Mä oon aika monta teemapostausta toteuttanut tässä viimepäivinä joten tänään on ihan tavallisten kuulumisten vuoro! Meillä on ollut tosi mukava leppoisa viikko tyttöjen kanssa ja ollaan vaan ulkoiltu ja leikitty. Zelda tuntuu ottaneen ison harppauksen kehityksessä kun hän jaksaa hengata vatsallaan pää pystyssä jo kuin vanha tekijä. Antaa ihan uusia mahdollisuuksia leikkeihin, kun toinen näkee paremmin ja erilaisesta kulmasta. Meidän isopieni vauva!

Sunnuntaina nautittiin upeasta säästä ja käytiin rannalla, vedettiin rasialliset pensasmustikoita per naama ja käytiin vähän räpiköimässä. Zelda nukkui autuaan onnellisena rattaissa melkein koko reissun ajan, lukuunottamatta jo tavaksi käynyttä ”rantaimetystä”. Rantaimetys = pakataan kotona kaikki valmiiksi, imetän neitiä oikein pitkään ja hartaasti, kävellään viiden minuutin matka rannalle: Zelda napottaa silmät auki ja maiskuttaa vaativasti.

Ihan uskomatonta, aivan kuin Zeldalla olisi joku kuudes aisti ja hän tietäisi että mulla ei ehkä ole niin helppoa imettää hiekkarannalla bikineissä paahtavassa kuumuudessa kuin kotona rauhassa. Mutta onneksi hän halusi vain pienet maitohuikat ja meni sitten nätisti jatkamaan kauneusuniaan kärryihin. Mä onneksi ekan kerran jälkeen opin varautumaan rantaimetykseen ja nykyään se menee jo ihan rutiinilla sen ekakerran sijaan jolloin varmaan vilauttelin koko rannalle vahingossa harsosta huolimatta. Meidän hupsu pieni kiusankappale!

Tiara oli innoissaan kun hän sai taas leikkiä vesirajassa hiekkaleluillaan ja sitten vielä joku mukava pikkupoika tuli siihen leikkikaveriksi ja rakensi Tiaran kanssa hienon ”vallihaudan”. Sunnuntai oli kerrassaan mahtava päivä, mä voisin oikeasti vaikka asua rannalla koko kesän ja niin varmaan Tiarakin.

Mulla on teille muutama kuva Zeldan parhaista ilmeistä jollaisen muistelisin tehneeni Tiarastakin joskus vauva-aikana tänne blogiin. Molemmilla neideillä on kyllä ihan mahtavia ilmeitä!

”Kukkuu!””Äitiii!” ”Vautsi kuvaaksä mua!” ”Jeeee mä oon paras!””Mikä toi musta pelottava mötikkä äidin nassun edessä on?” ”Prinsessa-aivastus” ”Hmmmmm…” ”Tuolla ois kyllä toi kiva kissalelu mut enhän mä osaa vielä ryömiä, voisko toi äiti nyt hiffata antaa sen mulle?””Kissaleluuuu mä haluan sut! Jos mä tuijotan oikeen pitkään niin tajuaiskohan toi dille äiti?”

Mun lemppari on Zeldan prinsessa-aivastus, ei kukaan voi olla noin söpö kun se aivastaa! Ja sen jälkeen tulee vielä aina sellainen pieni, vieno hymy pikkuneidin kasvoille. Loppukevennyksenä vielä Oton panos A beautiful body -haasteeseen! Seuraava kuva on otettu kun kokeilin kameralla valotusta ja etäisyyttä ennen kun Otto kuvasi mua ja Otto päätti oikein kunnolla panostaa poseeraukseensa:

Vai mitä et toi Oton kuva voittaa mun kuvat ihan 6-0! Kiitos hurjan paljon kaikille rohkaisevista, ihanista kommenteista. Mä oon niin otettu teidän kaikkien sanoista, tässäpä taas oiva todiste siitä että mulla on koko maailman parhaat lukijat♥ Toivottavasti pysytte meidän matkassa nyt ja aina!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille♥♥

Tänään on mitä ilmeisimmin ”Iina pitää vapaata, Otto saa kakkahalvauksen”-päivä.

Iina siis makoilee tuolla sohvalla oman koneensa ääressä katsomassa telkkaria, minä kun menin fiksuna poikana lupaamaan aamulla että voisin pitkästä aikaa kirjoittaa oman panokseni Iinan blogiin. Osa saattaa muistaa minun suoltaneen tekstiä aikoinaan Bloggerin puolella, osalle taas olen mahdollisesti uusi tuttu. Murto-osa on peräti tietämättään saattanut lukaista oman blogini pari mielipidekirjoitusta jotka näpytin kasaan jokunen vuosi taaksepäin.

Kuka siis olen? Olen Iinan kuvissa välillä pyörivä miehenalku. Olen tekninen tuki, intohimoinen nettiroolipelaaja sekä kofeiiniaddikti, jokapaikanhöylä, sarkasmin kruunaamaton kuningas ja näsäviisas besserwisseri. Olen jonne joka kasvoi aikuiseksi. Mutta ennen kaikkea, olen Iinan avomies/kihlattu ja meidän ihanan kaksikielisen vaahtosammuttimen (sekä tämän siskon) ylpeä isä.

Esittelyt sikseen, ennen kuin siirryn oikeaan aiheeseeni, tahdon pyytää anteeksi kahta asiaa. Ensinnäkin pyydän anteeksi teiltä lukijoilta sitä että postaustahtini vastaa etanan ja laiskiaisen jälkikasvun elämäntahtia. En vain valitettavasti ole kovin aikaansaava ihminen. Ja toiseksi tahdon pyytää anteeksi rakkaalta avovaimoltani, koska minä vihdoinkin keksin aiheen. Tänään minä ajattelin nimittäin kertoa teille, uhkaavasti lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi, lyhyen tarinan siitä kuinka minä ja Iina tapasimme.

DÖN-DÖN-DÖÖ!

Vuosi 2010 lähestyi loppuaan. Olin toista kertaa muuttamassa pois kotoa, tällä kertaa en tosin omaan vuokra-asuntoon Keravalla, vaan opiskelijasoluun Kannelmäessä, kun tajusin että kaiken muuttotohinan ja pakkaamisen keskellä en ollut yhtään ajatellut että missä minä viettäisin kuluvan vuoden viimeiset minuutit. Nyt pukkasi kiirettä.

Pari puhelua myöhemmin ongelma oli ratkaistu. Istahdin koneelleni ja kirjauduin Facebookiin. Ilmoitusikkuna hohti, tällä kertaa lohduttavan, punaista väriään. Olin saanut kavereitteni kautta kutsun jonnekkin minulle enimmäkseen entuudestaan tuntemattomien ihmisten järjestämiin juhliin, Vantaan peräpukamille. Hyväksyttyäni kutsun päätin ohimennen selata osallistujalistan läpi, ja kuinka ollakkaan, eräs nainen pisti silmään. Iina Laura. Hämmennyin. Oliko naisen sukunimi oikeasti Laura? Mitä vi**ua, totesin itsekseni ja jatkoin pakkaamista.

Muutamaa päivää myöhemmin, uudenvuodenjuhlissa, havahduin siihen että tuo oudolla sukunimellä varustettu nainen kirjaimellisesti tarrasi minusta kiinni, työnsi kielensä kurkkuuni, ja vasta sitten esitteli itsensä. En tiedä oliko nainen yhtä huono iskemään kuin minä, vai oliko tuo suunniteltu veto. En tiedä vaikuttiko asiaan silloinen 25-30cm pitkä irokeesini, se että olin katsellut tuon jumalaisen, pienen, kovaäänisen blondin tanssimista viimeiset puoli tuntia, tai mahdollisesti se pieni hymy jonka tälle aikaisemmin vilautin pelatessani vielä biljardia jätkien kanssa. Ei sen väliä, olin lumoutunut. Tuo oli mielestäni toimivin koskaan näkemäni tapa tehdä vaikutus.

Siitä se sitten lähti. Kuten varmaan tiedättekin, olemme nykyään onnellinen pieni jo toista lasta odottava perhe. Iina on ollut elämäni suola, aurinko, lihamureke ja voimanlähde jo pari vuotta, enkä osaa tässä vaiheessa sano enää muuta kuin ”lälläslää, se on mun!”

P.S. Sen kummempaa nuoruuspostausta multa/musta ei ole tulemassa, mutta lohdutukseksi voin tarjota tämän:

Meillä on ollut tosi rento ja kiva viikonloppu vaikka Otto olikin eilen töissä. Ollaan syöty hyvää ruokaa, otettu rennosti ja vietetty aikaa yhdessä. Eilen oli tosiaan se meidän oikea vuosipäivä ja vaikka me ei oltu sovittu että enää viime viikkoisen ravintolaillallisen jälkeen juhlittaisiin sitä mitenkään, oli Otto ostanut mulle mun ihka ensimmäisen oman ruukkukukan ja mä olin kasannut Otolle pienen herkkupakkauksen ja askarrellut kortin. Olin iloisesti yllättynyt kun Otto astui ovesta sisään kukkapaketin kanssa, nyt vaan toivotaan että onnistun pitämään kukan hengissä nimimerkillä edellinen huonekasvini kaktus  kuoli 1-vuotiaana homehtumiseen vaikka kastelin sitä kerran kahdessa kuukaudessa.

Tietenkäänhän mä en muistanut mun ihanaa kukkaa kuvata tänään, mutta täytyy koittaa jos vaikka huomenna muistaisin. Se on valkoinen ja söpö!  Oton paketin sen sijaan kuvasin perusteellisesti jo eilen sitä paketoidessani, ja kortistakin nappasin kuvan:

Ostin Otolle tuollaisen brittiläisen erikoisoluen joka kuulemma oli hyvää, sitten jotain Club-Mate Colaa, amerikkalaisia buffalo wings -maustettuja pretzeleitä, pari Oton lempparimentosta ja purkillisen hernaria. Herra vaikutti olevan paketin sisältöön enemmän kuin tyytyväinen! Mä maistoin noita pretzeleitä ja ne oli ihan yli hyviä (tietenkin, olihan niissä rasvaa ja suolaa vaikka muille jakaa!). Ton hernarin laitoin lähinnä vitsillä mutta se olikin oikeasti Otolle tosi mieleinen, haha! Illalla käytiin vielä kahdestaan saunassa.

Masujuttuja mä höpöttelinkin jo perjantaina jonkinverran, mutta tänään kun tuli uusi viikko täyteen niin ajattelin kuitenkin muodon vuoksi laittaa masukuvaakin ja vertausta Tiaramasuun samoilla viikoilla. Mitään kovin uutta kerrottavaa ei ole perjantain jälkeen tullut, paitsi että vauva-vauhdikas jatkaa mun pahoinpitelyä entistä ronskimmin ottein. Pariin kertaan on joutunut jo puremaan huulta kun kylkiluut on saaneet kyytiä mutta eiköhän se tästä! Enimmäkseen liikkeet tuntuu edelleen vain hassulta ja söpöltä ja on ihanaa seurailla masukaverin toimintaa. Siinä missä Tiaralla muistan havainneeni jonkinlaista rytmiä liikkeiden määrässä ja kellonajoissa, on tämä pikkutyyppi ihan toista maata. Tän tyypin mentaliteetti tuntuu olevan että äitiä monotetaan 24/7!

Tänään ollaan vaan leikitty legoilla Tiaran kanssa ja hengailtu muuten vain, nautittu yhteisestä vapaapäivästä. Ainiin yksi tosi hassu juttu on tapahtunut tämän viikonlopun aikana! Tiara on alkanut juomaan maitoa! Neiti vaan perjantaina aamulla alkoi yhtäkkiä hokemaan että ”maitooo maitoo maitoooo, antaa!” ja mä päätin varovaisesti antaa Tiaralle pienen mukin pohjallisen verran maitoa. Tipa kiskaisi sen ykkösellä alas ja halusi lisää, ja nyt Tiara onkin siitä asti juonut ruokajuomana pelkkää maitoa. Kai se luovuttaminen ilmeisesti on paras keino kun yhtäkkiä Tiara sitten alkoikin juomaan itse maitoa kun lakattiin yrittämästä! Mä oon kyllä tosi tyytyväinen, täytyy toivoa että Tipan maitoinnostus jatkuu tästä eteenpäinkin.

Eikös olekin hieno legotorni?! Mä oon ihan koukussa legoilla rakentamiseen, me rakennellaan Tiaran kanssa joka päivä varmaan ja välillä monta tuntia putkeen. Tiara ei ole osoittanut mitään kyllästymisen merkkejä noihin eläintarhalegoihin mutta mä kaipaisin jo vähän vaihtelua. Olisi kiva rakennella vaikka niitä söpöjä pinkkejä kakkuja ja leivoksia, tai sitten leikkiä vaikka niillä prinsessalegoilla. Täytyy katsoa jos jossain vaiheessa vaikka laajentaisi lego-kokoelmaa! Mitkä on teidän lasten suosikkiduploja, vinkkejä otetaan vastaan!

Mä voisin alkaa nyt tekaisemaan hedelmäsalaattia tuoreesta mangosta, mandariineista, viinirypäleistä ja banaanista. Ensi viikolla mulla on suunnitelmissa toteuttaa vihdoinkin se ruokapostaus pt. 3 kun sitä on toivottu kovasti ja ajattelin pitää myös taas jonkinlaista ruokapäiväkirjaa sitä varten kun sitäkin pyydettiin. Lisäksi pitäisi tehdä valmiiksi se meikkipostaus kun oon jo kuvatkin ottanut sitä varten, mutta jotenkin mä vain halusin kirjoittaa tällä viikolla enemmän ja pohtia vähän syvällisempiä juttuja kuin meikkejä! Kiitokset kaikille jotka ottivat kantaa eiliseen kaksikielisyyspostaukseen, oli mahtavaa lukea teidän kaikkien kokemuksia ja tarinoita ja mä jatkankin pian teille vastailua. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille<3

Me juhlittiin tänään etukäteen meidän ensi viikon lauantaina koittavaa seurustelun 2-vuotispäivää. Otolla on kuinka ollakaan töitä juuri oikeana juhlapäivänä niin piti sitten vähän etukäteen juhlistaa, vaan eipä se haitannut! Mä liikuin ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon muualle kun lääkäriin ja kyllä teki välillä hieman tiukkaa jaksamisen kanssa. Nauratti vähän kun mummot komeasti ohittelivat mua metrosta poistuttaessa ja ravintolapöydän jonotus paikallaan seisten kymmenen minuutin ajan tuntui suurelta haasteelta, mutta selvisin sentään. Me suunnattiin tänään Amarilloon kun ajateltiin sen olevan sopivan lähellä metroasemaa ja Zaraa että jaksan kävellä molemmat matkat. Matkaahan siis kertyy käveltäväksi yhteensä ehkä 400m metris-Amarillo-Zara-metris mutta mä voin kertoa että oikeasti oli rankkaa!

Oli ihanaa istua rauhassa alas ihan kahdenkesken pitkästä aikaa, syödä todella pitkän kaavan mukaan ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei ollut kiire mihinkään eikä tarvinnut kiinnittää huomiota mihinkään muualle kuin toisiimme. Vaikka Tiara ei ole mitenkään erityisen huomionkipeä tapaus niin viimeaikoina mun ollessa pakkolevossa ja äidin siksi majaillessa meillä ei sitä kahdenkeskistä aikaa ole ollut tarpeeksi todellakaan! Iltaisin on saatettu kahdestaan katsoa leffaa, mutta yleensä siihen aikaan kun me ollaan viimein kahdestaan on kumpikin jo sen verran väsyksissä että ei kovinkaan syvällisiä keskusteluja enää kyetä käymään. Enkä tällä mitenkään tarkoita sitä etten olisi kiitollinen äidin avusta tai siitä että hän on täällä, päinvastoin! Mä oon maailman onnellisin että äiti auttaa koska en tosiaan pärjäisi ilman äitiä tällä hetkellä, mutta tokihan se ajankäytöllisesti aiheuttaa omat haasteensa parisuhteelle.

Mutta me ollaan totuttu Oton kanssa siihen että se parisuhteen onnellisuus syntyy niistä arjen pienistä jutuista ja toisen huomioimisesta, ei siitä miten paljon ehtii kyhjätä kahdenkesken kyljessä kiinni. Mun mielestä me ollaan onnekkaita siinä miten nopeasti meillä on kaikki tapahtunut; me ei missään vaiheessa keretty tottua kahdestaan elämiseen kun melkein seurustelun alusta asti me ollaan valmistauduttu olemaan ja oltu perhe. Vaikka me ollaan edetty todella nopeasti, me ollaan kokoajan oltu samalla aaltopituudella kaikista asioista ja pidetty yhtä.

Kovinkaan moni ei ainakaan aluksi uskonut meidän suhteen kestävyyteen, oltiinhan me tunnettu todella vähän aikaa siinä vaiheessa kun Tiara ilmoitti tulostaan. Mutta toisaalta me ei missään vaiheessa olla ajateltu että pysyttäisi yhdessä koska meillä on yhteinen lapsi vaan koska me ollaan haluttu olla toistemme kanssa, ihan alusta asti. Onhan se yhteinen lapsi (ja kohta toinenkin) tietysti kiva lisä siihen parisuhteeseen, mutta kyllä mä Oton kanssa olisin vaikkei noita muksuja vielä olisikaan.

Sen vain tietää kun se kolahtaa ja kyllä mä edelleen voin sanoa kahden vuoden jälkeenkin että Otto on mulle se ainoa oikea. Mä oon ihan varmasti vähintäänkin yhtä rakastunut tuohon mieheen nyt kuin mitä olin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa mä oon oppinut tuntemaan Oton läpikotaisin, ja Otto mut. Ei kukaan voi tuntea mua Ottoa paremmin eikä ole sellaista asiaa jota en Otolle voisi kertoa. Toiset sanovat parisuhteen olevan tylsä jos ei ole mitään salaisuuksia, mutta ainakin meillä tää avoimuus on ollut aika toimiva juttu. Kun muistaa jutella asioista niin kummatkin tietää missä mennään eikä tarvitse tapella turhista.

Hassu juttu meidän parisuhteessa on se, että mä olen suurimman osan meidän seurusteluajasta ollut raskaana. Tänään juuri Oton kanssa juteltiin siitä, että Tiaran ollessa muutaman kuukauden ikäinen mä muistelin mun ensimmäisen raskauden itkukohtauksia ruokakaupassa kun en löytänyt hyvää mehua ja panikointia raskausarvista jenkkakahvoissa ja lupasin että jos joskus tulen vielä raskaaksi niin olen paljon seesteisempi. No se lupaus hormonien pyörteissä kyllä unohtui äkkiä, mutta silti tuo herra on jaksanut tukea mua tässäkin raskaudessa ihan loistavasti. En mä olisi mitenkään pärjännyt ilman  Ottoa, onneksi ei ole tarvinnutkaan!

Musta on ihanaa että ollaan oltu jo kaksi vuotta yhdessä ja ehditty kokea ihan mielettömiä asioita, mutta aika kuluu ihan liian äkkiä! Mä muistan helmikuun 9. päivän vuonna 2011 kuin eilisen ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta. Silti sen jälkeen me ollaan ehditty muuttaa yhteen, menty kihloihin, saatu  Tiara, kasvettu vanhemmiksi yhdessä, alettu odottaa toista vauvaa ja muutettu meidän unelmakotiin. Ja miljoona muuta asiaa joiden erittelyssä kestäisi vuosia, mutta pointti oli se että kunhan masutyyppi on syntynyt, voisi ajan mun puolesta pysäyttää tai ainakin hidastaa kulkemaan puoliteholla. Jos aika jatkaa kulkuaan tällä samalla nopeudella niin kohtahan me istutaan Oton kanssa jo kiikkustuolissa ja lapsenlapsenlapset keittää meille kahvia!

Mulla on maailman paras olla, juuri tässä ja nyt (ellei selkäkipua, virtsarakkoa pahoinpitelevää pikkukaveria ja suklaanhimoa lasketa) enkä vaihtaisi kyllä päivääkään pois. Oon onnekkain nainen maan päällä kun oon tuollaisen kultakimpaleen itselleni napannut!

Nyt kipittelen viimeinkin nukkumaan, mutta kunhan herään niin masupäivitystä 27+0 merkkipaalun kunniaksi, sekä uusia masukuvia että asukuvia Amarillo-reissulta. Zara-ostokset esittelen ensi viikon aikana kunhan saan muutamat muutkin viimeaikojen ostokset kuvausvalmiiksi niin saan kaiken koottua yhden otsikon alle kerralla. Hyvää yötä ihanat<3

Edellisessä postauksessa mainitsinkin että nyt on pikkuhiljaa alkanut kroppakin laittaa vastaan kaikelle puuhailulle ja viimeiset pari päivää olenkin ollut tässä kuumavesipullo ja panadolit kourassa kun on alaselkä ollut niin kipeä! Lääkärissäkin kävin tänään ja sain nyt käskyn ottaa ihan rauhassa ja suunnilleen makoilla vaan kotona. Mulla on supistellut sen verran tiuhaan ja tosiaan särkenyt tota selkää että en kyllä halua itsekään pelleillä yhtään, täytyy vaan toivoa että tämä muutaman päivän lepo auttaisi eikä tarvitsisi makoilla seuraavia kymmentä viikkoa.

Mun raskauden kulkua onneksi seurataan suhteellisen tiuhaan Tiaran ennenaikaisen syntymän takia, että sinänsä on sen puolesta aika turvallinen olo mutta tietenkin olis kiva kun olis joku kristallipallo mistä näkisi miten nämä asiat nyt on menossa. Tai miksei masussa voisi olla vaikka ikkunaa josta tyypin vointia voisi kurkkia?! Mutta kun sellaisia ei kerran ole eikä tule niin näillä nyt sitten mennään mitä on annettu!

Mun oli tänään tarkoitus mennä kampaajalle mutta jouduin nyt peruuttamaan senkin sitten. Toivottavasti ensi viikolla jo olo olisi parempi, olisi nimittäin mukava saada tämä kuontalo kuntoon pitkästä aikaa ja keskiviikkona olisi tarkoitus tavata Kidekollegojani Annaa ja Karoliinaa erään tapahtuman merkeissä. Sormet ja varpaat ristiin että olo helpottuu ja saan ensi viikolla liikkua! Vaikka ensin kaipasin hurjasti sitä että saan vain olla niin nyt kun mielessä jyskyttää pelko 10 viikon pakkomakoilusta on se kiireisyys ja liikkuminen sittenkin kovin houkutteleva ajatus. Onneksi mulla on täällä kotona masutyypin lisäksi kaksi maailman parasta piristäjää, kultaisin ja paras pieni Tiara ja maailman ihanin Otto, muuten en kyllä jaksaisi ollenkaan!

Raskaanaolossa turhauttavinta on epätietoisuus, se että kantaa omassa kropassaan toista ihmistä jonka vointia ei voi tarkkailla 24/7 mitenkään. Se tuntuu niin pirun vaikealta kun sitä masussa asuvaa tyyppiä rakastaa niin mielettömän paljon ja silti ei vain voi tehdä enempää kuin parhaansa ja aina sekään ei riitä. Mä yleensä oon todella positiivinen ihminen ja jaksan uskoa siihen että hyviä asioita tapahtuu, mutta välillä mullakin pelko yrittää ottaa yliotteen ajatuksissa.

Onneksi Otto ei kärsi mistään isien mielialanvaihteluista tai muista myötätuntoraskausoireista  kuten Vauva-lehden taannoisen artikkelin tuleva isi vaan osaa aina sanoa ne taikasanat joilla mut saa rauhoittumaan kun hormonihirmu iskee. Jos mulla ei olisi noin tasapainoista, kannustavaa ja rakastavaa miestä rinnalla niin en usko että kykenisin itsekään olemaan kovinkaan seesteinen tai rauhallinen, varsinkaan näin raskausaikana.

Mitä mä olenkaan tehnyt että olen ansainnut itselleni tuollaisen miehen joka pyytämättä siivoaa koko asunnon ja sen jälkeen leikkii tunteja lapsen kanssa Duploilla kuten esimerkiksi tänään että mä saisin vain levätä? Tai joka kylvettää ja lukee iltasadut ja vie Tiaran nukkumaan ihan itse omasta halustaan (myös tänään) eikä se ole edes mitenkään poikkeuksellista. En edes osaa sanoin kuvailla sitä miten onnellinen mä olen siitä että Otto on mun elämässä, mutta onneksi tiedän että herra itse kyllä tietää miten rakas mulle on. Oton (ja Tiaran tietysti myös) ansiosta tälläiset vaikeammatkin päivät sisältävät naurua, iloa ja rakkautta!

Menipäs lällyksi tämä lopputeksti, hahah! Mä voisin alkaa kyllä nyt syömään vähän muroja iltapalaksi ja katsomaan leffaa Oton kanssa, Tiarakin kun kiltisti vetelee tuolla jo sikeitä. Hyvää yötä teille kaikille ihanuuksille <3