaikkien ideoiden toteuttamiseen. Yleensä mulla kestää yhden postauksen kirjoittamisessa valokuvien nappailut, valitsemiset ja muokkailut mukaanlukien noin puolestatoista kahteen tuntia päivässä. Mielipidepostaukset ja pidemmät jutut ovat sitten asia erikseen!

Oma lukunsa ovat tietysti myös postausten kuvat, joita aiheesta riippuen tulee räpsittyä pitkin päivää tai tiiviinä rupeamana, melkein kuin kuvausten muodossa. Silloin kun kirjoitan kuulumisia, on kuvien ottaminen rennompaa – kamera kulkee mukana ja aina välillä otan sillä kuvan jos toisenkin. Ottokin joutuu välillä linssin taakse kun asukuvia on otettava, joskus mielellään ja joskus vähän vähemmän mielellään. Otolla on polvet sökönä, mutta kuten kaikki asukuvia postaavat bloggaajat tietävät niin asukuvat otetaan alhaaltapäin ja silloin joutuu vähän kyykkimään. Tässä vuosien aikana Ottokin on onneksi tottunut asukuvailuun ja aika mukisematta se niitä räpsii vaikka varmasti Ottoakin joskus kyllästyttää eikä voisi aina vähempää kiinnostaa nappailla kuvia mun vaatteista.

Joskus Otto ottaa myös kuvia Tiarasta kun kuvataan lastenvaatteita, Tiara kun on vähän isin tyttö niin uhmispäivinä hymyt irtoavat isille herkemmin kuin äidille. Lastenvaatteita tai omia ostoksiani kuvatessani näen yleensä enemmän vaivaa ja otan paljon kuvia jotka käyn tarkkaan läpi ja käsittelen ennenkuin ne pääsevät blogiin. Mun blogini ei ole valokuvablogi, en ole todellakaan ammattilainen valokuvausasioissa eikä mun kuvauskalustoni (canon eos 450d kittiobjektiivilla) ole mikään maailman laadukkain, mutta koen sen kuitenkin kuvia blogiinsa laittavan bloggaajan velvollisuudeksi, että tarkistaa kuvien olevan edes etäisesti tasokkaita.

Postauksiin liittyvät läheisesti myös kommentit. Kommentit ovat blogin suola ja sokeri, ne ovat ainakin mulle se tärkein syy mikä tekee bloggaamisesta antoisaa. Ilman palautetta ei voi tietää mitä lukijat tykkäävät kirjoituksista ja koko kirjoittaminen tuntuu ehkä yhdentekevältä. Miksi kirjoittaa kun ketään ei kiinnosta edes kommentoida? Ainakin itselleni tulee joskus epäonnistunut fiilis postauksen kerätessä vain muutaman hassun kommentin. ”Olinko minä todella noin huono että kenelläkään ei tullut edes mitään sanottavaa?” Samaan aikaan kuitenkin olen myös itse niin laiska lukija että harvoin ehdin tai jaksan kommentoida mitään, vaikka tykkäisinkin lukemastani postauksesta älyttömästi.

Vaikka kommentteihin vastaaminen viekin paljon aikaa silloin kun niitä tulee paljon, on se todella antoisaa. Esimerkiksi yhden kymmeniä kommentteja keränneen mielipidepostauksen kommenttien vastaamiseen saattaa kulua kolmesta neljään tuntia, mikä on aika pitkä aika ottaen huomioon että mulla on kaksi pientä lasta joista huolehtiminen on mun oikea kokopäiväinen tehtäväni. Mutta silti, musta mikään ei ole niin palkitsevaa kuin lukea teillä heränneitä ajatuksia ja saada teiltä palautetta mun teksteistä. Myös rakentava kritiikki on tervetullutta, koska halu kehittyä ja kasvaa paremmaksi bloggaajaksi istuu mussa tiukassa. Mä haluan että Te pidätte lukemastanne ja näkemästänne, ja haluatte sitä lisää, koska teille mä tätä kirjoitan enkä itselleni.

Lukijat ovat blogin suurin osa, ainakin mulle, ja sosiaalinen media tärkeä kanava lukijoiden tavoittamiseen. Mullakin on blogiin liittyen niin Facebook -sivut kuin Instagram -tilikin. Facebookissa pyrin päivittämään arjen sattumuksia, laittamaan hauskoja kuvia ja juttuja etukäteen ja lisäksi jakamaan jokaisen blogipäivityksen tuoreeltaan. Se on helppo kanava seurata meidän juttuja niin blogista kuin sen ulkopuoleltakin. Facebook tuo ihan uuden ulottuvuuden bloggaamiseen, nimittäin kasvot lukijoille. On jännittävää päästä vaihtamaan ajatuksia ihan oikeiden tyyppien kanssa kasvottomien nimierkkien tai nimettömien tyyppien sijaan. Blogin Facebook -sivuilla tulee käytyä välillä mielenkiintoisia keskusteluja ja niihin mä haluaisin panostaa vielä nykyistäkin enemmän.

Instagram taas on ehkä se kaikkein henkilökohtaisin somen muoto jonka jaan lukijoilleni, siellä on paljon sellaista jota en itsenäisenä kuvana tai videona liittäisi blogiin ollenkaan. Instagram on väylä jolla voi kurkistaa meidän arkipäivään sellaisena kuin se on. Some ylipäänsä on bloggaajille nykypäivänä tärkeä näkymisen muoto, jos haluaa kehittyä ja päästä eteenpäin. Sosiaalinen media on nykypäivän lisäksi tulevaisuutta ja vankka seuraajapohja somessa tuo bloggaajalle uskottavuutta. Siksi koen ainakin itse myös joskus paineita päivittää näitä seurauskanavia ahkerasti normaalin postaamisen lisäksi.

Sähköpostit ovat yllättävän tärkeä osa bloggaamista. Niitä tulee päivässä useampia, yleensä noin viidestä kahteenkymmeneen ja niihin mulla kuluu postausten ja kommenttien lisäksi eniten aikaa. Osa sähköposteista tulee lukijoilta, osa tietysti yhteistyökumppaneilta ja mahdollisilta yhteistyökumppaneilta. Osan sähköposteista vievät myös erilaiset tapahtumakutsut ja tuoteinfot. Sähköposteja muut eivät näe kuin minä ja moni ei arvaisi että niihinkin kuluu niin paljon aikaa! Välillä saatan vastailla myös sähköposteihin useamman tunnin ajan, mutta onneksi nykyään on älypuhelimet ja lyhyempiin sähköposteihin saa usein vastattua vaikka puistossa samalla kun Tipa leikkii hiekkalaatikolla ja Zelda nukkuu vaunuissa.

Yhteistyöt ovat nykyään yhä suurempi osa blogimaailmaa. Yhteistyökuvioita on niin pienemmillä kuin isommillakin blogeilla ja niitä suorastaan kaivataan. Ainakin mun blogiin on toivottu arvontoja ja toki niitä on musta todella mukavaa järjestääkin lukijoille! Arvonnat ovat yhteistöistä ehkä isotöisimpiä, vaikkakin palkitsevimpia kun tietää että lukijat saavat jotain mukavaa. Arvontaa järjestäessä täytyy yleensä kuvata arvontaan tulevat tuotteet ja sen lisäksi tietysti kirjoittaa itse arvontapostaus. Arvonnan voittajan arpominen on kuitenkin se suurin homma, sillä osallistujia tulee yleensä useita satoja ja täytyy olla tarkkana että laskee kommentit oikein ja arpoo oikean voittajan.

Mä olisin urpo jos edes yrittäisin väittää että ei ole kivaa saada tavaraa testattavaksi, tottakai se on mukavaa, mutta en mä kyllä sen takia todellakaan tätä blogia kirjoita. Se sensijaan on vähemmän mukavaa että meidän lähipostin postinkantajat varmaan nauravat mulle kun aina kun mulle tuodaan paketteja mä oon suunnilleen just herännyt ja vaihtamassa Zeldan vaippaa tai sitten meillä on joku muu pienimuotoinen kaaos meneillään. Kaikista saamistani tuotteista mun ei tarvitse kirjoittaa ja monista tuotteista jätänkin kirjoittamatta, mutta on todella mielenkiintoista tutustua uusiin juttuihin ja  saada paljon tuotetietoutta moneltakin saralta.

Bloggaamiseen ja yhteistöihin kuuluu myös erilaisissa PR-tapahtumissa vierailemista, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mun mielestä nämä ovat kivoja tilaisuuksia joissa on hauska tavata blogituttuja ja vaihtaa kuulumisia yleensä kivan ohjelman merkeissä. Jos mulla vain olisi aikaa ja mahdollisuuksia niin kävisin useammissakin tapahtumissa, mutta mulla nuo pienet ihanuudet usein asettavat omat rajoitteensa eikä olisi heitä kohtaan reilua raahata heitä harva se päivä ihastelemaan vaikka uuden uutukaisia kenkiä tai muita vastaavia. Monet tapahtumat kuitenkin ovat sellaisia joihin lapset voi ottaa mukaan tai sitten jopa lapsille suunnattuja ja niissä käyn mielellään!

Paljonko kaikkeen tähän sitten kuluu aikaa? Päivässä, viikossa vuodessa? Paljon, huomaamatta niitä tunteja vain kertyy. Päivässä, ehkä neljästä viiteen tuntia, vaikkakin muutamana päivänä viikossa pyrin tekemään vähemmän ja joskus taas aikaa kuluu huomattavasti enemmän. Viikossa ehkä n. 25-30 tuntia joten mitä se tekee vuodessa? Nämä neljästä viiteen tuntia harvoin onnistuvat yhdeltä istumalta, eli pitkin päivää teen pienissä pätkissä kaikkia hommia ja illalla lasten mentyä nukkumaan mä yleensä kirjoittelen enemmän. Bloggaajana mä en halua pysähtyä paikoilleen tai tuudittautua turvallisuudentunteeseen siitä että vanha ja tuttu toimii aina. Mä haluan kehittyä ja päästä eteenpäin, ehkä jopa vaikuttamaan joskus johonkin. Blogi muuttuu ja kasvaa mun mukana ja kasvattaa mua siinä samalla. Mä toivon, että joskus tulevaisuudessa Suomen blogiskene on jotain sellaista mitä se on Ruotsissa ollut jo vuosia ja jos tämä joskus toteutuu, mä toivon että saan olla osana sitä.

Lopuksi voisin vielä kertoa vähän blogistatistiikkaa. Nykyisin mun blogillani on lähemmäs 2000 FB-tykkääjää ja Instagram -seuraajaa. Blogilistan luetuimmissa blogini pitää sijaa 79 mistä olen ihan tavattoman iloinen ja ylpeä. Mun blogini on Suomen sadan luetuimman blogin joukossa, hurjaa! Bloglovinissa blogini pitää Family-kategorian Suomen ykkössijaa ja hääblogini Wedding -kategorian Suomen ykkössijaa, jonne se kipusi kolme päivää avaamisen jälkeen. Nämä ovat asioita jollaisia en olisi koskaan, edes villeimmissä unelmissani osannut toivoa ja näistä on kiittäminen vain ja ainoastaan teitä ihania lukijoita, kiitos!

Mä toivon että tämä postaus valotti edes himpun verran sitä, mitä kaikkea bloggaaminen on näiden teille näkyvien postausten lisäksi. Tämä on tietysti vain oma kokemukseni bloggaamisesta, joku toinen kokee ja tuntee kaiken aivan eri tavalla! Mulle bloggaaminen onantoisaa, ihan mahtavaa, kiireistä ja joskus myös ihan pirun rankkaa. Joskus ei kiinnostaisi ollenkaan ottaa kameraa esille ja joskus ajatus takkuaa eikä mitään tunnu saavan aikaiseksi. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin on sitä että ajatukset rullaavat eteenpäin, tekstiä syntyy helposti ja kuvia valitessa iskee valinnanvaikeus kun tekisi mieli näyttää teille niin paljon mutta ei kehtaisi laittaa viittäkymmentä kuvaa yhteen postaukseen ainakaan kovin usein. Kiitos siitä että te jaksatte seurata vuodesta toiseen mun (ja joskus Otonkin) höpötyksiä♥

Millaista te ajattelitte bloggaamisen olevan? Herättikö tämä postaus mitään ajatuksia?

Tänään on vuorossa yksi toivotuimpia postauksia tänä vuonna: kirjapostaus. Mua on useampaan otteeseen pyydetty esittelemään niin lastenkirjasuosikkeja, meidän lukutapoja ja äidin lempparilukemista ja nyt ajattelin vähän kertoa teille niistä enemmän. Tosin ne mun omat suosikki ”aikuisten” kirjani mä jätän toiseen postaukseen koska muuten tästä tulisi sata kilometriä pitkä ja mulla menisi tämän tekemiseen useiden tuntien sijaan useita päiviä. Mä itse rakastan lukemista, ”luin” jo pienenä hirveästi kirjoja vaikka en oikeasti osannut lukea, äiti luki mulle myös aina paljon ja kun sitten 6-vuotiaana opin itse lukemaan, taivas aukesi. Siitä lähtien mä ahmin kirjoja sinne asti että lukion alussa iski totaalikyllästyminen ja olin pari vuotta lukematta muuta kuin hömppälehtiä.

Ala- ja yläasteella mä luin useamman kirjan päivässä, paitsi Harry Pottereihin saattoi mennä kokonainen päivä tai parikin tietysti jos  sivuja oli yli tuhat. Olin suoranainen lukutoukka joka rahtasi kirjastosta pinokaupalla luettavaa kotiin viikoittain. Totaalikyllästymisen jälkeen lukuinto on palannut pikkuhiljaa ja varsinkin Tiaran odotus- ja vauva-aikana tuli luettua paljon. Tällä hetkellä mulla ei oikeastaan ole aikaa paneutua kirjoihin kunnolla koska aina löytyy niin paljon muuta puuhaa, mutta innolla odotan että pääsen taas uppoutumaan edes välillä johonkin ihanaan tarinaan. Sillä välillä mä voin kuitenkin keskittyä lukemaan tytöille, varsinkin Tiara jaksaa jo kuunnella vähän pidempiäkin satuja.

Tiaralle ja Zeldalle on jo kertynyt ihan kiitettävä kirjavarasto, joista pari hyllyllistä on mun vanhoja suosikkeja omasta lapsuudesta ja loput sitten joko kirjakerhosta, itse ostettuja tai lahjaksi saatuja. Vaikka kirjoja on määrällisesti paljon, niitä on kuitenkin kaikkia luettu rakastaen ja ahkerasti, meillä kirjat eivät ole vaan koristeena vaan jatkuvassa käytössä ja harvoin siististi hyllyssä. Omien kirjojen keräilyn lisäksi me ollaan alettu tyttöjen kanssa käymään kirjastossa. Kirjastovierailu on Tiaralle viikon kohokohta kun pääsee tekemään kirjaston jänniä palapelejä ja valitsemaan uutta luettavaa!

Me lainataan yleensä paljon ruotsinkielisiä kirjoja kirjastosta siksi että niitä meillä ei kotona ole niin paljoa, mutta niitäkin on hyvä lukea Tiaran kielellisen kehityksen kannalta. Lisäksi täytyy todeta että mä tykkään ihan hirveästi ruotsalaisista lastenkirjoista, ne ovat hauskoja ja oivaltavia. Esimerkiksi tuo Mjau i köket on mielestäni tosi hauska! Ruotsinkielisiä kirjoja Tiara lukee pääosin Oton kanssa mutta en mäkään niitä kieltäydy lukemasta jos Tiara pyytää. Maisa-, eli Molly-kirjat ovat myös mukavan yksinkertaisia ja niistä Tiara oppii helposti uusia sanoja ruotsiksi.

Ruotsinkielisistä kirjoista tulee valittua ainakin vielä enemmän niitä yksinkertaisempia kuvakirjoja, koska niitä Tiaran on helpompi ymmärtää. Huomasin viimeksi kirjastossa asioidessani että Tiara ei jaksa vielä kuunnella ruotsiksi yhtä pitkiä satuja kuin suomeksi. Mutta sepä ei haittaa, ei tässä ole kiire minnekään vaan ihan rauhassa edetään ettei lukemisesta tai varsinkaan ruotsin kielestä tule hänelle pakkopullaa ja ikävää asiaa vaan mieluisia juttuja! Kotoa löytyvistä ruotsinkielisistä kirjoista Tiaralla on kaksi suosikkia, Den Busiga Bebben borstar tänderna eli ”Touhukas Bebben pesee hampaat” ja Bondgården -eläinkirja.

Hirvittävän paljon on kyselty meidän ns. opetuskirjoista, eli kaikista joissa on muotoja, värejä, sanoja, numeroita ja tuttuja asioita. Mä ajattelin ensin esitellä niitä ennenkuin siirryn sitten satukirjoihin ja muihin. Meillä on aika paljon erilaisia opetuskirjoja, mutta Tiaralla on omat suosikkinsa joita lueskellaan päivästä toiseen. Suurin suosikki on Tiaran mielestä nimeltään ”pöllökirja” koska siinä seikkailevat pöllöt niin numeroiden, arkipäiväisten asioiden, sanojen ja niiden paljon kyseltyjen tunteiden maailmassa. Mun mielestä toi ”Oma suuri maailmani” -kirja on tosi kiva juuri siksi että siinä on niitä pöllöjä tekemässä kirjasta erilaisen ja hauskan ja lisäksi siinä on tosi kattavasti sanastoa ja mielenkiintoisia juttuja. Tuon avulla Tiara tosiaan on oppinut tosi hyvin juuri niitä tunteita ja Tiaran lemppareita ovatkin onnellinen kissa ja innostunut sammakko.

Oma suuri maailmani -kirjassa on myös ohjeistus vanhemmille siitä miten kirjaa kannattaa lukea yhdessä lapsen kanssa jotta siitä saa mahdollisimman paljon irti. Mä tykkään siitä että ohjeet on laitettu koska huomaan itsekin löytäväni aina uudenlaisia tapoja lukea kirjaa lapselle kun luen miten kirjan kirjoittajat ovat sen tarkoittaneet. Lisäksi mulla on myös Vau-kirjan vanhempien opas lasten ensimmäisille vuosille josta mä tykkään tosi paljon. Sieltä on löytynyt niin vinkkejä lasten kanssa yhdessä askarteluun, lukemiseen kuin kaikkeen muuhunkin mahdolliseen. Saatiin tuo kirja kun liityttiin Vau-kirjakerhoon Tiaran odotusaikana ja mä oon havainnut monet siinä olevat vinkit tosi käyttökelpoisiksi ja kivoiksi toteuttaa!

Tiara oppi laskemaan kymmeneen kahdella kielellä ollessaan vuoden ja viisi kuukautta, nyttemmin neiti laskee sujuvasti jo kahteenkymmeneen. Tai siis luettelee numerot, laskea Tiara osaa ehkä viiteen sormilla. Joskus pidemmällekin, mutta yleensä sitten menee jo höpöksi. Mutta kirjasta osaa siis esimerkiksi laskea esimerkiksi ”yksi, kaksi, kolme, neljä pientä possua”. Meidän suosikki on ollut tuo ”Ensimmäinen kuvallinen numerokirjani” joka sekin on Vau-kirjasta tilattu. Siinä on tosi selkeästi käyty numeroita läpi ja jokaiselle numerolle on oma sivu tai aukeama, jonka kaikki kuvat havainnollistavat hienosti kyseistä numeroa. Saman sarjan sanakirja kuuluu myös lemppareihin!

Viime aikoina Tiaraa ovat kiinnostaneet tosi paljon värit ja muodot. Niitä löytyy monipuolisesti myös siitä aiemmin mainitusta ”pöllökirjasta” mutta myös pelkästään niille omistetut kirjat kiinnostavat Tiaraa. Tipa onkin oppinut hyvin tunnistamaan muodoista sydänten ja tähtien lisäksi hienosti myös ympyrät, suorakulmiot, kolmiot ja neliöt ja oppii kokoajan lisää. Värit Tiara tunnistaa myös jo tosi hienosti kysyttäessä. Parhaiten Tiara on oppinut niitä selittämisen lisäksi tuosta Vau-kirjan sanakirjasta jossa on perusvärit ja -muodot yksinkertaisesti yhdellä sivulla. Sitten kun sen sivun opit olivat selkeästi perillä, innostui Tiara kokonaisista värikirjoista osoittelemaan eri värisiä asioita.

Tiara saattaa osoitella erivärisiä ja -muotoisia asioita myös satukirjoistaan joihin voidaankin siirtyä seuraavaksi! Tiara tykkää sellaisista saduista, joissa on myös hauskoja kielikuvia ja hassuja sanoja. Allaolevassa kuvassa oleva Abu-kirja on Tiaran ehdoton suosikki kaikista, jo ensimmäisen sivun ”nokkela ketku” -kuvaus Abu-apinasta teki Tiaraan lähtemätömän vaikutuksen ja nykyään neiti muistaa jo koko kirjan ulkoa.

Jokin aika sitten mä löysin meidän varastosta jättimäisen pahvilaatikollisen mun vanhoja lastenkirjoja ja sieltä löytyneet Maikki Harjanteen Minttu-kirjat ovat sekä mun että Tiaran lemppareita. Tiara haluaa aina kuulla iltasaduksi Abun Kepposten lisäksi Minttu karkaa -kirjan. Musta on ihanan nostalgista lukea Minttuja Tiaralle kun muistan ne omasta lapsuudesta niin elävästi. Minttu-kirjojen kivoihin tarinoihin ei koskaan kyllästy.

Kolmas Tiaran suosikki tällä hetkellä on Vau-kirjan ”Tänään olen aurinkoinen” -kirja jossa on ylläriylläri käsitelty taas niitä tunteita. Tässä kirjassa on mun mielestä tosi hyviä tunnesanoja joita Tiarakin on oppinut käyttämään ja ne on tuotu kirjassa esille niin että pienikin oppii helposti niiden merkityksen. Mä tehostan sanojen merkitystä sillä että eläydyn kuhunkin tunteeseen samalla kun luen, esimerkiksi jos kirjassa puhutaan vaikka surullisesta niin pyrin kuulostamaan mahdollisimman surkealta ja sitten jos taas puhutaan vaikkapa riehakkaasta niin koitan kuulostaa mahdollisimman iloiselta ja innostuneelta.

Tykkään muutenkin lukea satuja eläytyen ja yleensä luen niin että jokainen kirjan hahmo kuulostaa erilaiselta. Tiara tykkää kovasti ja silloin pidemmätkään sadut eivät puuroudu pienen korvissa kun jo äänestä huomaa että kuka hahmo on kyseessä ja mitä on meneillään. Muutan myös saduissa ääntä tunteen ja tilanteen mukaan, jos on meneillään jännittävä kohta niin pyrin kuulostamaan jännittävältä. Onneksi Tiara on aika armelias kuuntelija ainakin toistaiseksi ja mun surkeat esitykset miellyttävät häntä ilonkiljahduksiin saakka!

Ylläolevassa kuvassa on mun suosikkeja meidän tämänhetkisestä kirjavarastosta. Erityisesti odotan että Tiara vähän kasvaa ja päästään lukemaan Mauri Kunnaksen tuotantoa ja nuo kaikki Muumi- ja Peppi -kirjat. Mä rakastan niitä kaikkia ja onkin tullut koluttua ne todella moneen kertaan läpi! Vasemman yläkulman Maitokulho-, Pieni mutta urhea- ja Minttu mummolassa-kirjat ovat sellaisia suosikkeja joita lueskellaan jo nyt. Maitokulho -kirja on Vau-kirjasta myöskin ja siinä on todella makeita iltasatuja ja aivan huikean hienoa kuvistusta. Pieni mutta urhea -kirjassa taas on äärimmäisen symppis pieni ankanpoikanen joka on Tiarankin mieleen. Ja Minttu-kirjat mainitsinkin jo aiemmin.

Mä aloin lukemaan Tiaralle lähes päivittäin kun hän oli noin kolmen kuukauden ikäinen. Zeldalle olen myös aloittanut jo lukemaan kirjoja. Tiara on aina ollut erittäin tarkkaavainen kuuntelija ja niin vaikuttaisi olevan pienempikin neiti. Molempien tyttöjen kanssa ollaan aloitettu lukeminen iloisen värikkäistä pehmokirjoista joissa tekstiä ei ole kuin muutama hassu sana ja edetty sitten vähitellen pidempiin ja ”kirjamaisempiin” kirjoihin. Lisäksi olen lueskellut lorukirjoja ja opetellut niistä erilaisia loruleikkejä joista vauvat usein tykkäävät. Vau-kirjassa lapsen ikätason mukainen kehitys on otettu tosi hyvin huomioon ja sieltä tuli Tiaran vauva-aikana (ja tulee edelleen) joka kuukausi ikään sopiva kirjapaketti.

Pikku-Eetu -kirjat olivat jo ihan vauvana Tiaran lemppareita ja Zeldakin tykkää niistä. Mikä parasta, ne ovat kasvaneet Tiaran mukana ja Pikku-Eetun numerokirja on esimerkiksi tänäkin päivänä Tiaran mielestä hauska kirja. Kivoja loruja oli myös ainakin vuoden 2011 äitiyspakkauksen ”Pikku-poron päivä” -kirjassa. Lorut löytyvät molemmilla kielillä ja tuosta kirjasta Tiara sai ensikosketuksensa ruotsinkieleen sillon kun Otto ei sitä vielä puhunut aktiivisesti kotona.

Yhteenvetona, me ollaan aloitettu lukeminen tosi pienenä, loruilla ja loruleikeillä kirjojen maailmaan tutustuen. Suunnilleen puolen vuoden iästä ollaan luettu enemmän ja otettu iltasadun lukeminen mukaan iltarutiineihin ja mitä enemmän lapsi on kirjoista kiinnostunut, sitä enemmän ollaan sitten luettu. Mä oon myös pitänyt taukoa lukemisesta silloin kun Tiaraa ei ole kiinnostanut (esim. 9kk iässä liikkumaan opettelu oli paljon mielenkiintoisempaa) mutta kokeillut sitten aina varovasti muutaman päivän tai viikon kuluttua että josko se lukeminen olisi taas alkanut kiinnostaa. Nykyään Tiara osaa jo itse pyytää että ”äiti lue minulle satu/abukirja/äiti luetaan numerokirjaa yhdessä!” ja tykkää edelleen lukemisesta hurjan paljon.

 Huh, olipas aikamoinen lukupaketti! Mua harmittaa kun olisin halunnut esitellä vaikka miljoonat kirjat vielä tähän lisäksi, mutta ehkä täytyy säästää vähän tulevillekin vuosille ja uusiin postauksiin. Toivottavasti tämä oli sellainen kuin toivoitte! Me lähdetään pian ulkoilemaan kunhan tytöt heräävät päikkäreiltä ja tarkoitus olisi kuvata nyt ne Mini Rodinin ihanat ulkovaatteet. Mahtavaa sunnuntaipäivää kaikille♥