Seuraa blogiani Bloglovinin avulla
Iina ja Otto, morsian ja sulhanen. Tuntuu edelleen uskomattomalta käyttää noita sanoja, ei siksi ettenkö olisi koskaan uskonut meidän menevän naimisiin vaan siksi että en koskaan uskonut haaveideni käyvän toteen näin nopeasti ja minun löytävän niin upeaa miestä kuin olen rinnalleni löytänyt. Meillä on takana yhteistä taivalta vasta kaksi vuotta ja neljä kuukautta, joka ei ajallisesti ole paljoa mitään. Nämä kaksi yhteistä vuotta ja ne neljä kuukautta päälle ovat kuitenkin sisältäneet niin paljon rakkautta ja niin suuria elämänmuutoksia että voisin kyllä verrata meitä vaikka kymmenen vuotta yhtä pitäneisiin pareihin, niin yhteenhitsautuneita me Oton kanssa ollaan. Jos et ole aiemmin lukenut meidän tarinaamme, ja sinua kiinnostaa lukea, löytyy muutama aihetta koskeva postaus toisen blogini puolelta parsuhde-kategoriasta *klik!*
Ei ole mitään mitä Otto ei tietäisi musta tai mä Otosta, ei yhtäkään asiaa. Yhdessä me ollaan kasvettu nuorista hölmöistä vastuuntuntoisiksi aikuisiksi, kahden ihanan pikkuneidin rakastaviksi vanhemmiksi. Kun me tavattiin uutenavuonna 2010, me oltiin molemmat aivan hukassa eikä tiedetty mitä elämältä haluttiin. Kumpikaan ei ollut tyytyväinen elämäänsä. Mutta kun me löydettiin toisemme, alkoivat kaikki palaset pikkuhiljaa loksahdella paikoilleen ja pian me jo asuttiin yhdessä ja rakennettiin yhteistä perhettä ja tulevaisuutta.
Juuri ennen esikoisemme syntymää, mun 20v -syntymäpäivänä syyskuussa 2011 me kihlauduttiin. Se oli tuikitavallinen lauantai-ilta vaikka mun syntymäpäivä olikin koska olin aivan viimeisillään raskaana eikä jaksettu tehdä mitään erityistä. Otto polvistui mun eteen keskiyöllä ja kysyi tahdonko olla aina hänen omansa. Mä vastasin tietysti myöntävästi, enkä epäröinyt hetkeäkään. Se oli mun siihenastisen elämän ihanin hetki ja edelleenkin se on kyllä top-vitosessa ainakin vaikka nuo lasten syntymät ovatkin vallanneet johtopaikat. En ikinä unohda sitä hetkeä kun me oltiin juuri kihlauduttu ja musta tuntui että mun sydän räjähtää rakkaudesta, sama tunne nimittäin on vieläkin rinnassa, joka päivä.
Oton kanssa mä oon löytänyt itseni ja Otto on löytänyt itsensä, enää me ei todellakaan olla hukassa vaan eletään hullunkurista, rakastavaa, ihanaa, tapahtumarikasta ja joskus myös väsynyttä perhearkea. Uskon että näiden vuosien aikana me ollaan todistettu että salamarakkaus voi joskus myös toimia eikä aina pääty katkeraan eroon ja sydänsuruihin. Me rakastuttiin siinä silmänräpäyksessä kun nähtiin toisemme ja tässä me ollaan edelleen turbovauhdilla edenneestä suhteesta huolimatta – tai juuri siksi. Meillä on kaksi mielettömän ihanaa tytärtä ja toisemme. Otto on mun tuki ja turva, ”my rock” kuten imelässä jenkkileffassa sanottaisiin. Me molemmat tiedettiin jo helmikuussa 2011 että me tullaan kokemaan vielä ihania asioita yhdessä. Ja ensi vuonna, kolme vuotta myöhemmin me viimein sinetöidään meidän suhde pujottamalla sormukset toistemme sormiin( valkokultaiset, toivonmukaan).
Se miten me lopulta päätettiin ajankohta häille onkin toinen juttu. Häistä oltiin luonnollisesti keskusteltu kihlautumisesta asti, ei me huvinvuoksi kihloihin menty. Mutta ajankohta oli auki vielä tähän kevääseen asti kunnes lopulta sain Oton suostuteltua istumaan mun kanssa alas ja sopimaan päivämäärän ennen kuin keskustan suosituimpien vihkikirkkojen varauslistat ensi vuodelle nollautuivat toukokuun alussa. Me sovittiin päivämäärä heinäkuulle, mutta tiukan varaustilanteen tiedostaen ei lyöty mitään tiettyä päivää lukkoon. Heinäkuu muuttuikin helmikuuksi ja pienen alkujärkytyksen jälkeen ei voitaisi olla onnellisempia siitä että se päivä jolloin me virallisestikin ollaan toistemme omia aikaistui viidellä kuukaudella.
Vaikka meidän hääpäivä tuleekin olemaan mielettömän ihana päivä, mua ei jännitä yhtään itse vihkiminen, koska en ole ikinä halunnut mitään niin paljon kuin sanoa Otolle tahdon. Imelää tai ei, näin se kuitenkin on. Ja hei, sentään me ei koskaan riidella siitä kumpi meistä on ihanampi kuten eräs kuninkaallisten häiden pariskunta, koska me ollaan molemmat ihan parhaita. Jos en lopeta nyt tätä siirappista kertomusta niin tulen pian hulluksi koska en malttaisi millään enää odottaa että minusta tulee Oton vaimo!
Miten te olette löytäneet oman puolisonne? Kauanko teillä oli takana yhteistä taivalta ennenkuin kihlauduitte? Kuinka pian kihlautumisen jälkeen menitte naimisiin tai sovitte hääpäivän?