Kotimaamme Suomi, hyvinvointivaltio. (kts. kukkahattutätivaltio)

Kuten saatoitte arvata, on meidän huushollin ainoan kaksilahkeisen vuoro avata sanainen arkkunsa, mutta kyse ei ole tälläkään kertaa yksinomaan peleistä, vaan myös vanhempien vastuusta kasvattajina sekä ihmisten sietämättömästä välinpitämättömyydestä.

Törmäsin ko. artikkeliin aamulla bussissa matkalla töihin, ja koin asiakseni ottaa kantaa, niin pelaajana kuin kasvattajana. Muutaman vuotta taaksepäin olisin varmaan ohittanut tämän asian huvittuneen olankohautuksen saattelemana, mutta kahden lapsen isänä? En tällä kertaa.

Syrjälän koululla pidetyssä, lähestulkoot noitavainomaisessa vanhempainillassa on pelikansan mieltä tällä kertaa pahoittanut, selkeästi harvinaisen itseoppinut, lastenpsykologi Riitta Martsola. Täysin ilman minkäänlaisia todisteita väitteilleen, saanen lisätä. Jos jollakulla jäi kyseinen artikkeli puolitiehen tai muuten vaan ei jaksanut lukea, niin saanen kiteyttää asian:

Pokemon ja Kung Fu Panda ovat päätöntä väkivaltaa, pelit ovat pahasta lapsille, lastenohjelmat valmistavat lapsia actionleffojen suurkuluttajiksi ja jälleen kerran pelejä syytetään siitä että lapsen ja vanhemman välinen kommunikaatio on retuperällään.

Miten ihmeessä Martsola on päässyt tähän lopputulokseen? Onko hän itse toteuttanut jonkin asteen tutkimuksen? Missä on artikkelissa esiintyvien väitteiden lähteet? Artikkelin pohjalta vaikuttaa lähinnä siltä että mennään ”tämä on näin koska minä sanon näin”-linjalla, ja vanhemmat ovat heti samaa mieltä, koska kyllä psykologi on aina oikeassa.

”– Ennen lapset saivat univaikeuksia ja keskittymisongelmia nähtyään aikuisten ohjelmia, nyt he saavat niitä lastenohjelmista. Lastenohjelmien joukossa on paljon sellaisia, jotka valmistavat lapsia actionleffojen suurkuluttajiksi, Martsola sanoo.” ”– Aina viikonloppuaamuisin kaupallisilta kanavilta tulee lapsille haitallista ohjelmaa, kertoo lastenpsykologi Riitta Martsola.”

Millä perusteella? Onko todisteita? Onko minkäänlaisia lähteitä? Ei. Itsehän 90-luvulla Tom & Jerryä katsoneena koen täysin normaaliksi räjähteiden työntämisen toisten ruokiin, ja muiden ihmisten paukuttamisen vasaralla. Ja mitä pahaa on actionleffoissa? Entäs tämä sitten:

”Pelit, joissa lapsi ja nuori osallistuvat itse väkivallan tekemiseen esimerkiksi katsomalla tähtäimen läpi maailmaa tai osallistumalla raiskauksiin, ovat mielenterveyden kannalta erityisen vaarallisia.”

Varmasti olisivat, sitä en kiellä. Tosin täytyy myöntää että tarhaikäisestä alkaen varmaan tuhatta peliä pelanneena en ole yhteenkään peliin törmännyt jossa ”osallistutaan raiskauksiin”. Aika tarkka genre.

”Myös niin kutsutut Call of Duty -pelit, jotka on tehty niin taitavasti, että veri näyttää valuvan pelikoneesta pöydälle, ovat vahingollisia.” ”Pieni lapsi, joka on ollut tekemisissä tällaisen pelin kanssa, ei edes uskalla kertoa siitä vanhemmilleen. Hän on usein vanhempien koneella ja pelkää koneen menneen veritulvan vuoksi rikki.”

Tämä jälkimmäinen väite on niin absurdi että en edes tiedä mistä aloittaa. Lapsi ei uskalla kertoa vanhemmilleen tietokoneesta valuvasta veritulvasta ja/tai koneen rikkoontumisen mahdollisuudesta? Ensinnäkin, jos lapsi ei uskalla puhua vanhemmilleen, uskaltaisin väittää että lähtökohtaisesti ongelma on jossain ihan muualla kuin peleissä. Laiminlyönti tulee näin päällimmäisenä mieleen. Ja todisteena siitä että Martsola on selkeästi asteen verran pihalla teknologiasta näin yleisesti: jos lapsi pelaa peliä vanhempiensa koneella, on joku sen siihen selkeästi asentanut. En usko että lapsi siihen itse pystyy, tietokoneet kun ovat lähtökohtaisesti vähän haastavampia kuin pelikonsolit. Puhumattakaan siitä että jonkun on täytynyt ko. väkivaltainen raiskauspeli ostaa. Josta päästäänkin seuraavaan asiaan. Lainatakseni dome.fi:tä:

”Mitkä ovatkaan Martsolan mukaan vahingollisimpia lastenpelejä? No, esimerkiksi Counter-Strike (toim. huom: PEGI-ikäraja 16 tai 18 vuotta, pelistä riippuen) ja Call of Duty (toim. huom: PEGI-ikäraja 16 tai 18 vuotta, pelistä riippuen). Huomaatteko ongelman? Martsola kuvailee lastenpeleinä 16-vuotiaille ja aikuisille suunnattuja pelejä.”

Jep.

En tiedä teistä, mutta itseäni alkaa pikkuhiljaa ottamaan päähän tällainen paapominen. Martsolan kaltaiset ihmiset antavat välinpitämättömille vanhemmille väsyneen tekosyyn nakkasta huonosti käyttäytyvän lapsen tavat oman kasvatuksen kusahtamisen sijasta pelien syyksi. Se ettei pikku Kalle-Ismo-Marjukasta tullutkaan mieluista lasta, ei tarkoita sitä että tarvitsee koittaa pilata muidenkin päivä. Jos nyt kuitenkin vilkaistaisiin sinne peiliin päin ensin eikä automaattisesti osoiteta syyttävällä sormella ensimmäistä asiaa joka sattuu vastaan, oli se sitten lapsen opettajat, isovanhemmat, musiikki, naapurin Tero tai kuten tässä tapauksessa, videopelit. Tästä syystä mielipiteet, päättömät väitteet ja faktat olisi hyvä itse kunkin pitää erillään:

”Pojat, jotka riskipelaavat, käyvät ylikierroksilla.” Tämä on väite.

Peleillä ei ole todettua negatiivista vaikutusta lapsiin. Tämä on fakta.

”He ovat agressiivisempia ja levottomampia ja heidän itsehillintänsä on heikompi.” Tämä on väite.

Videopelejä pelaavat lapset ovat luovempia. Tämä on fakta.

Vaikka itse sanonkin, niin uskaltaisin väittää että todisteiden esittäminen tuo huomattavasti enemmän vakuutta asioihin. Jos yhtään heräsi mielenkiinto pelien todettuja vaikutuksia kohtaan, suosittelen lukemaan seuraavat artikkelit: 5 Reasons Video Games Are Actually Good for You ja 5 More Reasons Video Games Are Actually Good for You. Ja kaikista väitteistä löytyy muuten lähteet.

Täytyy muuten mainita että Tiarallahan on tabletti nykyään, ja vaikka ko. laite onkin meillä ollut vain vähän aikaa, en ole huomannut kuin positiivista kehitystä tyttäressämme. Tiaran käsi-silmäkoordinaatio on parantunut huomattavasti, Tiara on oppinut olemaan varovainen käsitellessään muitakin asioita kuin tablettia, eikä kertaakaan ole tabletti mennyt esim. legojen tai piirtämisen edelle. Vihaajat vihaa eikö niin?

Viimeksi kun muuten kirjoitin Iinan blogiin, olin aivan älyttömän yllättynyt kaikesta positiivisesta palautteesta jota se aiheutti, ja tahdon kiittää teitä siitä. On aivan älyttömän hienoa nähdä että onnistuu edes muutaman ihmisen vakuuttamaan näkemään niinkin valitettavan ristiriitaisen aiheen kuin pelaamisen positiivisin silmin. Tällä kertaa tahdon tosin saada aikaiseksi ihan rehellistä keskustelua, tahdon kuulla teidän näkemyksenne asiasta. Niin puolesta- kuin vastaanpuhuvat kommentit ovat tervetulleita, kunhan kaikki muistetaan että pysytään kohteliana, eikä sekoiteta mielipiteitä ja faktoja.

Pikselöidyin terveisin, Otto

P.S. Koska nimenomaan haluan saada keskustelua aikaiseksi, niin seuraan kommentteja aika tiiviisti sekä tämän päivän että huomisen. Ihan oikeasti, tulkaa juttelemaan.

Viime viikolla sain kommentien toivoen että te lukijat voisitte kysyä meiltä Oton kanssa kysymyksiä ja me vastaisimme teille yhdessä videolla. Tämä idea oli mun mielestä ihan huippuhauska ja onneksi Ottokin suostui kun hetken suostuttelin, haha! Me ei ollakaan tehty kysymyspostausta taas tosi pitkään aikaan ja kuitenkin teidän lukijoiden määrä on lisääntynyt siihen tahtiin että varmasti on asioita mitä haluaisitte ehkä tietää! Eli homman nimi on se, että saatte kysyä meiltä mitä kysymyksiä tämän postauksen kommenttiboxissa, sellaisia kysymyksiä joihin me yhdessä voidaan vastata. Vastaamme niihin sitten yhteisellä videolla! Sanomattakin on varmaan selvää että vastaamme ainoastaan asiallisiin kysymyksiin, eli pitäkää se mielessä kun pohditte kysymyksiä! Aikaa kysymysten lähettämiseen on viikko, eli 14.11.2013 klo 23.59 asti.

Mä oon todella iloinen että kirjoitin ja julkaisin tuon postauksen eilen, oli mahtavaa taas pitkän tauon jälkeen saada teiltä sankoin joukoin palautetta! Tuntui että sain ihan uutta intoa ja puhtia tähän kirjoittamiseenkin kun moni uusi tyyppi tuli kertomaan mielipiteensä ja sain tosi hyvän fiiliksen teidän jutuistanne ja kauniista sanoistanne. Kiitos kaikille kommentoineille! Ja vaikka osa ilmaisi myös negatiivista mielipidettään muutoksista, oli sekin ilmaisu asiallista mikä on juuri se mitä toivonkin. Mielipiteensä saa ja pitää ilmaista kunhan sen tekee vilpittömästi ja asiallisen ystävällisesti. Viime päivinä mun kaikissa muissa postauksissa on pyörinyt vaikka jos minkälaista mielipiteensä ilmaisijaa taas kerran mutta hän ei onneksi eksynyt sinne missä mielipiteitä toivottiin.

Nyt kuitenkin blogiarki jatkuu aivan kuten ennenkin, mutta kuten lupasin niin nuttura vähemmän kireällä, vaikka sitä puuhaa riittääkin sekä blogin parissa että täällä kotona. Me vietettiin rento ja mukava viikonloppu shoppaillen ja hyvästä ruuasta nauttien ja tässä postauksessa ajattelin esitellä meidän eiliset ostokset ja muutaman muun otoksen.  Tämän päivän mä taltioin kameraan kokonaisuudessaan aamusta alkaen, eli huomenna on luvassa päivä kuvina -postaus pitkästä aikaa. Kuvia tulikin aikamoinen määrä ja tämä yö meneekin sitten niitä läpi käydessä! Mutta nyt kuitenkin niitä kuulumisia.

Perjantaina meillä oli iloisen odottava fiilis koska tiedossa oli pitkästä aikaa melkein kokonaan vapaa viikonloppu kun Otolla ei ollut lauantaina töitä. Piipahdettiin kirjastossa hakemassa Tiaralle vähän luettavaa ja sen jälkeen tehtiin mega super ostokset lähimarketissa ja suunnattiin Subin kautta kotiin. Perjantai-ilta kului löhöillessä ja mulla blogijuttujen parissa ja taidettiin me katsoa Oton kanssa muutama jakso Breaking Badia. Ollaan innostuttu siitä vasta nyt vaikka moni meidän kaveri on sitä hehkuttanut jo tosi kauan, ei vaan olla älytty aiemmin alkaa sitä katsomaan kun on ollut aina jotain muuta.

Kuten moni muukin äiti varmaan tietää, eilen ilmestyi Polarn O. Pyretin Limited edition sirkus-mallisto jota on nyt näkynyt varmaan jokatoisessa perheblogissa vähintäänkin. Me suunnattiin sirkusostoksille rennolla asenteella ja yllätyttiin positiivisesti kun Kampin Popissa ei ollut ryysistä nimeksikään ja löydettiin juuri ne jutut mitä lähdin hakemaankin. Ostosten lisäksi Popista sai vielä Tipallekin hyvän mielen kun tarjolla oli ilmapalloja ja popcornia. Nerokasta Polarn O. Pyret, siinä on kyllä ehkä lapsiystävällisin kauppa mitä meidän muksut tietää! Tiaran puheissa Pop esiintyy nimellä junaratakauppa sillä ilman sirkusteemaakin Popista löytyy aina kivaa tekemistä lapsille Brion junaradan muodossa.

Tipalle tuo ihana sydänpaita ja Zeldalle multiraitabody, niitä me lähdettiin hakemaan ja ne me myös saatiin. Popista me lähdettiin Stockalle pyörimään kun Tipa halusi käydä katsomassa kaloja ja käytiin samalla kahvilla ja Argos-hallin joulumaailmassa, mistä en mitenkään kyennyt lähtemään tyhjin käsin vaikka onkin vasta lokakuu. Mukaan tarttui neljä syötävän söpöä vaaleanpunaista joulukoristetta jotka sopivat tosi hyvin meiltä jo löytyviin koristeisiin. Viime vuonna hamstrasin cupcake-koristeita ja kakkuteemalla jatkettiin tälläkin kertaa, tosin vielä himpun verran imelämmässä värissä. En malta odottaa että pääsen koristelemaan meidän joulukuusen, siitä tulee tänä vuonna niiiiiin hieno!

Nyt kun jouluaiheet on saatu käyntiin onnistuneesti niin tästä höpinästä ei tulekaan loppua ennen kuin vuosi loppuu. Onneksi pian on marraskuu ja saa ihan luvan kanssa olla jouluinen, ja laittaa jouluvaloja esille ja leipoa torttuja. Ensimmäisen glögimukillisen joinkin jo eilen ja voi että olin kaivannut sitä ihanaa, jouluisaa makua! Mulla oli vaan vähän köyhät eväät kun ei ollut rusinoita tai manteleita kun unohdin ostaa kaupasta, täytyy korjata asia mitä pikimmiten. Sirkusvaatteiden ja joulukoristeiden lisäksi mukaan tarttui vielä muutama vaate neideille Kappahlista kun piipahdettiin sielläkin:

Zeldalla on käyneet kaikki 68-koon bodyt pieneksi kun neidin selkä on niin pitkä joten piti hamstrata vielä toinenkin 74-kokoinen body ja sille housut kaveriksi. Tipalle ostin viininpunaisen trikoopaidan kun olen ihan hulluna siihen väriin, se on vain niin ihana ja sopii Tiaralle tosi hyvin. Sellaisia ostoksia tällä kertaa, lisäksi ostettiin Otolle Zarasta housut mutta itselleni en yllättäen löytänyt joulukoristeita lukuunottamatta mitään kivaa vaikka etsintä oli kuumeista. No, kerrankin näin päin!

Pikaisesti vielä julkistan Lamaze-arvonnan voittajakommentin:

Onnea Jannina, mä laitan sulle sähköpostia niin saadaan Rysky oikeaan osoitteeseen! Huomenna luvassa siis meidän sunnuntai kuvina -postausta ja ensi viikolla on tiedossa kaikkea muutakin jännää ja ihanaa, pysykää kuulolla! Hyvää yötä♥

”Pelataan lomppeliä!” kuului polvenkorkuisen tytön huuto sohvalta jättimäisen Nasun alta. ”Tyttö lyö. Uudestaan, palloa!”

Tytön isän silmäkulmassa näkyi pienen pieni kyynelen pilkahdus, joka tosin hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun isä nappasi tyttärensä syliinsä pelaaman tämän toivomaa golf-peliä.

23 vuotta, 11 pelikonsolia ja satoja, ellei tuhansia, pelejä myöhemmin, olen vihdoin onnistunut siinä mistä jokainen pelaaja haaveilee. Olen kasvattunut itselleni minikokoisen co-op partnerin. Ei varmaan jäänyt epäselväksi että Iina viettää vapaapäivää, kun mammablogissa puhutaan videopeleistä. Tämä siksi että a) menin taas lupaamaan kirjoittavani postauksen, ja 2) tahtoisin kertoa vähän siitä että miksi haluan opettaa meidän tytöille pelaamisen jalon taidon.

Oli kesä, joko vuonna -95 tai -96, ja asuimme ensimäisessä kerrostaloasunnossamme Kauniaisten keskustassa perheeni kanssa. Ellei muistini täysin petä olimme veljeni kanssa pihalla leikkimässä kun vanhempamme huusivat meidät parvekkeelta sisälle syömään. Mikään pienessä päässäni tosin ei olisi koskaan voinut valmistaa minua siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Olohuoneen lattialla odotti isohko lahjapaperiin kääritty laatikko jonka päällä komeili kortti jossa toivotettiin hyvää syntymäpäivää, minulle. Revin laatikon auki yhtä nopeasti kuin rasvattu helmikana rullaportaissa, uutta legosettiä toivoen, mutta sisältä paljastuikin ensimmäinen ikioma konsolini, tuo tänäkin päivänä toimintakunnossa oleva vaatehuoneessa lepäävä pieni ihmeeni, Nintendo 64. Elämäni suunta oli sinetöity.

Olen viettänyt pelien parissa enemmän aikaa kuin monet ihmiset koulussa. Pelaamisen ansiosta sain ensimmäisestä englannin kielen kokeesta 9½ avaamatta oppikirjaa kertaakaan, ja tämä siis lukion ensimmäisenä vuonna. Olen upottanut peleihin enemmän rahaa kuin tienasin ennen vuodessa, pelkästään tähän pahamaineiseen World of Warcraftiin olen vuosien saatossa upottanut yli 1500 euroa. Minulla on keskivertoihmistä parempi koordinaatiokyky, sekä vahvemmat peukalot. Olen kokenut monet naurut, itkut ja raivarit niin yksin kuin ystävieni kanssa, puhumattakaan siitä kuinka moneen ihmiseen olen pienenä tutustunut repliikillä ”hei mä sain ton uuden *sen hetken uusin peli tähän* tuutko meille pelaamaan?” Hetkeäkään en kadu, ja jos minä jostain tässä elämässä olen varma, niin se on se, että haluan tarjota omille lapsilleni mahdollisuuden päästä kokemaan tämä uskomaton maailma, jossa kirjaimellisesti vain mielikuvitus on rajana.

Ne jotka sattuivat katsomaan videon jossa kerroin Zeldan nimestä, muistavat ehkä minun ohimennen maininneen lapsuuteni. Olin pahasti koulukiusattu läpi ala-asteen. Ja en nyt puhu sellaisesta ”yhyy mua haukutaan eikä oteta leikkeihin mukaan”-kiusaamisesta. Minut pakotettiin hieromaan nokkosia itseeni, ostamaan muille karkkia omasta viikkorahastani sekä juoksemaan pallon perässä joka kerta toisensa jälkeen potkittiin ruusunmarjapensaaseen. Minun päälleni on kaadettu parimetrinen kaappi täynnä lasiesineitä, minua on kuristettu puutyöluokan pimeimmissä nurkissa sekä heitelty pää edeltä tiiliseinään.

Muistan edelleen kuin eilisen kun minua ensimmäistä kertaa pyydettiin mukaan potkimaan palloa, ja hetken verran ehdin jo toivoa tilanteen muuttuneen. Poljettuani kilometrin verran hiekkakentälle, ja iskettyäni pyöräni lukkoon, huomasin ettei kentällä ollutkaan ketään. Huhuilin hetken, turhaan, ja totesin surullisena reissun olleen turha. Olin jo palaamassa pyörälleni, kun niskaani yhtäkkiä napsahti jotain kovaa, ja helvetinmoisella vauhdilla. Muutama kiusaajani oli saanut nerokkaan idean huijata minut paikalle jotta voisivat hyökätä kimppuuni ritsoilla, ampuen sekä kiviä että kastanjoita. Lopputilanteesta en paljoa muista. Muuta kuin sen että havahduttuani ainoan todellisen ystäväni luota itkemästä, kroppa täynnä mustelmia, ainoa ajatus päässäni oli että miten peitän tämän vanhemmiltani, kiusaajieni koston pelossa. Helvetin jepa tilanne siis.

Joku saattaa tässä vaiheessa kysyä että miten tämä asia liittyy mitenkään mihinkään? Tosiasia on se, että ilman pelejä en varmaan olisi kestänyt. Pelit antoivat minulle mahdollisuuden olla jotain suurta, mahdollisuuden unohtaa maailman jossa minulla oli paha olla, mahdollisuuden, vaikka vain hetkeksi kerrallaan, unohtaa kaiken. Sain olla kuka halusin, sain tehdä mitä halusin, sain pelastaa maailman, sain tuhota pahat voimat ja mikä parasta, sain olla jotain muuta kuin minä itse.

Ylä-asteella kiusaaminen yhtäkkiä loppui. Kiusaajani levisivät eri kouluihin, eikä pari jäljelle jäänyttä enää edeltävän kesän kasvuspurttini jälkeen uskaltaneet minulle mitään tehdä. Mutta epävarmuus säilyi. Piilottelin pitkän tukan ja paksujen huppareiden alla. Vihasin kaikkea itsessäni. Luomiani, korviani, nimeäni, itseäni. Kaikkea. Mutta pelit säilyivät. Löydettyäni nettipelit aloin vihdoinkin oppimaan sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyden. Aloin oppimaan itsevarmaksi. En ehkä ollut hyvä koulussa, en ollut hyvän näköinen, enkä todellakaan edes kovin hauska. Mutta perkele, olin hyvä tappamaan lohikäärmeitä.

Seuraavaan muutaman vuoedn aikana tapahtui paljon. Todella paljon. Äitini kuoleman ja muutaman, sekä henkisesti että fyysisesti tuhoisan parisuhteen jälkeen löysin itseni yksin, täysin rappiolla ja työttömänä, yksiöstä Keravalla. Ruokavalioni koostui, energiajuomista, kokiksesta, oluesta ja pakastepizzoista. Nukkumaan menin aamulla kun muut lähtivät töihin, ja heräsin vasta myöhään iltapäivällä, niin ettei viikonloppuisin enää ehtinyt muuhun kauppaan kuin Alepaan. En nähnyt ketään muutenvaan. Arkisin laitoin epätoivoisena työhakemuksia, ja viikonloput menivät täysin poikkeuksetta baareissa. Edelleen ainoa tuttu ja turvallinen lohdun lähde oli pelit. Monta yötä sinnittelin, väsyneet silmät 20″ ruutuun liimautuneina, kuin peläten että jos ne hetkeksi edes katsoisivat muualle niin kaikki olisi ohi.

Ja tässä minä nyt olen. 23-vuotiaana, kahden tytön isänä ja maailman kauneimman naisen tulevana aviomiehenä, ystäväni joka pysyi rinnallani kaikki nämä vuodet yhtenä bestmaneistani ja pelit edelleen, jokseenkin pienempänä osana normaalia, tasapainoista ja ennen kaikkea onnellista elämääni.

Ensimmäisen yhteisen konsolimme, Nintendo Wii:n, me ostimme Iinan kanssa noin vuosi sitten, ja tuolla se edelleen kököttää, odottamassa että Tiara ja Zelda siitä joskus, toivottavasti, innostuisi. Tämä on se, sanotaanko varasuunnitelma jonka minä haluan lapsilleni tarjota. Haluan opettaa tytöt pelaamaan. Haluan että vaikka kuinka olisi huono päivä, oli se sitten sen takia että lempinallelta irtosi molemmat jalat tai sen takia että kauan odotettu työhaastattelu ei olisikaan mennyt ihan nappiin, voi aina palata kotiin hyvillä mielin pelastamaan prinsessaa tai katsomaan että kumpi pääsee aavikkorallissa ensimmäisenä maaliin, isä vai tytär.

Te valitsitte parisuhdepostauksen ensimmäisenä toteutettavaksi teemapostaukseksi ja mä olin oikeastaan siitä iloinen vaikka kirjoistakin haluan toki kirjoittaa. Mulla on kuitenkin pyörinyt viime aikoina tää aihe mielessä jonkinverran kun tuntuu että joka perhelehdessä ja -nettisivulla toitotetaan ”toisen lapsen kriisistä” ja siitä miten parisuhde menee viimeistään toisen lapsen myötä pilalle tai vähintäänkin muuttuu järkyttäväksi ongelmavyyhdiksi. Mä en yhtään ihmettele sitä miksi näin kirjoitetaan, sillä toinen lapsi on iso muutos elämään vaikkei välttämättä uskoisi.

Usein ajatellaan että se on vain se ensimmäinen lapsi joka muuttaa kaiken, mutta loppujenlopuksi yhden lapsen vanhemmilla on kuitenkin rutkasti aikaa toisilleen – ainakin meillä oli. Yhden lapsen kanssa kaiken lapsen nukkuma-ajan voi viettää haluamallaan tavalla kun taas vauvan ja taaperon vanhempana ainakin näin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon aina on jompikumpi hereillä (tai sitten kello on niin paljon että pitäisi itsekin nukkua) ja mukuloiden yhteiset päiväunet ovat harvinaista luksusta.

Aluksihan toki vastasyntynyt nukkuu 24/7 ja se luo ehkä hieman petollisen illuusion siitä että kaikki on kuin ennen. ”Vauvahan vain nukkuu!” Silloin alussa me saatiinkin kunnon läheisyystankkausta kun Otto piti heti useamman viikon isyyslomaa ja vietettiin ne viikot tosi perheen kesken. Zelda nukkui ruokataukoja lukuunottamatta kokoajan joten meille jäi runsaasti kahdenkeskistä aikaa. Se oli ihanaa aikaa ja varmasti yksi suurimpia tekijöitä sille että ollaan vältytty suuremmilta parisuhdekriiseiltä. Kumpikaan ei väsähtänyt uudenlaisessa arjessa kun saatiin heti aluksi opetella rauhassa kuukauden verran yhteiseloa neljästään ja Zelda kotiutui osaksi meidän perhettä vaikka paljon nukkuikin.

Sittemmin yhteisen ajan puute on vaivannut meitäkin, Zeldan syntymän kanssa samaan syssyyn sattuivat vielä hääjärjestelyiden alkaminen ja mun blogiharrastuksen muutos harrastuksesta osa-aika duuniksi ja ne ovat todella syöneet niitä yhteisiä tunteja. Kuitenkin, koen että kaikki on mennyt paremmin kuin odotin ja olemme saaneet sitä yhteistäkin aikaa enemmän kuin uskalsin toivoa. Me saadaan olla onnellisia siitä että meille on siunaantunut perustyytyväiset, terveet tyttäret jotka tykkäävät nukkua öisin. Vaikka päivisin tytöt eivät useinkaan nuku yhtäaikaa, iltaisin ja öisin me ollaan saatu aina niitä rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä kun ollaan vähän nipistetty omista yöunista, mikä näkyy pienten silmäpussien radikaalina eskaloitumisena koko naaman roikkumiseksi.

Sen lisäksi että yöllä ollaan nautittu toistemme seurasta, me ollaan opeteltu iloitsemaan niistä pienistäkin kahdenkeskisistä hetkistä. Muistan kun oltiin alkukesästä kaupassa ja molemmat neidit sattuivat nukahtamaan alun jälkeen ensimmäistä kertaa yhtäaikaa rattaisiin. Se tunne kun sai käydä kaupassa ja liihotella kahdestaan valitsemassa herkkuja oli jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa! Sittemmin ne kerrat ovat jo lisääntyneet ja usein tulee lähdettyä yhdessä kävelylle juuri Tiaran päiväuniaikaan kun tietää että Zeldakin nukahtaa takuuvarmasti kun vaunut ovat liikkeellä ja saadan näinollen pari tuntia kahdenkeskistä jutteluaikaa ja vielä ulkoilut kaupanpäällisiksi.

Pienten yhteisten hetkien lisäksi me ollaan yritetty ajatella toisiamme ja välillä muistaa pienillä ylläreillä, tuomalla kaupasta toisen lempiherkkua yllätykseksi, viemällä lapsia ulos että toinen saa hetken ihan omaa aikaa tai hieromalla illalla hartioita. Lisäksi meillä on myös sallittua sanoa jos väsyttää ja ei jaksa, silloin toinen voi leikkiä lasten kanssa ja toinen saa nukkua tai tehdä mitä ikinä haluaakaan. Tästä ehkä johtuukin että meillä ei usein kuule noita sanoja ettei jaksa, kun tietää että jos sellainen tilanne oikeasti tulee niin sitten saa ihan rauhassa hetken itselleen.

Kahden lapsen kanssa se on entistä tärkeämpää että molemmat vanhemmat osallistuvat niin lasten- kuin kodinhoitoonkin yhtälailla. Kun kumpikin hoitaa oman osansa on suurempi mahdollisuus ehtiä joskus tekemään jotain myös yhdessä ja kaikki sujuu sutjakammin. Meidän ei onneksi koskaan ole tarvinnut tästä asiasta edes käydä keskustelua, molemmille kun on alusta asti ollut selvää että perhe on perustettu yhdessä ja yhdessä kaikki myös tehdään. Vessanpesu ja imurointi kuuluvat mun suosikkeihin, Otto taas tykkää siivota keittiötä. Molemmat tykkäävät laittaa ruokaa, mutta arkisin ruoka odottaa valmiina kun Otto tulee töistä. Se on mun mielestä mukava tapa toivottaa tervetulleeksi puoliso töistä kotiin ja jutella yhteisellä aterialla päivän jutuista.

En voi myöskään tarpeeksi korostaa sitä miten ihana isä Otto on! Otto jaksaa aina leikkiä lasten kanssa, jutella ja hassutella, lohduttaa, vaihtaa vaippaa, käyttää potalla ja antaa iltapalaa. En olisi kyllä koskaan voinut kuvitella että joku voi olla noin ihana, huolehtiva ja rakastava isä! Tiara on ihan isin tyttö ja Zeldakin varmaan kunhan kasvaaa vähän isommaksi ja on vähemmän ihastunut tisseihin. Imetys asettaa tietysti omat rajoitteensa sille mitä isä voi vauvan kanssa ensi kuukausina tehdä, mikä on vähän harmillista. Mutta  mitä isommaksi Zeldakin kasvaa sitä suuremmaksi Oton rooli tulee ja kunhan kiinteät parin kuukauden päästä astuvat kuvioihin saa Otto tarttua lusikan varteen ja syöttää Zeldaa.

Meillä on käytössä edelleen sama juttu kuin Tiaran pikkuvauva-aikana, eli molemmat saavat nukkua viikonloppuisin pitkään, toinen lauantaiaamuna ja toinen sunnuntaiaamuna. Kun molemmat tietävät että saavat sen oman ihanan rauhallisen aamun niin viikotkin jaksaa heräillä paremmin. Vaikka lasten myötä kyllä se taito nukkua pitkään on vähentynyt, ennen sitä saattoi nukkua 12-14 asti ilman mitään ongelmia ja nykyisin herätään molemmat yleensä viimeistään kymmeneltä vaikka kukaan ei herättäisi.

Vaikka meillä on ihanat, helpot ja tyytyväiset lapset niin kyllä meitä silti joskus väsyttää. Silloin saattaa olla hermo kireällä, varsinkin jos väsymyksen yhdistää stressiin tekemättömistä asioista. Mutta väsymyksen aiheuttamat pikku kinastelut on syytä jättää ihan omaan arvoonsa, kun tietää että ne tosiaan johtuvat vain väsymyksestä.Toisen lapsen myötä nämä väsymyskinastelut ovat tulleet ehkä yleisemmiksi, mutta en kyllä voi sanoa että me edelleenkään riideltäisiin tai edes kinasteltaisiin usein. Ja vaikka yhteistä aikaa on tällä hetkellä vähemmän ja stressiä enemmän, en silti hetkeäkään ole ajatellut että pieni ikäero muksuilla olisi huono juttu. Tiarasta ja Zeldasta on jo nyt niin paljon iloa toisilleen että voin vain kuvitella miten mahtavat leikkikaverit tytöistä tulee. Ja sitten me otetaan Oton kanssa kaikki irti siitä ilosta, hah!

Musta tuntuu että meillä menee paremmin kuin koskaan ennen, vaikka aina on hyvin mennytkin. Meillä on toisemme ja kaksi ihanaa pientä tyttöä jotka kasvavat ja kehittyvät kokoajan ja joista me ollaan maailman ylpeimpiä. Alussa totesin että en ihmettele miksi toisen lapsen kriisistä usein puhutaan, sillä näin suuressa muutoksessa varmasti piilee ainekset pahemmankin luokan taisteluihin vanhempien välillä. Mutta kun muistaa arvostaa toista siitä mitä hän tekee perheen hyväksi, osoittaa rakkautta ja miettiä vähän miten asiat ilmaisee niin sillä pääsee jo pitkälle.

Ällösöpöilmoituksena tähän loppuun vielä että enää 186 päivää siihen että me sanomme toisillemme tahdon ja mä en millään malta odottaa♥

Miten teillä on vaikuttanut toinen lapsi parisuhteeseen vai onko mitenkään? Kuinka paljon vietätte yhteistä aikaa ilman lapsia?