Miksi lasten välistä väkivaltaa edelleen kutsutaan vähätellen kiusaamiseksi?

24.09.2020

Luin tällä viikolla kauheasta tapahtumasta Vantaalaisessa alakoulussa, jossa 11-vuotiasta poikaa oli pahoinpidelty niin rankasti, että tämä joutui ambulanssilla sairaalaan. Karmea väkivallanteko tapahtui Kytöpuiston koulussa välitunnilla, jota HS:n artikkelin mukaan valvoi viisi välituntivalvojaa. 

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että lapsia ei kohdella tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä Suomessa (heitä saa mm. julkisesti täysin hyväksytysti vihata ja syrjiä). Tämä on yksi erittäin räikeä esimerkki siitä. Kun aikuiset hakkaavat ja potkivat toisiaan työpaikalla, kyseessä on nimenomaan väkivalta, pahoinpitely. Sehän olisi aivan pöyristyttävää, jos aikuisten työpaikalla tapahtuisi tällainen väkivallanteko. Työpaikoilla on kaikelle väkivallalle ihan täysi nollatoleranssi, kuten kuuluukin. Kun väkivalta tapahtuu koulussa lasten välillä, puhutaan kiusaamisesta

Kouluissa nollatoleranssi voi olla näennäinen. Kun lapset hakkaavat toista lasta, se on “kiusaamista”, joka pahimmillaan voi jäädä täysin huomiotta niin kouluhenkilökunnan kuin kiusaavien lasten vanhempienkin osalta. Ei aina, mutta liian usein. Yksikin kerta on liian usein. Myös haukkuminen, eristäminen, alistaminen ja uhkailu on väkivaltaa. Henkinen väkivalta on väkivaltaa ihan samalla tavalla. Kaikelle väkivallalle tulisi aidosti olla nollatoleranssi, eikä kenenkään pienen tai isomman koululaisen tulisi joutua koskaan pelkäämään kouluun menemistä. Lain mukaan yhteiskunnalla on velvollisuus turvata turvallinen kouluympäristö ihan jokaiselle lapselle. Tällä hetkellä se ei toteudu, vaikka suurin osa kouluista esimerkiksi kuuluu kiusaamista ehkäisevään Kiva Koulu -ohjelmaan. 

Yle kertoi viime vuonna Kiva Koulu -ohjelman ongelmista. Kiva koulu -ohjelmaa on käytetty jopa vahingollisella tavalla väärin ja se on voinut aiheuttaa joillekin kiusaamisen uhreille traumoja. Yksi Kiva koulun keinoista vähentää kiusaamista on niin sanottu selvittelykeskustelu, jossa kiusaamista on tarkoitus setviä kuulemalla erikseen sekä kiusattua oppilasta että kiusaajia. Artikkelissa haastatellun, koulukiusattujen ja heidän vanhempiensa kanssa viimeiset 10 vuotta työskennelleen Tina Holmberg-Kaleniuksen mukaan tilanne menee kuitenkin kouluissa usein niin, että kiusaaja ja kiusattu istutetaan saman pöydän ääreen osana Kiva-selvittelyä. Usein kiusaajat esimerkiksi saavat tulla yhdessä joukolla keskustelutilanteeseen ja uhri jätetään yksin heitä vastaan. Uhri ei ehkä uskalla tilanteessa kertoa yksin kaikesta, mitä on tapahtunut ja totuus jää selvittämättä. Lopuksi heitetään femmat ja sen jälkeen kiusaaminen jatkuu entistä pahempana.

Ylen artikkelissa kerrotaan jopa tilanteista, joissa kiusaamisen uhrit ovatkin joutuneet jopa pyytämään kiusaajiltaan anteeksi, kun selvittelytilanteessa kiusaaminen on käännetty kiusaamisen uhrin omaksi syyksi. 

Tätä artikkelia oli aivan tuskallisen hirveää lukea. En voi edes kuvitella, miten pahalta tuollainen tilanne tuntuu ja miten pahoja traumoja voi jäädä siitä, että väkivallan uhriksi joutumisen lisäksi joutuu vielä osallistumaan tällaiseen tilaisuuteen. Äärimmäisin esimerkki on tietysti se, jossa väkivallan uhri joutuu vaihtamaan koulua ja hänen koko elämänsä menee uusiksi siinä missä väkivaltaa tehneet saavat jatkaa samassa tutussa koulussa, kenties uusien uhrien kanssa. 

Tämä tuntuu jotenkin vaan niin järkyttävältä. Jos kyseessä olisi kuka tahansa muu – vanhus hoitokodissa jota toinen vanhus haukkuisi ja uhkaisi tappaa, keski-ikäinen parturi-kampaaja työpaikallaan, jota kollega kuristaisi ja potkisi aina töihin tullessa, nuori tarjoilija ravintolassa, jota tönittäisiin ja jonka tavaroita rikottaisiin ja sotkettaisiin joka päivä, sitä ei katsottaisi tuntiakaan vierestä. Kouluissa tällainen jatkuu silti päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. HS:n pääkirjoituksessa kerrotaan, että Sosiaali- ja terveysministeriön Väkivallaton lapsuus -raportin mukaan 15% yhdeksäsluokkalaisista suomalaisista kertoi tutkimuksessa hakanneensa joskus toisen ihmisen. V i i s i t o i s t a   p r o s e n t t i a.  Vaikka väkivalta on raportin mukaan myös vähentynyt 2000-luvalla, tuo luku saa oksennuksen nousemaan kurkkuun. Miten tämä voi olla totta?

Ja kun lapset ovat niitä kaikkein suojattomimpia, niitä, joiden koko edessä olevan elämän kulkuun väkivallalla voi olla ihan valtava vaikutus, niin en vaan voi ymmärtää. Miten Suomella on rahaa pilata niin monen tulevaisuuden työntekijän työkyky jo lapsuudessa tällä tavalla? Lapsuudessa koettu väkivalta aiheuttaa tutkitusti monia ongelmia, jotka voivat vaikuttaa koko loppuelämän. 

Mun mielestä kiusaaminen sanana on vähättelyä. Se pitäisi kieltää lailla – siis sen sanan käyttö. Ja se kaikki väkivalta, jota kiusaamiseksi kutsutaan, sehän onkin jo laissa kielletty. Se laki pitäisi myös alkaa ottamaan tosissaan myös lasten kohdalla ja ymmärtää, että lasten välinen väkivalta on ihan samaa väkivaltaa kuin kaikilla muillakin. En ole pätevä arvioimaan mitkä olisivat riittäviä seuraamuksia lapsille, jotka eivät ole vielä rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan, mutta selvää on, että tällä hetkellä käytettävissä olevat keinot eivät selvästikään ole riittäviä, kun väkivalta kouluissa on edelleen noin yleistä.

Tein aiheeseen liittyen pienen kyselyn Instagram Storiesissa seuraajilleni. Kyselyyn vastasi kahdeksan tunnin aikana ennen tämän artikkelin julkaisua yli 3000 ihmistä (Vastaajamäärät vaihtelivat eri kysymysten välillä, mutta vastaajia oli kaikissa kysymyksissä n. 2800-3500. Suurimmat seuraajaryhmäni ovat 24-35 -vuotiaat naiset sekä 18-23 -vuotiaat naiset, joita myös vastasi eniten kyselyyn). Tässä kyselyn kysymykset sekä tulokset:
Oletko kokenut koulussa joskus henkistä väkivaltaa esim. uhkailua, haukkumista, alistamista tai arvostelua?

75% vastasi Kyllä, 25% vastasi Ei

Oletko kokenut koulussa joskus fyysistä väkivaltaa esim. tönimistä, lyömistä, potkimista, tukistamista?

27% vastasi Kyllä, 73% vastasi Ei

Onko omaisuuttasi vahingoitettu joskus koulussa, esim. varastettu, rikottu, piilotettu, sotkettu?

38% vastasi Kyllä, 62% vastasi Ei

Minkä ikäinen olit kun koit ensimmäisen kerran toiselta lapselta väkivaltaa?

282 vastasi Varhaiskasvatuksessa, 1854 vastasi Alakoulussa, 453 vastasi Yläkoulussa, 68 vastasi Toisen asteen oppilaitoksessa

Uskalsitko kertoa asiasta koulun aikuisille?

31% vastasi Kyllä, 69% vastasi Ei

Saitko heiltä konkreettista apua, jonka ansiosta kiusaaminen loppui?

17% vastasi Kyllä, 83% vastasi Ei

Kysyin myös seuraajilta millaisia keinoja koulun henkilökunta oli käyttänyt väkivallan (henkisen tai fyysisen lopettamiseksi). Jaan saamiani vastauksia illan aikana laajemmin Storyjen puolella, mutta vastauksissa korostui se, että väkivallan uhrit jäivät yksin kiusaajia vastaan monella eri tavalla. Osa oli joutunut itse vaihtamaan koulua, osa oli joutunut jopa itse pyytämään kiusaajilta anteeksi. Monesti tilanteen oli vaan annettu olla, kun kiusaajien vanhemmat olivat kieltäneet tapahtuneen. Valitettavan usealle ainoa todettu vastaus oli opettajilta ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”.

Olen itse vanhempi ja koen, että mikäli oma lapseni kiusaisi, suurin syy olisi minussa ja minun kasvatuksessani. Koen, että minä olisin se, jonka täytyy puuttua ja muuttaa asioita. Vaikka en välttämättä olisi antanut kiusaamiselle hyväksyntää tai kannustusta, en ehkä olisi tuominnut kaikkea väkivaltaa riittävän voimakkaasti ja opettanut lastani käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita ja ratkaisemaan ristiriitoja asianmukaisilla keinoilla, mikäli lapseni satuttaisi muita. Tässä asiassa vastuuta ei kuitenkaan voi sysätä pelkästään vanhempien vastuulle, vaan koulu ja viranomaiset ovat he, joiden täytyisi ottaa se suurin vastuu väkivallan estämisessä.

Miksi? Koska on paljon lapsia, joilla ei kertakaikkiaan ole hyvä olla kotona. On paljon lapsia, joille vanhemmat eivät ole läsnä arjessa tai jotka asuvat muualla kuin vanhempien kanssa. Jos puhutaan vaan vanhempien vastuusta kasvatuksessa, unohdetaan se, että kaikilla ei ole niitä vanhempia ollenkaan. Ja se, että joitakin vanhempia ei kiinnosta pätkän vertaa, mitä oma lapsi tekee. Vaikka lähtökohtaisesti pitäisi tietenkin kiinnostaa, surullinen tosiasia on se, että niin ei ole.

Olen varma, että jokainen vanhempi, jota oman lapsen hyvinvointi kiinnostaa, puuttuu ja reagoi hyvin vahvasti, mikäli oma lapsi vahingoittaa toista lasta millään tavalla. Kaikilla lapsilla ei kuitenkaan sellaisia vanhempia ole.  Siksi ne toimivat keinot pitäisi olla käytössä nimenomaan siellä koululla ja väkivaltaan pitäisi puuttua kaikin mahdollisin keinoin niin kauan, että se saadaan loppumaan. Uskon myös, että opettajilla ei mitenkään ole tällä hetkellä riittävästi resursseja tai työkaluja näiden asioiden ratkaisemiseen kaiken muun työnsä ohella, vaan tarvitaan moniammatillista yhteistyötä ja lisää resursseja, jotta tilannetta voidaan parantaa. Mutta mistäpä niitä lisäresursseja voi ottaa, kun tilanne on mikä on koronankin takia.

Tärkeä askel olisi kuitenkin mielestäni se, että sitä väkivaltaa lakataan vähättelemästä kouluissa ja annetaan täysi tuki väkivallan uhrille sen sijaan, että pakoillaan vastuuta ja jätetään uhri selviämään yksin. Jokaisella on oikeus turvalliseen koulutiehen. En todella ole itse minkään alan asiantuntija, mutta sen tiedän, että yksikin tänään lukemani kokemus on liikaa.


Kiusaaminen ei koskaan ole kiusatun syy

13.01.2019

Tällä viikolla mä luin jotain, mikä sai mun leuan lähes tippumaan lattiaan. Se joku, oli sysmäläisen koulun rehtorin haastattelu YLEllä. On uskomatonta, että uutta sukupolvea kasvattaa korkeassa asemassa oleva ihminen, joka toteaa mm. näin:

”– Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion.” (lähde: yle.fi)

Tässä lausunnossa on kaikki niin pielessä, että en edes tiedä mistä voisin aloittaa. Rehtori tässä implikoi, että erikoinen pukeutuminen ja seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä kohdella ihmisiä eriarvoisesti. Hän myös lausunnossaan väittää, että eriarvoinen kohtelu on vain kiusatun kokemus eikä totuus, ja että kiusattu itse on syyllinen kiusaamiseen olemalla erilainen kuin muut. Haastattelu jatkuu siten, että hän kertoo naureskellen joidenkin lasten näyttävän ihan huoralta, ja toteaa, että, ”Sehän (sen ääneen sanominen) on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä”. Rehtorin mielestä aikuisten pitäisi ymmärtää, että jokainen saa olla erilainen ja oma itsensä, ”Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.” (lähde: yle.fi)

Eli siis käytännössä ei saa olla oma itsensä, eikä varsinkaan erilainen.

Miten voi olla mahdollista, että tällaisia virheellisiä käsityksiä on sallittua jakaa eteenpäin _koulun rehtorina_? Ja kun tätä lähtee miettimään pidemmälle: kuinka yleistä on se, että vanhemmilla on tällaisia ajatuksia, jos jopa rehtorillakin on? Ja kuinka usein he sanovat niitä ääneen lasten kuullen? Me ei koskaan tulla saamaan tästä(kään) sukupolvesta tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhtenäisesti kannattavaa, mikäli lapset kuuntelevat aikuisten suusta tällaisia lausuntoja.

Kuva: Canva

Vaikka ihminen näyttäisi miltä tahansa tai olisi millainen tahansa, syy kiusaamiseen on aina kiusaajan puolella. Ei koskaan kiusatun. Syy voi olla kiusaajan kotitilanteessa, vaikeissa elämän kokemuksissa, pahassa olossa, jonkun toisen esimerkissä tai ihan vaan ilkeässä luonteessa, mutta se syy löytyy aina kiusaajan puolelta, ei koskaan kiusatun. Kiusaaja tekee sen päätöksen sanoa ne ilkeät sanat tai tehdä ne hirveät teot, ei kiusattu. Kiusaaja on se, joka satuttaa, ei kiusattu. 

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja toteuttaa omaa itseään juuri siten kun itse haluaa, kunhan ei sillä omalla olemassaolollaan satuta toisia. Kenelläkään ei ole oikeutta mennä kouluun esimerkiksi paljastelemaan itseään alasti, vaikka kuinka se tuntuisi omalta jutulta, koska se on nimenomaan toisia satuttavaa. Mutta jokaisella meillä on oikeus laittaa juuri sellaiset vaatteet tai meikit tai hiukset, tai tykätä mistä sukupuolesta huvittaa, puhua sellaisella äänellä kuin haluaa, tykätä mistä väristä haluaa ja kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa.

Vaikka valinnat olisivat valtavirran mieltymyksistä poikkeavia, ne eivät ole ”provosoimista” tai syy kiusaamiseen. Syy ei myöskään voi olla kiusatun vanhemmissa, tai siinä, millaiset vaatteet he pukevat lapselleen tai minkä nimen antavat lapselleen. Syy ei voi olla kiusatun sisaruksissa, harrastuksissa tai kengissä. Päätös kiusata lähtee AINA kiusaajan puolelta.

Syrjivä kiusaaminen eli kiusaaminen, joka liittyy ulkonäköön, sukupuoleen, ihonväriin tai kieleen, vammaisuuteen, perheeseen tai uskontoon, on kiusaamista, jonka lapset oppivat joltain toiselta. He oppivat sen vanhemmiltaan, toisilta lapsilta tai vaikka sitten rehtorilta. Kukaan lapsi ei syrji toisia sisäsyntyisesti. Kukaan lapsi ei opi kiinnittämään negatiivista huomiota erilaisuuteen sisäsyntyisesti, vaan se tulee joltain toiselta.

Siksi on ihan äärettömän tärkeää, että me vanhemmat mietitään erittäin tarkkaan, miten itse puhutaan toisista ja miten itse kohdellaan toisia. Ne aikuisten harmittomaltakin tuntuvat heitot autossa toisista autokuskeista, tai julkkisten toilailuiden päivitteleminen kovaan ääneen, muokkaavat lasten ajatusmaailmaa. Jokainen vanhempien toisten sukupuolesta, ulkonäöstä, seksuaalisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta, vammaisuudesta, uskonnosta tai perheestä sanottu ikävä asia muokkaa lasten ajatuksia ja käsitystä siitä, miten muita ihmisiä on ok kohdella. Mä en ainakaan ikimaailmassa halua siirtää yhtäkään turhaa ennakkoluuloa omille lapsilleni.

Siksi ei ole ok sanoa, että joku tosi tv-julkkis näyttää ihan huoralta. Siksi ei ole ok sanoa, että onpas tuolla lapsella ihan helvetin ruma nimi. Siksi ei ole ok sanoa, että taas surkea naiskuski liikenteessä. Siksi ei ole ok sanoa, että homot on ärsyttäviä. Siksi ei ole ok sanoa, että suomenruotsalaiset ovat snobeja. Siksi ei ole ok haukkua jonkun hiustenväriä tai päivitellä kovaan ääneen, miksi johonkin perheeseen on tulossa jo viides lapsi. Siksi ei ole ok sanoa näitä asioita, ei päin naamaa eikä selän takana. (huom. ks. lauseet usein esim. somesta lukemiani stereotyyppisiä esimerkkejä, eivät todellakaan omia ajatuksiani)

Monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että meillä kaikilla on joku syntymäoikeus ilmaista sitä, miten erilaisuus on väärin. Että oman mielipiteen ilmaiseminen on sama asia, kuin muiden haukkuminen tai arvosteleminen. Newsflash: näin ei ole. Oma mielipide on esim. että ei haluaisi itsellensä oranssia tukkaa. Haukkumista on sanoa jonkun toisen oranssia tukkaa hirveäksi. Siitä ei mitenkään saa tehtyä tarpeellista mielipiteen ilmaisemista, että haukkuu toisen ulkonäköä. Se, että ei tykkää jonkun tukasta, ei ole sen tukan omistajan syy millään tavalla, vaan se on ihan vaan sen syy joka ei siitä tykkää.

Ne omat pienet kommentit eivät ole harmittomia, vaan ne ovat synty sille ajatukselle lapsen mielessä, että on ok arvostella ja haukkua toisia. Ja se taas on pohja kiusaamiselle. Sitä pohjaa mä en halua koskaan luoda, ja toivottavasti ei kukaan muukaan. Jos kotona kuulee usein muiden ihmisten arvostelua, on helpompi ajautua mukaan siihen kiusaamiseen, tai ainakin olla hiljainen hyväksyjä. Jos taas kotoa saa sellaisen mallin, että toisten haukkuminen ei ole ok ja kaikki me ollaan yhtä arvokkaita, on todennäköisempää, että ei hyväksy inhottavaa kohtelua, eikä ainakaan lähde siihen mukaan.