Perjantaina kun suljin kotioven perässäni, mä jätin kaiken stressin vaatekomeron perimmäiseen nurkkaan, tietokoneen kansi kiinni pöydälle, ja vahingossa myös muistikortin kamerasta kotiin. Jepjep. No, ei se haitannut onneksi. Ensimmäisenä iltana ei paljoa kuvailtukaan, mutta Tukholmasta käytiin sitten ensimmäiseksi ostamassa uusi muistikortti ja sain vihdoin räpsittyä muutamia kuvia, että ei tästä sentään ihan kuvaton postaus tule!

Ensimmäisenä iltana me aloitettiin reissu katsomalla leffaa hytissä. Naurettiin kippurassa komedialle, ja sen jälkeen suunnattiin myöhäisempään buffet-kattaukseen syömään. Oli ihanaa syödä ihan kaikessa rauhassa ja vaan höpötellä kaikkea, vaikka vedettiinkin kauheat överiähkyt ja ruuan jälkeen oli pakko levätä vähän aikaa hytissä, haha! Ihana Vilma oli juuri sopivasti tänä viikonloppuna töissä, ja me piipahdettiin sitten Vilman ja Oton kanssa katsomassa laivan keskiyön show, ja mentiin sen jälkeen vielä käymään laivan yökerhossa tanssimassa. Oli ihan superhauska ilta, kiitos vielä Vilmalle<3

Lauantaiaamuna lähdettiin heti aikaisin aamulla Tukholmaan pyörimään, ja käytiin hakemassa se muistikortti. Tukholmassa oli aika sateinen ja ällö sää, joten ulkona käveleskelyt jäivät kyllä ihan minimiin. Kierrettiin Gallerianin liikkeitä, käveltiin Drottninggatanilla ja ostettiin tytöille tuliaisia. Käytiin me syömässäkin. Tukholmassa oli kauheasti Halloween-asuihin pukeutuneita ihmisiä, ja Drottninggatan oli koristeltukin halloween-teeman mukaisesti isolla kummituksella ja kurpitsalla. Åhlensin edustalla oli jo jouluvalot ja kuuset esillä, ihanaa!

Palattiin laivalle vasta ihan viimetipassa, ja käytiin pyörimässä vielä laivan kaupat kertaalleen ympäri, minkä jälkeen mentiin ravintola Tavolataan syömään. Ruoka oli ihan mielettömän hyvää, olisin voinut syödä vaan koko illan! Istuttiin ihan kaikessa rauhassa, ja nautittiin hiljaisuudesta. Tavolata on ihanan rauhallinen ravintola verrattuna buffetiin, jossa on menoa ja meininkiä kyllä kerrakseen. Molemmissa on ehdottomasti puolensa, kivaa vaihtelua kuitenkin kun käy kokeilemassa molempia.

Ruuan ja pitkän Tukholmassa pyörimisen jälkeen me oltiin ihan loppu, ja eilinen me vietettiinkin hytissä loikoillen ja leffoja katsellen. Se oli ihan parasta, sai vaan öllöttää ja olla kahdestaan koko illan. Kahdenkeskinen aika tuli niin tarpeeseen, kun koko syksy on ollut yhtä hullunmyllyä. Pienet reissut ja irtiotot arjesta piristävät kyllä ihan hurjasti, ja niiden jälkeen on aina yhtä ihana palata kotiin. Oli ihana nähdä tytöt ja antaa heille tuliaiset, joista riittikin riemua koko päiväksi.

Musta tuntuu että sain tästä minilomasta enemmän voimia kuin mistään pitkään aikaan. Heti kun tultiin kotiin, mä hoidin pari asiaa jotka olen jättänyt viikkokausiksi roikkumaan, ja tuntuu että energiaa on nyt vaikka muille jakaa. Toivottavasti tämä fiilis kestää pitkään! Kiitos rakkaalle Otolle maailman kivoimmasta reissusta, ja mun äidille joka piti tytsyköistä hyvää huolta sillä aikaa kun me rentouduttiin. Ensi viikolla hulina jatkuu taas, mutta perjantaina lähdetäänkin sitten koko perheen kesken laivalle. Tytöt odottavat reissua jo ihan innoissaan, ja kieltämättä ei muakaan harmita yhtään lähteä näin pian uudelleen laivalle pyörimään. Nyt mentiin meidän ehdoilla, viikonloppuna tehdään kaikki sitten ihan niinkuin lapset haluavat.

Huomenna on tulossa postausta uusista ripsipidennyksistäni, ja illemmalla sitten jotain muutakin. Mulla on monta ideaa joita toteutan tässä lähiaikoina, ihana palata blogiarkeen. Ainakin asuja, Tukholman ostoksia ja parit uudet kengät on tulossa esittelyyn, ja vähän syvällisempiäkin aiheita! Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille!<3

Mä olen kertonut kaiken Berliinistä mitä mieleen vain on juolahtanut, mutta en vielä mitään meidän häämatkasta. Vaikka me shoppailtiin, kierreltiin ja tutkittiin paljon nähtävyyksiä, pääosassa oli kuitenkin se kahdenkeskinen aika. Kaksi kokonaista vuorokautta kahdestaan, ensimmäistä kertaa Tiaran syntymän jälkeen. Se oli ihan uskomatonta, nytkin kun muistelen, se tuntuu melkein kuin unelta. Kun ei ole kolmeen vuoteen viettänyt kahtatoista tuntia pidempää aikaa kahdenkesken miehensä kanssa (tämä 12h siis hääpäivänä ja -yönä), tuntuu kaksi yötä ja kolme päivää ikuisuudelta, hyvällä tavalla.

Rankan vuoden jälkeen se oli juuri sitä mitä me kaivattiin. Loputtomasti aikaa jutella, mitä me molemmat rakastetaan. Kukaan ei keskeyttänyt höpöttelyä tiputtamalla kaukosäädintä lattialle tai kaatamalla maitoja pitkin keittiötä. Ajatukset eivät katkeilleet, kerrankin oli vain me kaksi ja meidän jutut, aikuisten jutut. Ei Seikkailija Doraa, Risto Räppääjää tai Robinia. Tosin taidettiin me iltakävelyllä pari kertaa laulaa Kesärenkaiden kertosäettä, se on vaan niin loistava kesäbiisi.

Meidän suhteen alkumetreiltä asti me ollaan oltu ensin tulevia vanhempia, ja sitten vanhempia, ja joskus joku on meiltä kysynytkin, että entäs sitten kun lapset eivät ole enää kotona? Riittääkö meillä rakkaus ja yhteiset aiheet, kun koko yhteinen taival on ollut vain vanhemmuutta? En epäile hetkeäkään etteikö riittäisi. Erilaisuudesta huolimatta, me ollaan myös tosi samanlaisia, ja ei meidän suhde ole pelkkää vanhemmuutta. Toisillemme me ollaan ihan Iina ja Otto vain, joskus typerillä lempinimillä höystettynä, mutta kuitenkin. Mies ja nainen, ei äiti ja isi.

Tämä häämatka vain vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me toimitaan perheenä, meidän arki on mukavaa, rakkaudentäyteistä, tasaista ja sellaista kuin me itse halutaan. Mutta myös loma, juhla ja kahdenkeskinen aika toimii. Voisin kuunnella Oton juttuja loputtomiin, ja toisinpäin. Siksi, me Berliinin loistavassa maineessa olevan yöelämän kokemisen sijaan, mentiin suhteellisen ajoissa hotellihuoneelle molempina iltoina, ihan vaan että saatiin olla kahden. Sitä vartenhan se häämatka on.

Meidän häämatkakohde ei ollut kovin perinteinen, mutta jotain perinteistä ja ehkä kliseistäkin me haluttiin tehdä rakkauden symboloimiseksi. Kaikki oli vaan liian täydellistä, että sen olisi voinut jättää tekemättä. Friedrichstrasse, katu jolta käveltiin joka päivä hotellille, silta joka sijaitsi juuri ennen meidän hotellia. Sadat molemminpuolin siltoja kiinnitetyt rakkauden lukot, joiden avaimia joki oli täynnä. Meidän oli pakko ostaa oma lukko, ja kiinnittää sekin siltaan!

Viimeisenä matkapäivänä me kierrettiin puoli Mitteä etsimässä lukkoa kaupoista. Lopulta se löytyi vitsikkäästi sadan metrin päästä sillalta, Friedrichstrassen aseman ruokakaupasta, kun oltiin jo ihan menetetty toivomme. Ostettiin kultainen lukko ja musta permanenttitussi, ja istuttiin aseman portaille kirjoittamaan nimet ja päivämäärä. Viimeistä kertaa hotellia kohti kävellessämme, me kiinnitettiin lukko siltaan. Valittiin paikka huolella, sellainen jossa ei ihan lähellä ollut muita lukkoja. Kohta, josta sitä ei ilman voimakeinoja mitenkään saisi väännettyä irti. Sitten Otto lukitsi lukon, ja mä heitin avaimet jokeen.

Onni että Otto sai ikuistettua avaimet juuri kuvan vasempaan alanurkkaan, kun ne lensivät kohti jokea. Se hetki oli jotenkin niin täydellinen päätös yhteiselle matkalle, ja sinetti meidän rakkaudelle, vaikka onhan meillä toki sormuksetkin. Viiden euron halpa lukko tuntui yhtä hienolta, kuin timanttisormuksen saaminen sormeen hääpäivänä. Nyt meidän on ainakin ihan pakko tehdä uusi matka Berliiniin, pakkohan siellä on käydä katsomassa että lukko on paikoillaan. Lasten kanssa saatetaan lähteä aiemminkin, mutta sillalla sovittiin että viisivuotishääpäivänä, me matkustetaan Berliiniin taas kahdestaan. Ja mä tiedän jo nyt että se sopimus pitää.

Kiitos Otto näistä kolmesta vuodesta, 212 päivästä, 21 tunnista ja 50 minuutista. Kiitos myös kaikista tulevista vuosista, viikoista ja päivistä. Kaikista ihanista hetkistä, joita vietetään yhdessä. Kaikista niistä hetkistä, jolloin piristät mua kun oon väsynyt tai mulla on paha mieli. Kiitos hetkistä, jolloin tiedät täydellisesti mitä sanoa, vaikka mä olisin ihan hukassa. Kiitos siitä, että kerrot mulle kaikkea, vaikka en aina tajuaisikaan kaikkea. Kiitos luottamuksesta, rakkaudesta, ja siitä että olet hyvä isä. Kiitos ihanasta häämatkasta, ja siitä että et kammoksu naisten rakkaushömppää vaan olet täysillä mukana. Rakastan<3

Biisinsanoituksiin mieltyneenä lainasin Robinilta postaukselle otsikon. Yksi teistä ihanista toivoi postausta mun ja Oton erilaisuuksista ja samanlaisuuksista, kun kuulemma blogien perusteella vaikutamme niin erilaisilta ihmisiltä. Se on varmasti totta, sillä suurin osa meidän kiinnostuksenkohteista on aivan kuin toiselta planeetalta, kun verrataan toisiamme. Ei me kuitenkaan täysin erilaisia ihmisiä olla, kyllä se toimiva suhde vaatii niitä samankaltaisuuksiakin, enkä usko että oltaisiin oltu yhdessä kolmea ja puolta vuotta jos meissä ei mitään samaa olisi.

Siinä missä Otto on kiinnostunut peleistä ja paranormaaleista ilmiöistä, muhun iskee muoti ja chicklit. Ottoa ei juuri vaatetus kiinnosta, hänen lempiasunsa mulle on farkut, toppi ja hiukset auki. Mä taas rakastan etsiä vaatteita Otolle, ja olen saanut entisen huppari-teeppari-farkut-converset -herran ostamaan farkkushortseja, kauluspaitoja, nahkapaikatuin olkapäin varustettuja neuleita ja vaikka mitä kenkiä itselleen.

Vaikka Otto tykkää perusvaatteista, hän ei koskaan yritä rajoittaa mun pukeutumista tai hauku mun asuja, vaikka ne erikoisia olisivatkin. Päinvastoin, Otto kannustaa tekemään niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Sama toimii toisinpäin, vaikka mä kannustankin Ottoa kokeilemaan rohkeasti erilaisia tyylejä, en ikinä pakottaisi häntä ostamaan tai pukeutumaan vaatteisiin joista hän ei oikeasti tykkää. Lähinnä vaan autan löytämään uusia ja erilaisia tyylejä, joita hän ei muuten ehkä tulisi ajatelleeksi.

Pelit ei ole koskaan ollut mun kiinnostuksenkohteiden toplistan kärkipäässä, mutta pelasin mäkin pienenä meidän kasibittisellä Super Marioa joka päivä. Mä en ennen Ottoa tiennyt mikä on MMO tai rpg, mutta nytpä tiedän. Ennen ajattelin Wowin olevan typerää, koukuttavaa ajan ja rahan hukkaa. Oton kanssa olen oppinut että se voi olla monia eri taitoja kehittävä harrastus, joka antaa harrastajalleen paljon. Vaikka mä en olisikaan itse innostunut uusista haarniskoista tai jousipyssyistä pelissä, tai sen yhden pelin loppuratkaisusta, satuttaako se mua että kuuntelen kun toinen kertoo itselleen tärkeästä asiasta? Ei.

Kuten parisuhteessa muutenkin, kuuntelu on tärkeää myös kiinnostuksenkohteissa mun mielestä. Se että arvostaa toista sen verran, että kiinnittää huomiota toisille tärkeisiin asioihin, on välttämätöntä. Jos sua ei kiinnosta mitä sun miehelläsi on sulle kerrottavaa, miksi olette edes yhdessä? En mäkään aina jaksa innostua ja hihkua mukana, kun psn networkiin on julkaistu uusi hyvä peli, tai katsoa animea, kun en piirretyistä elokuvista pidä, mutta mä voin silti olla läsnä ja kuunnella, olla iloinen toisen puolesta.

Meidän erilaisia kiinnostuksenkohteita on siis pelit, anime, paranormaalit ilmiöt, muoti, kauneus ja jossain määrin myös musiikki. Mä rakastan klubimusaa, r’n’b:tä ja Rihannaa. Otto kuuntelee kaikkea örinähevistä emo- ja pelimusiikkiin. Tykätään me kuitenkin molemmat hiphopista ja monista suomalaisista artisteista, enkä mä vanhana Asking Alexandria -fanina inhoa niitä Oton örinöitäkään, vaikka en enää sellaista musiikkia itse laitakaan juuri soimaan.

Ei se kuitenkaan ole mikään ongelma, että musiikkimaussa on eroja. Spotifysta löytyy molempien suosikit ja biisejä on helppo vaihtaa niin että molemmat saavat kuunnella omia lemppareitaan. Ja tokihan Otolla on työmatkat ja kuulokkeet joista kuunnella päivisin mitä haluaa, niinkuin mullakin on päivisin aikaa kasvattaa meidän tytöistä pikku tanssijoita klubimusan tahtiin.

Silloin kun Otto pelaa, on mulla aikaa (heh, ihannetilanteessa jos ei olisi niin paljon töitä tehtäväksi) lukea kirjoja, katsoa hömppäleffoja ja selata lookbookia ja pinterestiä, tai nettikauppoja. Me myös bloggaillaan nykyisin aina yhtäaikaa, joten mun blogihommat eivät enää vie yhtä paljon meidän yhteistä aikaa kuin ennen. Istua nakotetaan yhteisen tietokonepöydän ääressä makkarissa, höpötellään ja oikoluetaan toistemme kirjoituksia. Sitten kun sitä yhteistä aikaa on, me katsotaan leffoja tai sarjoja, syödään ja jutellaan.

Leffoissa meillä on tosi samanlainen maku, rakastetaan molemmat kunnon toimintaleffoja, draamoja ja komedioita, kauhukin menee. Otto tykkää ehkä enemmän scifistä kuin minä, ja mä taas romcomeista, mutta vuorotellen katsotaan niitäkin sulassa sovussa. Sarjamaku meillä on myös lähes identtinen, ja yleensä katsotaankin iltaisin juuri lempisarjojamme, vaikka nyt kaikki ovatkin kesän korvalla harmillisesti jääneet tauolle ja joudutaan odottelemaan kevääseen asti Game of Thronesia, Shamelessia ja muita lemppareita.

Yksi yhdistävä kiinnostuksenkohde meillä on vielä ylitse muiden: ruoka. Siihen suhtaudutaan rakkaudella, panostetaan ja nautitaan rauhassa silloin kun lapset sen sallivat. Vaikka Otto inhoaa sushia ja mä taas rakastan, meillä on muuten melkein samat lempiruuat ja molemmat tykkäävät kokata. Tie miehen sydämeen kävi meilläkin vatsan kautta, Otto muistelee vieläkin lämmöllä kuinka ensimmäisiä kertoja Oton luona yökyläillessäni olin tehnyt meille lihapullia ja perunamuusia ruuaksi sillä aikaa kun Otto oli iltavuorossa, yhteentoista asti illalla.

Vaikka meillä on paljon samojakin kiinnostuksenkohteita, en pidä niitä parisuhteen kannalta mitenkään tärkeänä. Uskoisin että me oltaisiin ihan yhtä onnellisia, vaikka Otto inhoaisikin blogeja, eikä tykkäisi katsoa leffoja. Paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita tärkeämpi asia avioliitossa on yhteiset arvot. Ja yhteiset arvot meiltä löytyy, kuten pappikin meidän vihkitilaisuudessa sanoi. Me molemmat ollaan koti-ihmisiä, pidetään perhettä suuressa arvossa ja oltiin haaveiltu omista lapsista pitkään ennen tapaamistamme.

Kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä, ja ollaan samaa mieltä siitä miten asiat hoidetaan. Kumpikaan ei puutu toisen tapaan olla vanhempi, tai sysää hommia vain toiselle osapuolelle. Me molemmat huolehditaan kodista, ollaan lasten kanssa ja hoidetaan asioita tasapuolisesti. Toki vetovastuu on mulla kun olen päivisin kotona, mutta iltaisin Oton tultua töistä kotiin me ollaan kyllä ihan yhtä paljon lasten kanssa. Meillä ei myöskään tarvita mitään sopimuksia tai listoja asioiden hoidosta puoliksi, kaikki soljuu mukavasti yhteisymmärryksessä.

Kummallakaan ei ole tarvetta rellestää ja juosta kaupungilla harva se viikko, tai edes kuukausi. Siksi kummallakaan ei ole myöskään tarvetta kieltää, jos jompikumpi haluaa joskus käydä jossain. Nalkutus on suhteen tappaja, ja sitä mä en halua tehdä omassa parisuhteessani koskaan, enkä onneksi joudukaan. Kun asioista jutellaan avoimesti, ja muistetaan sanoa asialliseen sävyyn heti jos joku harmittaa toisen käytöksessä, eikä padota ärsytystä sisälle viikkokausia ja laukaista väsykiukussa juuri ennen nukkumaanmenoa maanantai-iltana, on kaikki paljon helpompaa.

Harmituksen aiheita useammin muistetaan kuitenkin kertoa, mikä toisessa on ihanaa. Siitä mä tykkään Otossa, että se ei ole mikään jöröjukka joka ei huomaa jos mulla on uusi kampaus. Otto kehuu aina kun on aihetta, ja piristää jos on huono hetki tai päivä. Mä olen samanlainen, ja olisi kuluttavaa olla aina vain itse kehumassa toista, eikä saada itse koskaan vastakaikua.

Meitä yhdistävät myös ihanat yhteiset ystävät, jotka välittävät meidän perheestä ja meistä, ja haluavat viettää meidän kanssa aikaa. Toki meillä on omiakin kavereita, joita nähdään itseksemme, mutta silloin kun satutaan pääsemään yhdessä jonnekin, ei ole koskaan vaikeaa päättää kenen kanssa mennään. Ystävistähän sen näkee hyvin, että me ollaan samanhenkisiä ihmisiä. Meidän aiemmin ”omat” kaverit ovat nykyään yhteisiä kavereita, ja monet ennestään toisilleen tuntemattomat kaverit ovat nykyään kavereita keskenään.

Kyllä, me ollaan erilaisia. Mutta me ollaan myös samanlaisia, niissä tärkeimmissä asioissa. Mä törmäsin tällä viikolla erääseen blogitekstiin, jossa pohdittiin onko ainoa oikea rakkaus sellaista, joka satuttaa ja jonka tietää olevan tuhoontuomittua. Mulla on kokemusta myös siitä satuttamisesta ja riipivästä ”rakkaudesta”, ja mä olen sitä mieltä että ei missään nimessä. Mun mielestä oikea rakkaus on sitä, mikä ei satu koskaan, ja minkä tietää kestävän mitä vastaan ikinä tuleekaan. Se että voi luottaa toisen rakkauteen, ja suhteen kestävyyteen ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö rakkaus voisi olla intohimoista, palavaa ja kutkuttavan ihanaa. Mä voin kertoa, että vieläkin kun odotan Ottoa töistä iltaisin kotiin, ja tiedän sen olevan bussissa, mulla tulee sellainen kutkuttava tunne että iik kohta mä nään mun Otsukan.

PS: Kuvituksena kuvat joita otettiin maailman kauheimmasta kuvakulmasta, sängyllä makoillen laivalla viime viikolla. Otettiin ne koska haluttiin nauraa sille miten idiootilta näytettiin, ja niiden ei pitänyt päätyä minnekään. Tässä ne nyt kuitenkin on.

Me pääsimme maaliskuussa juhlistamaan 1-vuotiasta sivustoamme ihanaan ja ylelliseen Långvikin kartanoon. Juhlatunnelmista kirjoittelinkin jo aiemmin, mutta nyt on tarkoitus keskittyä Långvikin tarjoamiin mahdollisuuksiin romanttista kahdenkeskistä viikonloppua ajatellen. Tai miksipä ei Långvikiin voisi lähteä yhdeksikin yöksi, tai vaikka koko viikoksi? Äitienpäivä on sunnuntaina, ja veikkaan että moni äiti ei vielä tiedä mitä saa lahjaksi, ja ehkä miehet, nuo tunnetut mattimyöhäset lahjojen saralla, eivät vielä kaikki ole päättäneet mitä antavat lahjaksi. Tässä on ainakin aika hyvä lahjaidea!

Långvikista löytyy kaikki, mitä romanttiselta lomalta puolison kanssa voi toivoa. Kauniit merinäköalat, upea ja tasokas kylpylä altaineen ja elämyshoitoineen, sekä laadukas ravintola. Kartano ei ole pääkaupunkiseudulta liian kaukana, matkaa on vain 30 minuuttia, mutta sopivan syrjässä, että saa oikeasti rentoutua kaupungin vilinästä. Muistan tunteen, kun astuimme Korinnan kanssa Långvikin ovista sisään, ja suunnilleen henki salpautui upeasta aulasta ja rennosta tunnelmasta.

Mä pääsin tutustumaan sekä standardihuoneeseen, että upeaan Ritari-sviittiin, ja täytyy sanoa että molemmat tarjoavat upeat puitteet ihanaan yöpymiseen puolison kanssa. Voisin niin nähdä meidät Oton kanssa loikoilemassa unelmanpehmeillä design-sängyillä, rentoutuneena kylpylähoidoista, mahat täynnä superherkullista ruokaa, kuten jo muutamaan kertaan Kideblogeissa mainittua, uskomattoman hyvää kurpitsakeittoa. Långvikin Ala Carte -lista oli aivan omaa luokkaansa, jos vertaa perinteisiin hotelliravintoloihin. Nautin jokaisesta suupalasta ja olisin voinut syödä vaikka koko illan.

Långvikissa on upea hemmottelukylpylä, josta löytyy 22-metrinen kuntouima-allas, kaksi poreallasta, kylmäallas, sekä mieletön Jacuzzi Bar -oleskelutila poreosaston yhteydessä, missä voi nauttia drinkkejä ja snäcksejä. Me ei olla koskaan Oton kanssa käyty kylpylässä yhdessä, tai edes uimassa, ellei varpaiden kastelua kylmässä merivedessä kiljuen lasketa. Olisi niin ihanaa mennä yhdessä loikoilemaan porealtaaseen, herkulliset mojitot tai mansikkamargaritat kädessä, ja vain nauttia.

Me naiset tykätään yleensä kovasti hemmottelusta, ja siihen Långvik tarjoilee kattavan valikoiman vaihtoehtoja niin vartalolle, kuin kasvoillekin. Myös miehille löytyy omia Man Space-, eli miehille suunniteltuja hemmotteluhoitoja, kuten esimerkiksi kosteuttava Man Space Hydra Performance. Jos hemmottelua haluaa yhdessä, voi kokeilla esimerkiksi Kleopatra-hemmotteluhoitoa yhdessä puolison kanssa. Kleopatra-hemmottelukylpy sisältää raikastavan kuorinnan, ja rentouttavan kylvyn ääniaaltojen virratessa vedenpinnan alla. Kuulostaa aika luksukselta mun korvaani!

Långvikissa voi myös golfata, mikäli nauttii siitä, sekä tietysti käydä salilla ja saunassa. Vaikka rakastankin kaupungin hälinää, voin kuvitella että viihtyisin yhdessä maailman parhaan seuralaiseni kanssa todella hyvin viettämässä romanttista viikonloppua Långvikissa, sillä rauhallisuudesta huolimatta, sieltä löytyy kaikki mitä tarvitsee ja paljon enemmän.

Onko mun pakko laskeutua täältä vaaleanpunaisista pilvilinnoista takaisin arkipäivään, pliis ei? Rankan kevään jälkeen kahdenkeskinen yö luksuskylpylähotellissa vaan kuulostaa… no ei pahalta todellakaan. Toivottavasti meille tulisi joku sopiva viikonloppu tässä kesän aikana, jolloin päästäisiin nauttimaan vain toistemme seurasta, Långweekend tekisi varmasti terää.

Postaus toteutettu yhteistyössä Långvikin kanssa.

Kun olen taas ollut kipeänä tämän alkuviikon, olen saanut muistutuksen siitä miten rakastavan, huolehtivan ja ihanan miehen kanssa olen naimisissa. Positiivinen luonteeni kokee flunssan ja pahan siitepölyallergian yhteisvaikutuksesta sen verran kovan kolauksen, että päivänpaisteen kanssa naimisiin mennyt mieheni saa tutustua rasittavaan valittajaan, joka aivastaa jokaisen virkkeen välissä. Vaikka yritän pysyä positiivisena, niin kaikkein räkäisimmällä ja kuumeisimmalla hetkellä, kun punaiset silmät tuntuvat muurautuvan umpeen ja kutisevat niin vietävästi, ei ”kyllä tää tästä iloksi muuttuu” -asenne ole ensimmäisenä mielessä.

Mutta mitä tekee Otto? Auttaa, välittää, tukee ja ymmärtää, joka kerta, joka hetki. Tsemppaa, eikä vaadi erityiskiitoksia tai ylistystä, vaikka sellaisia todellakin ansaitsisi. Otto tekee kaikkensa meidän perheen eteen, ja siitä mä olen enemmän kuin kiitollinen. En olisi pärjännyt alkuviikkoa ellei Otto olisi ollut kotona, ja hoitanut lapsia ja mua, tai ehkä olisin pärjännyt, mutta huomattavasti huonommin kuin nyt. Otto on antanut mun levätä, tuonut lääkettä ja juotavaa, kantanut herkkuja kaupasta ja ennenkaikkea huolehtinut lapsista ja heidän tarpeistaan öin ja päivin.

Nyt on tietysti päällä erityistilanne, kun sekä minä että Tiara ollaan oltu kipeänä, mutta ihan tavallisessa arjessakin Otto on ihana, kannustava ja ennenkaikkea läsnäoleva isä. Blogin oheisilmiöineen, pian alkavan ammattikorkean valmennuskurssin sekä äitiyden ja vaimouden ristitulessa on hankalaa löytää niitä arjen pieniä, omia hetkiä. Silti Otto tarjoaa niitä mulle, ja muistaa muistuttaa, että välillä on ihan okei hengähtää ja huolehtia itsestään, tai istua hetki tuijottamassa huonoa sarjaa telkkarista. Ei se ole niin justiinsa, vaikka se tarkoittaisi ettei sillä hetkellä saa aikaiseksi puhuttelevaa tekstiä, tai tärkeää sähköpostia.

Otto on aina rohkaissut mua tavoittelemaan mun unelmia, eikä koskaan ole seissyt niiden tiellä tai jarrutellut. Otto uskoo muhun, ja kertoo usein olevansa musta ylpeä. Mä haluan kannustaa ja uskoa Ottoon samalla tavalla, ja mahdollistaa hänellekin omien haaveidensa tavoittelun, ja toivon että olen onnistunut ja tulen onnistumaan siinä jatkossakin yhtä hyvin kuin herra itse. Jos Otto ei olisi uskonut että voin saavuttaa blogillani jotain, ei tätä varmaan enää olisi edes olemassa, enkä ainakaan olisi näin hienojen mahdollisuuksien äärellä kuin juuri nyt.

Mulla itselläni ei ole isää. Moni on aiheesta kysellyt, mutta  en koe asian kuuluvan blogiin sen enempää kuin vaikka alushousujeni, se on mun oma asia, jonka haluan pitää itselläni. Ennen Ottoa en oikeastaan edes osannut kuvitella, millaista arki on kun perheessä on molemmat vanhemmat. Olen siitä tietoinen ettei kaikkien arki kahden vanhemman perheissä ole yhtä auvoisaa kuin meillä, eivätkä kaikki isät ole lapsistaan kiinnostuneita vaikka kotona asuisivatkin, mutta silti ehkä nykyisin koen enemmän surua siitä että mulla ei ollut isää. Lapsena se ei koskaan harmittanut tai ihmetyttänyt mua, enkä kokenut jääneeni mistään paitsi.

Mun äiti on aina ollut todella läsnäoleva ja ihana äiti, joka on tehnyt parhaansa ollakseen mulle niin hyvä vanhempi kuin on vain voinut. Mutta ennenkaikkea äidin takia mua harmittaa isättömyys, miten paljon vähemmän stressiä äidillä olisi ehkä ollut, jos siinä olisi ollut toinen jakamassa arkea ja tukemassa. Turhaahan sitä on jossitella, tai mietiskellä asioita joille ei mitään voi, ja ennenkaikkea äiti on kuitenkin selvinnyt äitinä upeasti, ihan yksin.

Mä kuitenkin onneksi saan nauttia siitä onnesta, että  mulla on Otto mun rinnalla jakamassa kaiken, ilot, surut, menestyksen ja takaiskut. Lasten uudet taidot, flunssat ja kauppareissuraivarit. Ja äiti saa nauttia siitä, että sai Otosta itselleen loistavan vävypojan, jonka kanssa tulee hyvin toimeen. Terkkuja vaan Otolle töihin, tiedän että luet tämän kumminkin! Täällä me ollaan, vähän on räkäinen olo, Tiara laulaa jänis istui maassa ja Zelda purkaa mun kenkäkaappia. Parempi päivä kuin eilen, kyllä me hyvä vappu saadaan aikaiseksi! Olet Otto rakas<3

Ja te kaikki lukijat siellä, kiitos tsempeistä ja paranemistoivotuksista, kyllä se elämä alkaa voittaa taas!