Ystävänpäivä lähestyy ja kerhossa oli tänään tehty maailman hienoimmat ystävänpäiväkortit vanhoista kirjankansista ja metsän aarteista, jotka lapset saivat antaa tärkeälle ihmiselle. Meidän neiti halusi antaa korttinsa äidille ja isille, mikä on musta ihanaa, vaikka en tietenkään olisi pitänyt yhtään vähemmän ihanana jos hän olisi halunnut antaa sen kivalle kerhokaverille. Uskon että syy siihen, että me vanhemmat saimme kortin kaverin sijaan, on siinä että hän tykkää muutenkin tehdä kortteja meille vanhemmille melkein joka viikko, ihan vain koska askartelu on mukavaa ja hänestä on kiva ilahduttaa meitä. Ehkä ei käynyt mielessä, että kortin voisi antaa jollekin muullekin kuin meille.
Tiedän että siitä ei ole kyse ettei hänellä olisi ystäviä, sillä joka kerta kun menen häntä kerhosta hakemaan, on mukavat leikit kesken tai juuri päättymässä jonkun kaverin kanssa. Me ollaan opetettu, että kaikkien kanssa leikitään, vaikka ei hän sitä kyllä koskaan ole kyseenalaistanutkaan. Myös kerhossa sosiaalisia taitoja on harjoiteltu, ja tänäänkin oli teemaan sopivasti juteltu ystävyydestä ja tehty toisille ystävällisiä juttuja. Hänen ryhmässään on ollut aina tosi hyvä henki ja kaikki ovat saaneet olla yhtä lailla mukana.

En voi olla miettimättä, miten surullista olisi jos olisi toisin. Luin tänään pysähdyttävän artikkelin 6-vuotiaasta tytöstä, joka esikoulun aikana oli jätetty ainoana kutsumatta jo viisille synttäreille, joille kaikki muut ryhmäläiset oli kutsuttu, ja tämän lisäksi häntä oli vielä pilkattu ja huudeltu päin naamaa. Kukaan opettajista tai vanhemmista tytön äitiä lukuunottamatta ei ollut tähän puuttunut mitenkään. Luin useamman keskustelun aiheesta, ja vastaan tuli myös toinen ikävä ääripää – jonkun lapsi on järjestänyt synttärit, kutsunut ryhmäläisiään juhliin, ja kukaan ei ole tullut paikalle. Molemmat yhtä ikäviä tilanteita, joita samat lapset saattavat joutua käymään läpi, kerta toisensa jälkeen.
Tuntuu ihan uskomattomalta, että eskariryhmäläisten vanhemmista ei löytynyt yhtäkään joka ymmärtäisi, miten heidän välinpitämättömyytensä voi vaikuttaa tuon pienen tytön itsetuntoon, elämänkatsomukseen ja koko tulevaisuuteen. Vielä uskomattomampaa on eskarin ohjaajien kykenemättömyys puuttua tilanteeseen. Miten se on edes mahdollista, että yksikään heistä ei välitä? Mä väitän, että työkaluja tilanteen parantamiseksi heiltä ei puutu, mutta halua kyllä. Tietenkin päävastuu on vanhemmilla, kasvatuksen perusta luodaan kotona, kuten myös ennakkoasenteet. Valta siihen tuleeko lapsesta kiva vai ilkeä, on pääosin vanhemmilla. Mutta päiväkodin työntekijöiden vastuulla on että edes se aika kun ollaan eskarissa, olisi jokaisella lapsella mukava olla.

Mä toivon, että kyseisten lasten vanhemmat lukivat artikkelin, ja että edes joku heistä tunsi piston sydämessään, ja ymmärsi mitä on tehnyt. Epäilen, sillä ennakkoasenteet istuvat tiukassa ja omaa ylpeyttään on vaikea niellä. Kuusivuotiaat eivät ole oletukselta ilkeitä. He eivät ajattele, että ujous, hiljaisuus tai erilaisuus on virhe, ellei heitä ole opetettu ajattelemaan, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samasta muotista veistettyjä ja osoiteltu erilaisuutta sormella.
Mä peilaan kaikkea tietenkin vain omiin kokemuksiini. Muistan ja tiedän sekä omasta lapsuudesta että kokemistani tilanteista omien lasten kanssa, että se että kaveri on vähän ujompi tai hiljaisempi, ei ole este leikille. Silloin tämmöinen vähän suulaampi tyyppi niinkuin esimerkiksi minä, voi ottaa vähän ohjaksia leikissä ja vaikka ehdottaa jotain kivaa tekemistä toiselle. Yleensä se kaverikin siitä rohkaistuu kun pääsee mukaan leikkiin, ja alkaa höpötellä, ja vaikkei alkaisikaan niin kyllä se leikki sujuu ihan hyvin vähemmälläkin puheella.
Lapset ovat uteliaita, kiinnostuneita kaikesta ja kovia kyselemään. He ihmettelevät, ja kasvaessaan huomaavat myös erilaisuuden. Mutta heille ei pidä antaa vääriä vastauksia, ei muutenkaan, mutta ei etenkään silloin kun on kyse siitä, miten muita ihmisiä kohdellaan. Jos lapsi kysyy ”Äiti, miksi toi Martti-Ursula ei puhu koskaan mitään” ja vastaus on ”Emmä tiiä, anna sen vaan olla ja leiki toisten kanssa”, lapsi antaa olla. Kun kaikki muutkin vaan antavat olla, on Martti-Ursula ilman kavereita, koko porukan ulkopuolella. Jos vastaus on ”Ehkä sitä vähän jännittää, käy pyytämässä sitä mukaan leikkiin” saattaa lopputulos olla toinen. Jos lapsi ymmärtää että erilaisuus on normaalia, ja hyväksyy sen, on lopputulos toinen.

Synttärikutsuja jaellessa on vastuu vanhemmalla. Mun mielestä kaikkia ei tarvitse kutsua, ymmärrän että kaikilla ei siihen ole resursseja. Mutta koskaan ei saisi tehdä niin että yksi jää ulkopuolelle. Joissain päiväkodeissa on ilmeisesti sääntönä, että pitää kutsua joko koko ryhmä, tai sitten kaikki ryhmän tytöt tai kaikki ryhmän pojat. Mun mielestä nuo ovat aika hyviä ohjenuoria, silloin kukaan ei jää yksin ulkopuolelle. Tämä ei tietenkään poista sitä ongelmaa, jos kukaan kutsuttu ei tule paikalle. Tottakai joskus on este, ettei oikeasti pääse syntymäpäiville koska on jotain menoa tai on vaikka kipeänä. Mutta harvoinpa kaikilla on yhtäaikaa menoa tai flunssaa.
Se on kaikkien yhteisen hyvän mukaista, että toisista pidetään huolta, ja toisia kunnioitetaan. Synttärikutsuille saapuminen tai kutsuminen on pieni vaiva, mutta sillä on iso merkitys. Ystävyys on hienoimpia ja ihanimpia asioita elämässä, ja kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus ja oikeus kokea se.
Luitteko te kyseistä artikkelia? Millaisia ajatuksia se herätti? Miten te toimitte kaverisynttäreiden ja kutsujen kanssa?