Innostuin teidän kommenteistanne pitämään hiuksia kiinni toisenkin kerran, tai oikeastaan olen pitänyt niitä aika paljon kiinni viimeaikoina. Osittain siksi, että mulla on oikeassa poskessa meneillään vuosisadan kipeä ja punainen akneräjähdys johon toivon hiusten pois kasvoilta pitämisen auttavan edes vähän. Olen myös yrittänyt olla mahdollisimman paljon ilman meikkiä, ja käyttänyt kasvonaamiota säännöllisesti. Hassua miten ongelma iskee vain yhteen kohtaan, kun kuitenkin hoidan ja meikkaan koko nassua ihan samalla tavalla, enkä esimerkiksi nuku aina vain toisella kyljellä ja vaihdan tyynyliinankin todella usein. Inhottavaa, että iho-ongelmat palasivat yhtäkkiä vaikka olen jo pitkään päässyt niiden kanssa helpommalla. Toivottavasti auringonvalon lisääntyessä tämäkin jälleen helpottaa.
Nyt ei kuitenkaan pitänyt avautua mun naaman tilanteesta, vaan esitellä pitkästä aikaa päivän asua! Mä pukeuduin tässä yhtenä päivänä jonkin aikaa sitten saamiini tekonahkahousuihin ja villakangastakkiin, jotka toivat mielestäni kivaa kontrastia toisilleen. Tekonahkahousut eivät ole mitkään mun talvilempparit yleensä, kun ne tuntuvat niin kylmältä ihoa vasten yleensä. Näissä yksilöissä on kuitenkin ihanan pehmeä ja lämmin vuori, joka on miellyttävä ihoa vasten. Haittapuolena tosin se, että liukkaita sukkahousuja vasten se saa housut liukumaan kokoajan alaspäin, eivät kuitenkaan onneksi tipu jalasta, haha!
En voi kyllä sanoin kuvailla miten ihanaa valon lisääntyminen on, nyt valoa riittää jo niin pitkälle että ehdin napata asukuvat Oton kanssa sen jälkeen kun hän on päässyt töistä, eikä kuvailua tarvitse jättää pelkästään viikonlopuille. Talvi on bloggaamisen hankalinta aikaa kuvien kannalta, mutta kesän lähestyessä kuvaamisesta tulee taas helpompaa ja huomattavasti hauskempaa, kun ei ole pian enää niin kylmäkään. Odotan jo niin innolla että saa kesällä vaan napata kengät jalkaan ja lähteä sisävaatteissa ovesta ulos, eikä ole pukemisrumbaa jossa tulee hiki.
Takki Sheinside* / Toppi BikBok / Huivi Monki* / Housut New Yorker* / Kengät H&M / Koru Lindex / Laukku River Island / Korvakorut Marc by Marc Jacobs / *saatu blogin kautta.
Tykkään housujen vetoketjuyksityiskohdista polvissa, ne tuovat vähän särmää ja tekevät housuista erilaiset. Jalkaan sujautin talven lempparinilkkurit housujen seuraksi, ja päätin kerrankin käyttää eri laukkua kuin yleensä. River Islandin hapsulaukku on parin vuoden takainen ostos joka oli silloin tosi ahkerassa käytössä. Löysin sen kun kävin läpi kaappeja kevätsiivouksen yhteydessä,ja muistin taas miksi siitä tykkäsin. Sitä on helppo kantaa olalla, se on tilava ja kivan näköinen.
Tänään meillä on tarkoitus lähteä ostoksille kunhan Otto pääsee töistä, ja käydä tutkimassa vähän välikausivaatetarjontaa ja etsiä kaikkea muutakin tarpeellista kevääksi meille kaikille. Päiväkotiinkin tarvitsee hankkia vaikka mitä tytöille, ja voisin mä itsellenikin jotain kivaa etsiä huomiselle hääpäiväillalliselle. Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3
Me aloitettiin eilen Oton kanssa haaste. Haastoimme toisemme olemaan valittamatta, mistään asiasta, isosta tai pienestä. Se kumpi valittaa ensin kymmenen kertaa, joutuu tekemään ihan mitä tahansa toinen pyytää. 24 tuntia takana, Otto johtaa 0-1. Mä myönnän, sorruin valittamaan heti aluksi, jo eilen päivällä, aivan mitättömän pienestä asiasta, mun yskästä. Naurettavaa! Mutta nyt aion pitää varani, ja toivon että me ei päästä kumpikaan sinne kymppiin asti, vaikka en uskokaan että Otto keksisi mitään kovin kauheaa mun pään menoksi.
Miksi sitten tällainen haaste? Eikö negatiivisia tunteita saa ilmaista? Saa, ehdottomasti saa. Tämän haasteen tarkoituksena ei ole muuttaa arkea yltiöpositiiviseksi esitykseksi tai piilotella tunteita, vaan enemmänkin keskittyä siihen miten itseään ilmaisee, ja kiinnittää huomiota siihen miten pienistä asioista tulee joskus valitettua. Siinä on eroa, sanooko toiselle narisemalla että ”ei hitto mua väsyttää, miksei vuorokaudessa voi olla enemmän tunteja, mä en jaksaaaaa” vai sanooko vaikka että ”olipa kyllä aika hankala yö, ja nyt väsyttää, tänään vois mennä aiemmin nukkumaan ihan varmuuden vuoksi”.
Me ei olla mitään valittajaluonteita, koen että mulla ja Otolla myös on paljon muutakin asiaa toisillemme, kuin valittamista turhista pikkuasioista. Siksi en usko että tämä haaste tekee edes tiukkaakaan kummallekaan meistä. Mutta uskon että jokainen meistä sortuu turhaan valittamiseen joskus, ja fakta on se että eipä se fiilis siitä valittamisesta ainakaan kohene, päinvastoin. Pyrin muutenkin miettimään enemmän niitä päivän hyviä asioita, kuin huonoja, ja uskon että sillä on iso vaikutus ihan omaan yleiseen jaksamiseen ja fiilikseen.
Tämä haaste sai aika haastavan alun, sillä viime yönä nukuttuja tunteja on takana vain muutama, ja aamuherätyskin oli jo viideltä. Tämä taitaa olla taas vaan niitä kuuluisia vaiheita, että yöheräilyt ovat taas alkaneet, mutta väsymystä se ei helpota että tietää tämän olevan väliaikaista. Väsymystä ei helpota myöskään valittaminen, vaan sen tunnustaminen että nyt väsyttää ja se on ihan okei, ja sen miettiminen miten voisi itseään piristää että jaksaisi iltaan asti.
Siispä, takana on kaksi kuppia kahvia, aamulenkki aurinkoisessa säässä vähän kauemmas puistoon viemään esikoista kerhon laskiaispäivänviettoon ja naaman pesu jääkylmällä vedellä. Just nyt ei edes tunnu siltä että silmät lupsahtaisivat kohta kiinni, että jotain vaikutusta noilla taisi olla, onneksi! Kuopus luovutti huonon yön jälkeen jo ennen yhdeksää, ja nukkuu edelleen. Tämä on ensimmäinen kerta puoleen vuoteen, kun kuopus nukkuu esikoisen ollessa kerhossa. Luksusta, etten sanoisi! Parin tunnin päästä haen Tiaran kerhosta, minkä jälkeen meille tulee ihanat Karde ja Edi kylään. Suunnitelmissa on mutakakun leipomista, kahvia ja rentoa hengailua, mikä kuulostaa erittäin sopivalta aktiviteetilta viime yön jälkeen.
Mukavaa ja aurinkoista tiistaipäivää kaikille<3
PS: Mä kerron sitten teillekin, mitä mä joudun tekemään kun Otto voittaa! Vaikka olen positiivinen ja uskon mahdollisuuksiini, mulla on sellainen kutina että tuo jääräpäinen aviomieheni onnistuu olemaan valittamatta vaikka hamaan tulevaisuuteen jos niin haluaa!
Tänään on vuosi siitä kun me sanottiin toisillemme tahdon, Helsingin Vanhassa kirkossa melkein sadan rakkaan sukulaisen ja ystävän edessä. Mä en koskaan kirjoittanut ylös mun fiiliksiä koko päivästä, sillä tavalla aamusta iltaan asti. Tottakai kirjoitin kuinka ihanaa oli mennä naimisiin ja miten hyvin koko päivä sujui, ja näytin toki videonkin, jonka löydätte myös tämän postauksen lopusta. Mutta en koskaan kirjoittanut tarkkaan ja yksityiskohtaisesti päivän kulkua, ja sen ajattelin tehdä nyt. Meidän häiden ”synnytyskertomuksen”, sillä musta ne ehdottomasti ansaitsevat omansa, se päivä kun oli synnytysten lisäksi mun elämäni hienoin.
Aamulla herättiin aika aikaisin, kahdeksan aikoihin muistaakseni, ja alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen että huhhuh, tänään mennään naimisiin! Kotona oli aivan jäätävä kaaos, vaatteita, kenkiä, koristeita ja kaikkea mahdollista ihan joka puolella. Mun kaasot Emmis ja Netta olivat olleet meillä jo pari yötä auttamassa, ja äiti myös, joten voitte kuvitella tavaran määrän kun neljä naista valmistautuu häihin. Lapset pyörivät ihmeissään ympäriinsä kun päällä oli hullu tohina. Yhdeksän maissa meille alkoi saapumaan porukkaa tyyppi toisensa jälkeen, Oton kolme bestmania, mun kolmas kaaso Kaisla, kaksi valokuvaajaa, kolme videokuvaajaa, meikkaaja-kampaaja sekä lastenhoitaja, joka otettiin MLL:ltä hääpäiväksi hoitamaan lapsia mun äidin apuna.
Mä muistan kuinka otin ihan rennosti vielä aamulla, join redbullia erittäin lyhyiden yöunien jälkeen ja istuin hemmoteltavana, kun mun naamaa ja tukkaa kammattiin kuntoon. Mä olen tälläinen touhuaja, ja mulle oli välillä hankalaa istua vain paikallaan laitettavana, kun ympärillä tapahtui niin kauheasti ja tuntui että munkin olisi pitänyt tehdä kaikkea. Mutta morsiamen piti vain osata istua paikallaan ja kertoa onko karvat ojennuksessa ja huulimeikki hyvä. Rentouduin enemmän, kun lähdettiin puolen päivän maissa kohti meidän hotellia, Best Western hotelli Katajanokkaa kaasojen, meikkaajan sekä parin kuvaajan kanssa. Pojat jäivät valmistautumaan tänne, ja äiti ja lapset ja lastenhoitaja tulivat perässä hotellille.
Hotellilta mä muistan kaksi juttua elävästi. Sen hetken, kun mä sain mun hääpuvun ja kaikki asusteet ensimmäistä kertaa yhtäaikaa päälle kampauksen ja meikin kera, ja näin itseni peilistä ekan kerran! Ja muistan kuinka innoissaan me kaikki oltiin ja syötiin jotain roiskeläppäpizzaa siellä eikä kukaan edes halunnut syödä mutta oli pakko syödä ettei pökerrytä kirkossa, hahaa! Toinen hetki jonka mä muistan elävästi, on ehkä mulle meidän hääpäivän ihanin hetki, vaikka ei oltu silloin vielä edes naimisissa.
Se hetki, kun mä astuin hotellihuoneen ovesta ulos ja Otto näki mut ensimmäistä kertaa. Mä muistan sen katseen, mä muistan kun Otto sanoi mulle ”Moi” ja me pussattiin, mua naurattaa jälkeenpäin koska videolta katsoessa se kaikki näyttää niin hassulta. Mutta sillä hetkellä mä tiesin että päivästä tulee täydellinen, ja että mun elämässä ei voi olla oikeampaa eikä parempaa valintaa kuin mennä juuri Oton kanssa naimisiin. Koska me mentiin naimisiin helmikuussa, oli pakko ottaa kuvat ennen meidän vihkimistä, koska muuten päivänvalo ei olisi riittänyt. Mutta ei se haitannut, se hetki kun Otto näki mut ensimmäistä kertaa hääpuvussa, ja mä Oton smokissa, oli täydellinen juuri tuollaisenaan. Omassa rauhassa, rennosti. Me saatiin vielä tsempata toisiamme ennen vihkimistä, heittää läppää ja vakuuttaa että kaikki menee kuitenkin hyvin.
Valokuvaus sujui rennosti, vaikka vähän harmittikin se ettei päästy ulos kuvaamaan. Ulkona oli vaan niin hullun märkää ja likaista ja loskaista, perus helmikuu niinkuin nytkin, että mun puku olisi mennyt pilalle aivan täysin jo ennen vihkimistä, suunnitelluista puvunsuojeluviritelmistä huoliamtta. Mutta eipä tarvinnut ainakaan värjötellä kylmässä, me saatiin olla lämpimässä sisällä ja pystyttiin rentoutumaan kuvissa ihan eri tavalla kuin ulkona nollakelissä. Kuvausten loputtua Otto vielä vakuutti mulle että kaikki menee varmasti nappiin, ja pian me ollaan naimisissa, ja päästään viettämään ihana ilta kaikkien läheisten kanssa.
Kuvauksen jälkeen meille tuli jo kiire kohti kirkkoa. Ajettiin kohti kirkkoa Katajanokalta monella autolla ja silloin mua alkoi jännittää, vaikka siihen asti olin ollut ihan rauhallinen. Mä muistan vieläkin mitkä biisit soi radiossa ajomatkalla, ja mä muistan kun mä sanoin vaan että ”jännittääääääää”. Matka oli onneksi lyhyt, ja pian me jo oltiinkin kirkon eteisessä siellä pienessä huoneessa, jossa morsian ja kaasot odottavat ennenkuin lähtevät astelemaan kohti alttaria. Mä olin pienen paniikin partaalla, ”mitä jos mä kompastun kun kävelen, apua!” ja miljoona muuta kysymystä risteili mun mielessä, kun me odotettiin h-hetkeä. Oman osansa jännitykseen toi se, että mun äiti ja tytöt olivat vielä taksissa matkalla lastenhoitajan kanssa, kun kello näytti 15.56 ja vihkimisen oli määrä alkaa neljältä.
Minuuttia ennen neljää mä kuulin Tiaran äänen ”me olimme taksissa, katso äiti Zelda nukkuu!”, ja meidän pieni väsynyt vauva oli tosiaankin nukahtanut matkalla, eikä herännyt koko vihkimisen aikana. Se oli hyvä, koska ainakaan ei tarvinnut jännittää että mitä jos Zelda hermostuu kesken vihkimisen, ei hän siitä kuitenkaan mitään muistaisi enää nyt. Ennen vihkimistä me käytiin vielä keskustelua kirkon suntion kanssa, sillä hän ilmoitti meille ettei kukkaistyttö Tiara saa ripotella kankaisia kukan terälehtiä käytävälle, ei vaikka meidän vihkiminen oli päivän viimeinen, ja vaikka luvattiin kerätä ne heti pois. Tiaralle tuli niin paha mieli siitä, että mun sydän meinasi haljeta irti rinnasta. Lopulta suntio sanoi että no he voivat tehdä poikkeuksen tällä kertaa, mutta Tiara oli niin suruissaan ja kuitenkin jännittynyt, että ei enää halunnut tehdä yhtään mitään. Mä lohdutin neitiä nopeasti, ja kaasot kävivät viemässä hänet mun äidin ja Zeldan luokse.
Sitten oli aika tarttua mun papan käsipuoleen, ja lähteä astelemaan kohti alttaria. Onneksi mulla oli mun pappa siinä, mä olisin varmasti jännittänyt tuhat kertaa enemmän ja kaatunut ja pyörtynyt ja vaikka mitä muuta jos ei olisi ollut. Papan kanssa me naureskeltiin vaan, ja käveltiin ihan rennon rauhallisesti Oton luokse kaasojen perässä. Pappa luovutti mut Otolle, he kättelivät siinä ja muistan että pappa sanoi Otolle jotain, mutta en muista enää mitä! Se hetki kuitenkin tavallaan konkretisoi kaiken, ja oli niin ihana! Sitten me mentiin alttarille, ja samalla kun moikattiin pappia, kuultiin kun Tiara selitti tohkeissaan ”Katso mummu tuossa taulussa on vauva!”.
Vihkiminen oli ohi hujauksessa, ja päivän jännittävimmästä 20-minuuttisesta mä muistan hyvin vain Tiaran tekemät hienot huomiot aina välillä, joille koko porukka hihitteli pappia myöten, kaasoni lukeman korinttilaiskirjeen, sekä sen hetken kun me pujotettiin sormuksia sormiimme. Me sählättiin sormusten kanssa, ne kun jännityksessä näyttivät yllättävän samanlaisilta ja meillä kesti vaikka kuinka kauan saada ne pujotettua oikeisiin sormiin. Onneksi me onnistuttiin lopulta! Muistan myös kuinka kauniisti pappi puhui meistä, hän oli sama pappi joka on ollut molempien tyttöjen kastetilaisuudessa, ja muistaa meidät pidemmältä aikaa. Hän on nähnyt kuinka meistä kahdesta nuoresta hömelöstä kasvoi aviopari ja kahden lapsen onnelliset vanhemmat, ja kuinka meidän rakkaus on kasvanut meidän mukana joka päivä.
Vihkimisen jälkeen me mentiin Oton kanssa kahdestaan takahuoneeseen odottamaan että vieraat kerääntyivät ulos saippuakuplineen. Siellä takahuoneessa meillä vierähtivät päivän ensimmäiset kyyneleet, kahdestaan. Mä en itkenyt alttarilla tippaakaan, eikä Ottokaan, mutta se hetki vihkimisen jälkeen oli taianomainen ja niin täynnä rakkautta, että mua itkettää vieläkin. Me oltiin naimisissa, vihdoinkin!
Me käveltiin saippuakuplien läpi autolle, ja alkoi matka kohti hääjuhlapaikkaa. Me näytettiin varmaan aivan idiooteilta, kun molempien hymy ulottui korvien sijasta varmaan takaraivoon asti, niinkuin oikeastaan koko päivän ajan. Perillä juhlapaikalla me saatiin skumppalasit käteen, ja alettiin ottaa vieraita ja vieraiden onnitteluita vastaan. Me oltiin aivan sekaisin onnesta, eikä varmaan olisi saatu mitään järkevää aikaiseksi ilman meidän maailman parhaita kaasoja ja bestmaneita, eritoten on kiittäminen meidän mahtavaa seremoniamestaria Simoa.
Alkuilta eteni nopeasti ruokailulla. Kaikki ruoka oli todella hyvää, ja maistui vieraillekin. Vaikka olin syönyt koko päivän huonosti, ja vaikka ruoka oli parempaa kuin ikinä osasin kuvitella, mun oli vaikea syödä koska kaikki tunteet olivat niin pinnassa ja en tiennyt miten päin olisin ollut. Sain kuitenkin syötyä lautasen tyhjäksi, ja sen jälkeen oli ensimmäisten puheiden vuoro.
Mun äiti, ja Oton täti pitivät molemmat sellaiset puheet, että viimeistään siinä vaiheessa kaikilla aukesivat hanat, ja raavaammatkin miehet saivat pyyhkiä kyyneliä silmäkulmasta. Puheet ovat jääneet mulle illasta parhaiten mieleen. Se miten mielettömän paljon kaikki meidän ihanat läheiset olivat panostaneet puheisiinsa meidän vuoksi, ja miten kauniisti he puhuivat oli ihan uskomatonta. En osannut odottaa mitään sellaista, vaikka mä tiedän kuinka ihania sukulaisia ja ystäviä meillä on, en silti tiennyt että kukaan voisi pitää noin ihania puheita! Hääohjelmaa suunniteltaessa moni vielä sanoi että ei kannata laittaa liian montaa puhetta peräkkäin etteivät ihmiset tylsisty, mutta mä kyllä väitän että meidän häissä ne puheet olivat mukaansatempaavia ja saivat kaikilla tunteet pintaan. Ehkä se oli silti hyvä että ne oli jaettu osiin, eivätkä kaikki puhuneet peräkkäin.
Puheiden välissä me leikattiin ja maisteltiin kakkua joka oli aivan taivaallisen hyvää. Me maksettiin kakusta pienen omaisuuden verran, mutta me haluttiin upea kakku, ja se me kyllä saatiin, vieraatkin kehuivat. Kakun jälkeen me kuultiin bestmanien ja kaasojen puheet, ja ne nostivat taas kyyneleet silmäkulmaan. Kaikki ne kauniit sanat, nauru bestmanin ylpeydelle siitä kuinka tyttöjen miesbarbi on nimetty hänen mukaansa, kaikki se ihana, mitä meidän ystävät halusivat meidän tietävän. Se tuntuu vielä tänäänkin ihan huikealta, ei sitä voi sanoin kuvailla, miten onnekkaita me ollaan kun saadaan olla noin ihanien ihmisten ympäröimiä.
Puheiden ja ruokien jälkeen oli luvassa vapaampaa ohjelmaa. Kierrettiin pöydästä pöytään juttelemassa kaikkien kanssa, heitettiin sukkanauhaa ja tietenkin hääkimppu. Sukkanauhan heitto oli mahtava operaatio, Otto pyllähti ensin pyllylleen kun irroitti sukkanauhaa, mutta sai sen sitten kuitenkin heitettyä, hahhaahaa! Dj oli saapunut jo paikalle, ja sitten oli luvassa meidän häätanssi. Meidän häätanssi ei ollut perinteinen häävalssi, vaan me valitsimme sellaisen biisin jolla on merkitystä meille molemmille, ja jonka myös koko meidän kaveripiiri tietää. A Day To Rememberin If it means a lot to you oli meidän biisi, ja häätanssi sujui ihan täydellisesti.
Se oli päivän ensimmäinen hetki sen pienen takahuoneessa pillittelyn jälkeen, kun me saatiin hetken aikaa keskittyä vaan ihan täysin toisiimme. Yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkauden määrä jota tunsin sillä hetkellä, oli ihan mieletöntä. Sillä hetkellä maailmassa oli vain me kaksi, kuulostaa ehkä kliseiseltä mutta siltä se tuntui. Joka kerta kun mä kuulen kyseisen biisin, mulla menee kylmät väreet ja se tunne nousee heti pintaan.
Me ja vieraat oltiin juhlapaikalla häätanssin jälkeen puoli kahteen asti. Syötiin iltapalaksi hodaribuffetin antimia, juotiin taivaallisia vadelma- ja passionmojitoja ja nautittiin karkkibuffetista. Seurusteltiin, tanssittiin hulluna ja nautittiin. Meillä oli niin hauskaa, ihan täydellinen ilta. Melkein kaikki kävivät photo boothissa kuvattavana, ja ottivat ahkerasti kuvia pöytiin jaetuilla kertakäyttökameroilla. Tunnelma oli rento ja vapautunut, meidän häissä ei pönötetty, se ei kuulu meidän tyyliin.
Puoli kahdelta, oli meidän aika lähteä kohti hääsviittiä, takaisin Katajanokalle. Me tarvittiin iltapalan lisäksi vielä yöpalaa, ja tilattiin huonepalvelusta jotain herkkuja huoneeseen. Päästiin lopulta nukkumaan vasta lähempänä aamua, koska haluttiin nauttia vielä kahdestaankin hääpäivän viimeisistä tunneista. Yö nukuttiin hyvin, aamulla nautittiin shamppanja-aamiainen ja sen jälkeen käytiin vielä meidän sviitin omassa saunassa. Myöhäinen huoneenluovutus klo 16 oli ihan loistava juttu. Saatiin rentoutua rauhassa kahdestaan vielä pitkän päivän ja yön jälkeen, ennenkuin lähdettiin kotiin, avioparina. Miehenä ja vaimona.
Tuo vuodentakainen päivä säilyy ikuisesti mun muistoissa yhtenä mun elämän onnellisimmista, rakkaudentäyteisimmistä ja parhaista päivistä. Se oli meidän näköinen päivä, kaikki meni paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Muistojen lisäksi meillä on kuvat ja videot, joilta me voidaan koska tahansa fiilistellä niitä hetkiä, ja parhaat ystävät joiden kanssa heittää läppää hassuista sattumuksista päivän ajalta vielä vuosienkin jälkeen. Kiitos kaikille jotka olitte meidän upeassa päivässä mukana vuosi sitten, te teitte päivästä täydellisen <3
Nyt on mun aika heittäytyä tuonne mun aviomiehen kainaloon, viettämään ihan tavallista, onnellista sunnuntaita. Hääpäivää juhlitaan ensiviikon lauantaina, sitä odotellessa. Haluan kiittää myös Ottoa, tästä ihanasta ensimmäisestä vuodesta naimisissa, ja kaikista meidän yhteisistä vuosista. Siitä miten Otto huomioi mua kaikessa, osoittaa rakkauttaan joka päivä ja on maailman paras isä meidän tytöille. Mä olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että takana on vuosi avioliittoa ja neljä vuotta seurustelua (huomenna), ja silti mä tunnen oloni vastarakastuneeksi. Meidän kuherruskuukausi jatkuu edelleen, toivottavasti elämän loppuun asti <3
Te varmaan olette mun hehkutuksesta huomanneet että meidän hääpäivä on sunnuntaina. Kuten tavallista, meillä ei oikeastaan mikään mene ihan oppikirjan mukaan, ja suunnitelmatkin ovat aivan alkutekijöissään. Yhden asian olen kuitenkin hoitanut, jopa niin etuajassa että tänään salailun tuska kävi jälleen kerran niin sietämättömäksi että joo, mä annoin Otolle sen hääpäivälahjan, jo nyt, viisi päivää etuajassa. Oton blogia facebookissa seuraavat tietävätkin jo mitä mä herralle hommasin, mutta mä vien teidät muut nyt läpi samanlaisen avaamisprosessin, jonka laitoin Oton läpikäymään tänään töistä tullessa.
Metri kertaa puoli kokoinen iso pahvilaatikko, valkoisella lahjanauhalla. Sisällä megakokoista kuplamuovia ja pieni pussukka, jonka sisällä olevassa viestissä lukee ”Suuri lahja vaatii suuren laatikon”. Kaiken muovin alla toinen, keskikokoinen laatikko, joka pitää sisällään kortin ja kirjeen Otolle. Kirjeen lopussa oli vihje, ”lahja, joka on jotain mitä voimme odottaa yhdessä”. Lopulta tämän toisen laatikon sisältä paljastuu vielä yksi tiukkaan paketoitu laatikko, jonka sisällä on mitäs muutakaan kuin pumpulia, juhlimmehan sunnuntaina ensimmäistä, pumpulihääpäivää. Onneksi kaiken pumpulin kaivettuaan Otto löysi vielä pienenpienen pussin, jossa oli kaksi lippua. Lippua, joissa luki Fall Out Boy, The SSE Arena, 12th October 2015. Eikä tyyppi vieläkään hiffannut kunnolla, onneksi tämän pussukan alla oli vielä toinen kortti, Lontooaiheinen, jonka takana kerroin että ostin meille liput lokakuulle Fall Out Boyn Lontoon keikalle.
Eli sinne, mun lempparikaupunkiin me suunnataan kahdestaan lokakuussa, ja mä en millään malttaisi odottaa! Fall Out Boy on yksi meidän molempien pitkäaikaisimmista lempparibändeistä, ja Otto oli aika paljon hehkuttanut bändin uudelta levyltä julkaistuja biisejä, kun keksin idean joskus viikkoja sitten. Onneksi Otto jatkoi koko levyn hehkutusta siihen malliin, että mä olin varma että tämä lahja on tismalleen oikea. Ja olihan se, olisittepa nähnyt sen ilmeen, kun tuo toinen puolisko tajusi mitä on saanut lahjaksi. Taisin saada tämän vuoden pisimmän halauksen, ja kyllä mulla vierähti pieni kyynelkin poskelle, kun tajusin antaneeni mieluisan lahjan.
Mä olen aina ollut tälläinen, että en jaksa odottaa lahjojen antamista. Jouluisin mä skarppaan, koska on pakko kun olen niin jouluihminen etten vaan voi antaa joululahjoja etukäteen. Mutta melkein kaikki muut Oton lahjat mä annan aina vähän etuajassa, ellen sitten ennakoi ja jätä lahjan ostoa sille päivälle jona aion sen antaa. Tätä lahjaa en voinut jättää hääpäivälle, koska liput olisi saattaneet loppua kesken, ja siksi mulla petti itsekuri tänään. Onneksi Otto tuntee mut aika hyvin, ja häntä ei haittaa saada lahjoja etuajassa, päinvastoin.
Omaa lahjaa mä sen sijaan odottelen ystävänpäivään saakka, koska silloin me vietetään aikataulujen vuoksi vasta kunnolla meidän hääpäivää. Sovittiin yhdessä että vaihdetaan hääpäivän ja ystävänpäivän paikkoja tänä vuonna. Sunnuntaina syödään sydämenmuotoisia suklaita ja katsotaan ällösöpöromanttista komediaa peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Ystävänpäivänä mennään sitten kahdestaan syömään, mä saan mun hääpäivälahjan ja keksitään jotain muutakin kivaa. Ihan passeli järjestely, ei se ole niin päivän päälle.
Mä kuvasin tänään tämän lahjaprosessin, ja sunnuntaina kuvasin ihan huipun pätkän mulla tällä hetkellä tekeillä olevaan kivaan videoylläriin, mutta valitettavasti mun muistikortti päätti tänään muuttaa kuvat ja videot tyhjiksi kansioiksi joiden nimet olivat käsittämätöntä siansaksaa, ja säästää vain kaksi kuvaa melkein täynnä olleelta kahdeksan gigan muistikortilta. Siksi saatte tyytyä näihin lumiukonrakennuskuviin, jotka eivät mitenkään liity asiaan. Onneksi onneksi onneksi kyseessä oli vain yksi muistikortti, josta en vielä ollut ehtinyt siirtää kaikkea turvaan. Kaikki muut tiedostot mulla on turvassa eri paikoissa, useampanakin kopiona.
Mä en malta odottaa lokakuuta, olen niin innoissani tästä ettei mitään järkeä. Tänään jäljellä 251 päivää!
Ja nyt en puhu sellaisesta tahtomisesta, että rakkaus olisi tahdon asia, että voisi rakastaa toista vain koska tahtoo rakastaa. Nyt puhun siitä mihin mun mielestä rakkaus ja parisuhde, ja oikeastaan kaikenlainen kanssakäyminen perheen ja muiden rakkaiden läheisten kanssa perustuu. Lähimmäisenrakkaudesta.
Ihastumisessa voi olla itsekäs. Voi etsiä ja tavoitella sellaista puolisoa joka miellyttää itseä, etsiä niitä ominaisuuksia joista itse tykkää ja ehdottaa sellaisia treffejä jotka ovat omaan mieleen. Voi miettiä mikä on itselle helpointa, millainen tapaamisjärjestely sopii itselle, kuinka paljon tarvitsee aikaa itselle ja kuinka usein haluaa huomioida toista. Voi pelata pelejä, leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, pitää jännitystä yllä.
Rakkauden ja ihastumisen mun mielestä erottaa sellainen yksinkertainen tosiasia, että rakastaminen on kaikkea muuta kuin itsekästä. Rakastaminen on halua tehdä toinen onnelliseksi, pyrkimystä tehdä toiselle mahdollisimman paljon hyvää, joka päivä. Jos on parisuhteessa, ja itsellä on halu tuottaa toiselle onnea ja iloa, osoittaa toiselle rakkautta ja ennenkaikkea pyrkiä tekemään arjesta mahdollisimman mukavaa sille toiselle, on musta aika oikeilla jäljillä. Jos se toinen vielä ajattelee samalla tavalla, niin mikäs sen parempaa. Jos taas haluaa tehdä arjesta mahdollisimman mukavaa itselleen, miettii miten pääsisi itse kaikkein helpoimmalla, miten saisi toiselta mahdollisimman paljon rakkaudenosoituksia ja miten ehtisi tekemään mahdollisimman paljon omia asioitaan, ei mun mielestä ole kyse rakkaudesta.
Useinhan sanotaan, että rakkaus on sitä että ajattelee toista ennen itseään, ja mun mielestä se on juuri niin. ”Tee toiselle niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän”, pitää paikkansa, niin kauan kuin sanoja ei vääristellä muotoon ”tee näin ja näin niin saat puolisosi tekemään sinulle näin ja näin”. Mä en suostu uskomaan että maailma olisi täynnä niin aaseja miehiä (tai naisia) että näitä lehtien viekkaita puolison ohjailuvinkkejä tarvittaisiin sen takia. Parisuhde ei perustu sille, miten saa puolison toimimaan mahdollisimman hyvin oman pillin mukaan.
Kun sanon että rakkaudessa pitäisi ajatella kaikessa toista ennen itseään, tarkoitan tietenkin terveissä rajoissa. Nämä terveet rajat on yleensä olemassa, silloin kun rakkaus on molemminpuolista. Näin ei ole, mikäli toinen pyrkii tahallaan satuttamaan toista, vaikka toinen tekisi kaikkensa tehdäkseen hänen olonsa mukavaksi ja osoittaisi rakkauttaan. Kun rakastaa, ei halua satuttaa. Mun mielestä terveessä, rakastavassa parisuhteessa ei tarvitse itse taistella oman aikansa tai omien huomionosoituksiensa puolesta, vaan molemmat haluavat antaa niitä toisilleen koska rakastavat. Tietenkään ei voi olettaa että toinen lukee ajatuksia, ja osaa automaattisesti antaa vaikkapa enemmän apua tai siivota vessan useammin, jos ei siitä koskaan hänelle erikseen sano.
Siksi tahtomisen tärkein kumppani, on mun mielestä puhuminen. Pelkkä halu tehdä toiselle hyvää ei riitä, jos ei tiedä miten sitä hyvää parhaiten tekisi. Puhumisesta ei voi puhua liikaa, niinkuin kasvatuksessa, myös parisuhteessa se on tärkeää. Siinä missä lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, eikä kysyä liian hankalia kysymyksiä ettei lapsi koe oloaan turvattomaksi, parisuhteessa pitää pystyä puhumaan kaikesta. Ei ole asiaa, jonka haluaisin salata omalta kumppaniltani, siltä ihmiseltä johon luotan eniten maailmassa.
Mä olen seurustellut ennen Ottoa, ja Otto ennen mua, ja me ollaan kyllä molemmat nähty millaista rakkaus ei ole. Vaikka meidän suhde on edennyt äärettömän nopeasti, me ei päädytty yhteen siksi koska oli pakko. Ei ollut. Me päädyttiin yhteen, koska me nähtiin, että tässä se rakkaus nyt on. Viime keväänä alttarilla, me tahdottiin rakastaa samalla tavalla sinne asti kunnes kuolema meidät erottaa. Me ollaan nähty, että meille rakkaus ei ole sitä että toisen naama ärsyttää niin paljon että miettii miten voisi ärsyttää sitä vielä enemmän. Meille rakkaus ei ole sitä, että joutuu itkemään tai pelkäämään toisen ilkeiden sanojen tai tekojen takia. Meille rakkaus ei ole sitä, että riidellessä uhkaillaan erolla. Rakkaus on molemminpuolista luottamusta.
Sitä, että riidellessä ei tarvitse pelätä että toinen jättää tai suuttuu liikaa. Sitä, että uskaltaa kiukutella huonona päivänä, eikä peittele tunteitaan koska pelkää että toinen ei kestä niitä. Sitä, että niistä rankoistakin vaiheista selvitään yhdessä, vaikka mitä tapahtuisi. Kyllä meilläkin kiukutellaan, koska kenelläpä ei joskus olisi väsymys, nälkä, huono päivä tai kaikkea sitä yhtäaikaa? Mutta meillä ei kiukutella tahallaan, eikä loukata toisia tahallaan, ikinä. Meidän suhde ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, vaikka se joskus siltä on voinut vaikuttaa. Ehkä suurimpia koetuskiviä meidän koko perheen elämälle on ollut mun kuukausien vuodelepo Zeldan odotusaikana, jolloin mun äiti asui meillä, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa Oton ollessa töissä ja mun ollessa täydessä nostelu- ja liikkumiskiellossa. Äiti oli maailman suurin apu, ja vielä tänä päivänäkin olen kiitollinen tuosta avusta. Mutta jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen oman äitinsä tai anoppinsa kolmen hengen ja raskausmahan asuttamaan kerrostalokolmioon kolmeksi kuukaudeksi, ja itsensä samalla kykenemättömäksi toimimaan, ja pelkäämään oman lapsensa hengen puolesta.
Rakkaus on turvallisuutta. Vaikka noina aikoina meillä kaikilla oli hermot välillä äärimmilleen kiristyneenä, en koskaan pelännyt että se olisi meidän suhteen tuho. Se oli vaan välivaihe, josta me selvittiin ja saatiin maailman suurin palkinto, terve ihana tytär joka syntyi tismalleen täysi-aikaisena viikolla 37+0.
Rakkaus tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mulle rakkaus on ehdotonta ja kokonaisvaltaista molemminpuolista huomioimista. Mä olen onnekas kun olen löytänyt kumppanin, jolle rakkaus tarkoittaa samoja asioita, ja joka vielä jopa sattuu rakastamaan mua. Se miksi mä alleviivaan sanoja mun mielestä, on siksi, että rakkaus on maailman henkilökohtaisin asia, ja mä tiedostan täysin, että on olemassa muunlaistakin rakkautta, kuin sitä mikä meillä tai mun mielestä toimii. Mun mielipiteet eivät todellakaan ole absoluuttinen totuus, eikä se mikä toimiii meillä toimi kaikilla muilla. Kaikki rakkaus on yhtä kaunista, niin kauan kun kaikilla sen osapuolilla on hyvä olla. Tasan viikon päästä on meidän ensimmäinen hääpäivä, ja kieltämättä sen lähestyminen saa tunteet pintaan. <3
