Ystävänpäivä lähestyy ja kerhossa oli tänään tehty maailman hienoimmat ystävänpäiväkortit vanhoista kirjankansista ja metsän aarteista, jotka lapset saivat antaa tärkeälle ihmiselle. Meidän neiti halusi antaa korttinsa äidille ja isille, mikä on musta ihanaa, vaikka en tietenkään olisi pitänyt yhtään vähemmän ihanana jos hän olisi halunnut antaa sen kivalle kerhokaverille. Uskon että syy siihen, että me vanhemmat saimme kortin kaverin sijaan, on siinä että hän tykkää muutenkin tehdä kortteja meille vanhemmille melkein joka viikko, ihan vain koska askartelu on mukavaa ja hänestä on kiva ilahduttaa meitä. Ehkä ei käynyt mielessä, että kortin voisi antaa jollekin muullekin kuin meille.

Tiedän että siitä ei ole kyse ettei hänellä olisi ystäviä, sillä joka kerta kun menen häntä kerhosta hakemaan, on mukavat leikit kesken tai juuri päättymässä jonkun kaverin kanssa. Me ollaan opetettu, että kaikkien kanssa leikitään, vaikka ei hän sitä kyllä koskaan ole kyseenalaistanutkaan. Myös kerhossa sosiaalisia taitoja on harjoiteltu, ja tänäänkin oli teemaan sopivasti juteltu ystävyydestä ja tehty toisille ystävällisiä juttuja. Hänen ryhmässään on ollut aina tosi hyvä henki ja kaikki ovat saaneet olla yhtä lailla mukana.

En voi olla miettimättä, miten surullista olisi jos olisi toisin. Luin tänään pysähdyttävän artikkelin 6-vuotiaasta tytöstä, joka esikoulun aikana oli jätetty ainoana kutsumatta jo viisille synttäreille, joille kaikki muut ryhmäläiset oli kutsuttu, ja tämän lisäksi häntä oli vielä pilkattu ja huudeltu päin naamaa. Kukaan opettajista tai vanhemmista tytön äitiä lukuunottamatta ei ollut tähän puuttunut mitenkään. Luin useamman keskustelun aiheesta, ja vastaan tuli myös toinen ikävä ääripää – jonkun lapsi on järjestänyt synttärit, kutsunut ryhmäläisiään juhliin, ja kukaan ei ole tullut paikalle. Molemmat yhtä ikäviä tilanteita, joita samat lapset saattavat joutua käymään läpi, kerta toisensa jälkeen.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että eskariryhmäläisten vanhemmista ei löytynyt yhtäkään joka ymmärtäisi, miten heidän välinpitämättömyytensä voi vaikuttaa tuon pienen tytön itsetuntoon, elämänkatsomukseen ja koko tulevaisuuteen. Vielä uskomattomampaa on eskarin ohjaajien kykenemättömyys puuttua tilanteeseen. Miten se on edes mahdollista, että yksikään heistä ei välitä? Mä väitän, että työkaluja tilanteen parantamiseksi heiltä ei puutu, mutta halua kyllä. Tietenkin päävastuu on vanhemmilla, kasvatuksen perusta luodaan kotona, kuten myös ennakkoasenteet. Valta siihen tuleeko lapsesta kiva vai ilkeä, on pääosin vanhemmilla. Mutta päiväkodin työntekijöiden vastuulla on että edes se aika kun ollaan eskarissa, olisi jokaisella lapsella mukava olla.

Mä toivon, että kyseisten lasten vanhemmat lukivat artikkelin, ja että edes joku heistä tunsi piston sydämessään, ja ymmärsi mitä on tehnyt. Epäilen, sillä ennakkoasenteet istuvat tiukassa ja omaa ylpeyttään on vaikea niellä. Kuusivuotiaat eivät ole oletukselta ilkeitä. He eivät ajattele, että ujous, hiljaisuus tai erilaisuus on virhe, ellei heitä ole opetettu ajattelemaan, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samasta muotista veistettyjä ja osoiteltu erilaisuutta sormella.

Mä peilaan kaikkea tietenkin vain omiin kokemuksiini. Muistan ja tiedän sekä omasta lapsuudesta että kokemistani tilanteista omien lasten kanssa, että se että kaveri on vähän ujompi tai hiljaisempi, ei ole este leikille. Silloin tämmöinen vähän suulaampi tyyppi niinkuin esimerkiksi minä, voi ottaa vähän ohjaksia leikissä ja vaikka ehdottaa jotain kivaa tekemistä toiselle. Yleensä se kaverikin siitä rohkaistuu kun pääsee mukaan leikkiin, ja alkaa höpötellä, ja vaikkei alkaisikaan niin kyllä se leikki sujuu ihan hyvin vähemmälläkin puheella.

Lapset ovat uteliaita, kiinnostuneita kaikesta ja kovia kyselemään. He ihmettelevät, ja kasvaessaan huomaavat myös erilaisuuden. Mutta heille ei pidä antaa vääriä vastauksia, ei muutenkaan, mutta ei etenkään silloin kun on kyse siitä, miten muita ihmisiä kohdellaan. Jos lapsi kysyy ”Äiti, miksi toi Martti-Ursula ei puhu koskaan mitään” ja vastaus on ”Emmä tiiä, anna sen vaan olla ja leiki toisten kanssa”, lapsi antaa olla. Kun kaikki muutkin vaan antavat olla, on Martti-Ursula ilman kavereita, koko porukan ulkopuolella. Jos vastaus on ”Ehkä sitä vähän jännittää, käy pyytämässä sitä mukaan leikkiin” saattaa lopputulos olla toinen. Jos lapsi ymmärtää että erilaisuus on normaalia, ja hyväksyy sen, on lopputulos toinen.

Synttärikutsuja jaellessa on vastuu vanhemmalla. Mun mielestä kaikkia ei tarvitse kutsua, ymmärrän että kaikilla ei siihen ole resursseja. Mutta koskaan ei saisi tehdä niin että yksi jää ulkopuolelle. Joissain päiväkodeissa on ilmeisesti sääntönä, että pitää kutsua joko koko ryhmä, tai sitten kaikki ryhmän tytöt tai kaikki ryhmän pojat. Mun mielestä nuo ovat aika hyviä ohjenuoria, silloin kukaan ei jää yksin ulkopuolelle. Tämä ei tietenkään poista sitä ongelmaa, jos kukaan kutsuttu ei tule paikalle. Tottakai joskus on este, ettei oikeasti pääse syntymäpäiville koska on jotain menoa tai on vaikka kipeänä. Mutta harvoinpa kaikilla on yhtäaikaa menoa tai flunssaa.

Se on kaikkien yhteisen hyvän mukaista, että toisista pidetään huolta, ja toisia kunnioitetaan. Synttärikutsuille saapuminen tai kutsuminen on pieni vaiva, mutta sillä on iso merkitys. Ystävyys on hienoimpia ja ihanimpia asioita elämässä, ja kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus ja oikeus kokea se.

Luitteko te kyseistä artikkelia? Millaisia ajatuksia se herätti? Miten te toimitte kaverisynttäreiden ja kutsujen kanssa?

Kuinka moni katsoi Livillä käynnissä olevaa  illan pyörinyttä Miss Universum-kilpailua? Mä katsoin, viimeksi olen katsonut joskus ala-asteella. Mä muistan kuinka lapsena katsoin kilpailuista missien upeita pukuja, kauniita hiuksia, meikkejä ja kykykilpailua. Kisat tulivat parina vuonna juuri syysloman aikaan, jota usein vietimme äitini työpaikan mökillä lyhyen ajomatkan päässä Helsingistä meidän tutun tyttöporukan kanssa, johon kuuluu neljä äitiä ja neljä tyttöä. Lapsena mä rakastin kaikkia missikisoja, silloin niitä näytettiin enemmän telkkaristakin. Oli Miss Suomea, Suomen neitoa ja isompia kilpailuja joissa oli osanottajia myös Baltiasta ja Skandinaviasta. Silloin misseys oli hieno juttu, pikkutytöt kuten minä ihailivat missejä ja haaveilivat ehkä misseydestä itsekin jonain päivänä.

Nykyään misseys on kokenut inflaation. Missejä haukutaan surutta somessa, todella todella rumastikin, ja harva enää uskaltaa niihin kisoihin lähteä. Mä en uskaltaisi, mutta musta ne jotka missiksi uskaltavat lähteä ovat rohkeita. Nykypäivän missit tietävät millaista arvostelua tulevat saamaan osakseen, ja lähtevät silti yrittämään, tavoittelemaan omia unelmiaan. Missit eivät valitettavasti ole ainoita jotka arvostelua saavat osakseen nettikiusaamisen yhä yleistyessä. Uskon että tulevaisuudessa ihmiset ovat yhä enemmän esillä, työssä kuin työssä, ja arvostelu yleistyy sen mukana.

Mä en voi vielä tietää, mitä meidän tytöt haluavat tehdä isona, enkä myöskään voi tietää, millaiset ulkonäköihanteet ovat silloin valloillaan, ja miten niitä tavoitellaan. Onko maailma suvaitsevampi kymmenen vuoden kuluttua, kun meidän tytöt ovat teini-iän kynnyksellä, ja nappaavat vaikutteita joka puolelta? Otetaanko silloin ulkonäköpaineita? Surullista sanoa, mutta tällä hetkellä en ainakaan usko siihen että ulkonäköpaineet tulisivat vähenemään, päinvastoin. Samalla kun internet pienentää maailmaa ja tuo tuntemattomat ihmiset lähemmäs toisiaan, se tuo mukanaan myös paineet, yhä nuoremmille ja nuoremmille.

En voi vaikuttaa siihen yksin, mihin suuntaan ulkonäköihanteet kehittyvät, ainoa mihin voin vaikuttaa on että annan mahdollisimman hyvän pohjan lasteni itsetunnolle, ja opetan heidät arvostamaan ja rakastamaan itseään. Se on varmaa, että lapset kuulevat kaiken, ja kiinnittävät huomiota asioihin joita me emme edes itse välttämättä huomaa. Siksi mä olen tarkka siitä, että meidän kotona kenenkään ulkonäköä ei arvostella, enkä koskaan seiso peilin edessä osoittelemassa (omasta mielestäni) vartaloni virheitä tai haukkumassa itseäni rumaksi tai vääränlaiseksi. Mä en halua siirtää omia epäröintejäni lapsille.

Tiaralla on vasta reilut kolme vuotta ikää, mutta puhetaito on ollut olemassa jo yli kahden vuoden ajan. En ole kuullut hänen suustaan koskaan muuta kuin positiivisia kommentteja jonkun ulkonäöstä. Negatiivisin sana jonka olen kuullut hänen suustaan liittyen ulkonäköön, on hassu, ja sekin silloin kun isi vetää pitkät kalsarit päähän tai siskolla on naama täynnä jugurttia ja muroja. Hän ei kiinnitä huomiota erilaisuuteen, ja sen mielestäni hienoa. Mä voin vain toivoa, että näin tulee olemaan mahdollisimman pitkään, kotona ja myös muualla.

Onneksi hän on päässyt ihanaan kerhoryhmään, jossa kaikki lapset ovat mukavia, ja vaikka mukana on viisivuotiaitakin jotka ovat nähneet jo paljon enemmän kuin meidän pieni, ei reilun puolen vuoden kerhoilunkaan jälkeen sanavarastoon ole tarttunut yhtään arvostelevaa sanaa. Tähänastisen kokemuksen perusteella mä ainakin tunnen että nykyään yhä useampi vanhempi opettaa lapsistaan suvaitsevaisempia, ja kiinnittää huomiota näihin asioihin eikä siirrä ennakkoluulojaan lastensa mieleen. Lapsi ei näe itsessään eikä toisissa ulkonäkövirheitä niin kauan kuin kukaan ei niitä hänelle osoita, ja hyvä niin.

Palaan vielä siihen alkuperäiseen aiheeseen joka nämä kysymykset toi mun mieleeni, eli missikisoihin. Musta se miten aikuiset ihmiset haukkuvat oikein joukolla missejen ja muiden julkisuuden henkilöiden ulkonäköä facebook-seinillään, ja ylpeilevät haukkumapostausten keräämillä hurjilla tykkäysmäärillä, on surullista. Mitä hienoa on siinä, että saa joukolla kutsua jotain rumaksi ja ihmetellä miksi hän on päässyt missiksi? On totta, että misseiltä vaaditaan tietynlaista ulkonäköä, mutta heiltä vaaditaan myös paljon muuta. Mun mielestä se että Suomi ei pärjää Miss Universum-kilpailuissa on hienoa, koska se tarkoittaa että Suomi ei ole vielä kokonaan ahdettu siihen (kauniiseen, mutta tiukkaan muottiin, jossa monet muut maat ihanteineen jo ovat. Miss Suomet ovat olleet todella eri näköisiä joka vuosi, mikä on ihanaa, piristävää ja hienoa. Mä toivon että Suomessa valitaan jatkossakin erilaisia missejä, eikä mietitä kuka mahtuisi parhaiten siihen muottiin.

Mitä mieltä te olette missikisoista? Miten suojelette omia lapsianne ulkonäköpaineilta? Mistä suurimmat ulkonäköpaineet tulevat teidän mielestänne, ja miten niitä voisi välttää?

Kotona lasten kanssa, tai kotona Oton kanssa mä olen itsevarma. Olen kirjoittanut äitiyden tuomasta itsevarmuudesta, enkä ole huijannut, mä olen huomattavasti itsevarmempi kuin ennen. Teini-ikäisenä mä olin tyytymätön itseeni joka paikassa, myös kotona, hyvin harvoin peilistä katsoi omasta mielestä edes semiookoon näköinen tyyppi. Yleensä keskityin virheisiin, näppyihin naamassa, nenään jota vihasin yli kaiken ja siihen että mulla oli raudat. Raudat, joiden yhdeksän vuoden pitämisestä mä en voisi olla onnellisempi, nykyään. Nykyään mulla on suorat ja terveet hampaat joista mä olen ylpeä.

Kun sanon että olen kotona itsevarma, mä tarkoitan sitä että voin hyvin olla ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja tukka likaisena. Ja kävellä peilin ohi, jopa katsoa sinne ja ajatella että no mä näytän ihan normaalilta, en oksettavalta tai hirveältä niinkuin joskus ennen ajattelin. Ennen mä meikkasin ensimmäiseksi aamulla, vaikka en olisi mennyt mihinkään koko päivänä. Pesin meikit vasta kun olin jo sammuttanut valot ja menossa nukkumaan, siinä missä nykyään meikkaan vaan jos menen jonnekin oikeasti ihmisten ilmoille, muualle kuin lähikauppaan tai lasten kanssa pihalle leikkimään, ja pesen meikit pois heti kun niille ei enää ole tarvetta. Mä en silloin vaan halunnut katsoa sitä naamaa peilistä, mikä siellä kaiken meikin alla oli.

Mä koen olevani itsevarma myös muiden äitien seurassa, leikkipuistossa tai viemässä Tiaraa kerhoon, tai jos äitikaveri tulee käymään. Voin olla silloinkin ilman meikkiä, en juuri uhraa vaatteilleni sen enempää ajatuksia kuin että ne ovat puhtaat ja mukavat, ja en muutenkaan stressaa sitä miltä näytän. Mutta auta armias kun pitää lähteä jonnekin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tapahtumaan jossa olen ainoa nuori äiti, juhlimaan lapsettomien ystävien kanssa tai vaikkapa salille, jonne en edes mene.

Silloin mä olen oikea epävarmuuden ruumiillistuma. Mä koen aina että olen täysin tippunut kelkasta, mun vaatteet on ihan vääränlaiset, en osaa meikata ja tukkakin on niin huonosti. Musta tuntuu aina siltä, että olen se tilaisuuden musta lammas, jota kaikki katsoo ”mitä toi täällä tekee? Eihän tolla naamalla pitäis tänne päästä”. Ja ei, mua ei koskaan ole kohdeltu mitenkään väheksyen tai katsottu pahasti, päin vastoin kaikki ovat olleet ihan supermukavia mulle, kaikissa tilaisuuksissa. Mutta mulla on vaan tämä fiilis ihan omasta takaa. Tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka en koe enää näyttäväni kauhealta, musta tuntuu silti että mä näytän aina jotenkin väärältä.

Mä rakastan vaatteita ja pukeutumista ja uhraan vaatekaapin sisällölle ja sen kehittämiselle paljon ajatuksia. Mulla on mielessä selvä kuva siitä millaisen vaatekaapin haluaisin ja miltä mun pitäisi näyttää, että ”voisin olla itseeni tyytyväinen”. Silti mä olen huomannut että vaikka kuinka täytän kaappia sellaisilla vaatteilla kun olen suunnitellutkin, ja vaikka kuinka ostan uuden meikkivoiteen tai laitan hiukset kivasti niinkuin lehdessä, mulla on ihan yhtä epävarma fiilis. Ei se itsevarmuus vaatekaapista tulee vaan omasta päästä.

Mitä enemmän mä yritän, sitä vähemmän tyytyväinen mä olen, selvästikin. Mulla on taipumuksena ehkä vetää yli, kokeilla liian erikoisia vaatteita tai meikkejä, joissa en tunnekaan itseäni itsevarmaksi, mutta joita haluan kokeilla jotta näyttäisin sellaiselta kuin kuvittelen haluavani näyttää. Silti mulla on kaikkein itsevarmin olo niissä mun oman vaatekaapin loppuunkulutetuissa lemppareissa, ihan perus meikissä tai ilman meikkiä ja tukka vähän pörrössä.

Äitien seurassa mä olen itsevarmempi kuin koskaan ennen, mutta kun äitikuplasta pitää astua ulos, muutun takaisin epävarmaksi teinitytöksi. Teinitytöksi itsensä kokeminen on tosin ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan koen olevani täysin mammautunut, kaavoihin kangistunut ja auttamatta trendeistä jäljessä. Äitiys on hassua. Samalla niin voimaannuttavaa, ja samalla niin ristiriitaista.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia epävarmoja fiiliksiä äidiksi tulemisen jälkeen? Miten olette voittaneet ne?

Aamulla jännitettiin pitkään, ja iltapäivällä jännitys muuttui suunnattomaksi iloksi ja onneksi. Tänään on ihana päivä, vihdoinkin Suomi otti askeleen kohti tasa-arvoa! Vielä on edessä suuren lakivaliokunnan äänestys, minkä jälkeen eduskunta äänestää uudelleen laista, mutta oletettavaa on että se menee läpi, kun suurin osa valiokunnan jäsenistä kuitenkin kannattaa lakia. Kukaan mun blogia säännöllisesti lukeva ei ole voinut välttyä siltä, miten tärkeä asia tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyminen mulle on, ja en oikeasti voi sanoin kuvailla miten iloinen ja onnellinen olen siitä, että ehkä jo lähitulevaisuudessa pääsen juhlimaan monien ystävieni häitä! Rakkaus voitti, ja tänään mä kilistelen Oton kanssa sille lasillisen skumppaa!

Mä olen helpottunut siitä, että meidän omat lapset saavat kasvaa astetta tasa-arvoisemmassa, suvaitsevammassa ja oikeudenmukaisemmassa Suomessa, kuin me itse. Toivottavasti tämä on askel myös sitä kohti, että ehkä jo meidän lasten kasvaessa isoksi, kenenkään ei enää tarvitsisi hävetä omia tunteitaan, tai salata niitä, vaan jokainen saisi olla ihan kuka on, pelkäämättä muiden reaktioita koskaan, missään tilanteessa. Kiitos Tahdon2013, ihan mieletön suoritus. Tämä taisikin olla ensimmäinen kansalaisaloite, joka meni läpi! Aivan huikeaa.

Tämän ihanan uutisen lisäksi meillä on ollut oikein chilli perjantai kauppareissuineen, maratonipuheluineen (lapset, mummun kanssa) tacoineen ja barbieleikkeineen, vaikka toki kommelluksia sattui tänäänkin, perus minä! Onnistuin pilaamaan meidän tyynyt kun en osannut pestä niitä oikein pesukoneessa, tyynynostohommiksihan se sitten meni kauppareissulla. Säikähdin Iltalehden uutista ja tyrkkäsin meidän tyynyt koneeseen pariksi tunniksi, tulivat takaisin sadan kilon painoisina vesi-mössöpalloina, joita ei saanut mitenkään tyhjennettyä saippuavedestä. Hyvä minä! Ensi kerralla kyllä googlettelen kaikki mahdolliset tyynynpesuvinkit ennenkuin alan sähläämään itse. Mutta ompahan hyvät, uudet, puhtaat tyynyt ensi yöksi!

Ihanaa viikonloppua kaikille<3

Tiedättekö sen tunteen, kun oikeasti kaikki on todella hyvin ja olet tehnyt parhaasi, mutta silti onnistut tuntemaan syyllisyyttä jostain? Jostain mistä ei oikeasti tarvitsisi. Se on turhaa syyllisyyttä, ja siihen mä oon syyllistynyt viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi. Mä oon aina ollut empaattinen, oikeastaan yliempaattinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsena mua vietiin tilaisuuden tullen kuin pässiä narussa, mutta nykyään mä osaan jo pitää puoleni, ja miettiä ratkaisuni omalta kannaltani, perheeni kannalta. Silti on vaikeaa päästä irti huonosta omastatunnosta, kun sanoo jollekin ei, tai jättää tekemättä jotain.

Kuten sanottua, lapsena olin hyvin empaattinen, ja muiden vietävissä. En sanonut ei juuri koskaan, murehdin kaikkien maailman ihmisten ja eläinten murheet, en jättänyt mitään koskaan tekemättä siksi että ei olisi huvittanut, ja kipeänäkin olisin mennyt kouluun jos äiti olisi antanut. Yläasteen loppuun asti olin pesunkestävä perfektionisti, mutta lukiossa rikoin rajojani ja onnistuin päästämään hetkeksi irti jatkuvasta huonosta omastatunnosta. Äitiyden myötä se toki palasi takaisin kuvioihin, veikkaan että kuuluu asiaan kaikilla äideillä, niillä normaalisti vähemmän syyllistyvilläkin?

Äitiyden myötä olen oppinut syyllistymään aivan uusista asioista, ja empatiakykyni on ottanut vielä aimo harppauksen ylöspäin. Nykyään osaan syyllistyä ulkona iltakahdeksan aikaan ulkoilevasta perheestä: ”Onkohan tämä meidän rytmi nyt vähän turhan tiukka, oltais voitu ulkoilla  kauniissa kesäillassa vähän pidempään vielä jos lapset eivät menisi näin aikaisin nukkumaan”.

Tänään syyllistyin omasta flunssastani, ja siitä mä tämän aiheenkin keksin. Tuntuu vain niin pahalta, että mun flunssan takia tytöt eivät päässeet (Iltalehden mukaan, heh) mahdollisesti kesän viimeisenä superhellepäivänä uimaan. Tulee saamaton kakkapää-olo kun suurimmat saavutukset päivän aikana ovat olleet kaupassakäynti ja ruuanlaitto viimeisillä voimilla. Onneksi tytöt sentään saivat ulkoilla aamulla mummunsa kanssa muutaman tunnin, ennenkuin mummu lähti Ouluun takaisin.

Oton tultua töistä kotiin hän lähti tyttöjen kanssa hakemaan mulle kuumelääkettä apteekista, ja toi samalla mulle pyytämättä uuden meikkipuuterin. Berliinistä ostamani puuteri on nyt kaksi kertaa aiheuttanut allergisen reaktion, enkä uskalla enää käyttää sitä. Kahdesti piti kokeilla, kun ensimmäisellä kerralla en ollut reaktion aiheuttajasta varma. Vaikka Otto tarjoutui lähtemään ihan itse, ja lähti hyvillä mielin, en voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että toinen rankan työpäivän jälkeen lähti kuumassa helteessä tarpomaan mun panadolin takia.

Taannoin kävimme hakemassa Otolle uutta passia poliisiasemalta. Eräs etukäteen ajan varannut vanhempi nainen kysyi multa neuvoa, kun hänellä oli huono kuulo, ja hän pyysi mua kertomaan jos hänen nimensä kuulutettaisiin. Odoteltiin omaa vuoronumeroamme hyvä tovi, ja jossain vaiheessa älysin kysyä naiselta, että moneltako hänellä olisi ollut se aika. Nainen kertoi, että aika oli kuulemma kello 12.20.

Tässä vaiheessa tuosta oli mennyt jo puoli tuntia! Mulle tuli niin paha mieli naisen puolesta,  ja huono omatunto siitä, että me ei oltu oltu silloin paikalla vielä, enkä ollut voinut auttaa naista. Neuvoin naisen menemään suoraan tiskille kysymään asiasta, ja hän onneksi sai palvelua, mutta mulla meinasi melkein tulla itku siinä tilanteessa, vaikka ei sinällään isosta asiasta tai edes suuresta ajallisesta menetyksestä ollut kysymys. En vaan halua, että kenellekään tulee paha mieli, koskaan, mistään.

Syyllistyvänä äitinä muistutan nyt itseäni siitä, että on ihan turhaa vertailla itseään muihin. Pienilläkin valinnoilla voi toki vaikuttaa, mutta niistä asioista ei tarvitse syyllistyä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Flunssa ei ole mun syy, ja me voidaan lasten kanssa keksiä vaikka mitä kivaa tekemistä kunhan paranen, päästiin me uimaan tai ei.  Puolisona mun ei tarvitse syyllistyä siitä, jos toinen tarjoutuu tekemään jotain. Jos toinen tarjoutuu auttamaan, hän varmaankin on siihen ihan varautunut ja tekee sen ihan mielellään.

Kaikkien maailman murheiden kantajana, mä olen tehnyt päätöksen. Sen sijaan että murehdin ja märehdin ja mietin toisten murheita, mä voin auttaa. Olen päättänyt alkaa hyväntekeväisyystyöhön syksyn aikana, ja aika paljon olen jo ottanut selvääkin eri mahdollisuuksista. Vielä täytyy selvittää aikataulua säännöllisen toiminnan aloittamiseen, sillä kun mä vapaaehtoistyöhön alan, mä aion siihen myös sitoutua pitkäaikaisesti. Aion kertoa aiheesta enemmän, kunhan yksityiskohdat ovat selvillä, mutta tämä päätös on auttanut mua jo nyt. Sen sijaan että harmittelen jokaisen surullisen lukemani uutisen kohdalla (no okei, harmittelen mä vieläkin), mietin mitä kaikkea voin itse tehdä auttaakseni.

Kaikki kuvat: DMK Photography

Mä en halua uhrata enää yhtään hetkeä huonolle omalletunnolle, koska se on ihan turhaa. Vaikka mä olen kuinka onnellinen, en ole koskaan osannut päästä eroon tästä tavasta tai näistä tuntemuksista kokonaan. Mutta uskon että muiden auttaminen auttaa mua itseäni ymmärtämään, että ei voi ottaa itselleen kaikkia murheita kannettavaksi, vaan pitää keskittyä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Löytyykö mun lukijoista samanlaisia syyllistyjiä, vai olenko mä ainoa? Entäpä vapaaehtoistyöntekijöitä? Kenties kotiäitejä/kotoa käsin töitä tekeviä äitejä? Miten olette sovittaneet yhteen lapset ja vapaaehtoistyön?