Koska on maanantai, halusin aloittaa viikon ajattelemalla mahdollisimman paljon lempeitä ja rakkauden täyteisiä asioita. Viikko ei voi alkaa huonosti, jos miettii, mitä kaikkea ihanaa omassa elämässä on. Siispä tässä tulee muutama pieni ja hupsu syy, miksi rakastan meidän perhettä. Näiden lisäksi on tietenkin ne itsestään selvät isot ja merkittävät syyt, jotka on käyty jo läpi miljoonaan kertaan. Mutta mä halusin nyt miettiä näitä pieniä asioita, jotka tuovat onnen ja rakkauden pilkahduksia mun elämään ja arkeen. Toivoisin myös kuulevani (pieniä juttuja), miksi te rakastatte teidän perheitä.

Mm. näistä syistä rakastan meidän perhettä:

Rakastan sitä miten isommat jaksavat kerta toisensa jälkeen leikkiä taaperon kanssa piilosta ja ihmetellen etsiä häntä, vaikka hän menisi piiloon etsijän vieressä seisovan vanhemman taakse. 

Rakastan sitä, miten meillä kaikilla tekee yleensä yhtä aikaa mieli pizzaa. 

Rakastan sitä, miten taapero kysyy isosiskolta, että saanhan mä sitten merkin, kun oon siivonnut mun keittiön. Ja isosisko sanoo että ”joo”, ja ryntää heti askartelemaan pikkusiskolle kunniamerkkiä siivouksesta ja päättää aloittaa siskolle pentupartion, jossa hän saa ansaita merkkejä joka päivä. 

Rakastan sitä, miten Otto herää yllärinä maanantaiaamuna yksin lasten kanssa ja hoitaa yksin kaikki lasten aamutoimet ja viennit, että mä saan nukkua pidempään ja aloittaa viikon rennosti. 

Rakastan, miten isot ovat taaperon oppilaina koulussa ja antavat ”opettajan” opettaa, vaikka kaksivuotiaan opetukset olisivat välillä (lähes aina) vähän höpöjä. 

Rakastan makoilla lattialla taaperon kanssa ja kertoa vaan: rakastan sun ihania pieniä korvia, rakastan sun ihania pikku varpaita, rakastan sun suloista nenää. Rakastan sitä, että lapsi vastaa mulle, ”mäkin rakastan äiti sun kättä”. 

Rakastan sitä, miten taaperon toiveesta mennään usein yhdessä (sohvalle, sisällä) peiton alle katsomaan tähtiä ja avaruutta. ”Pitää olla peitto, koska muuten voi sattua jos tähdet tippuu meidän päälle, kun niissä on sakaroita.” Toim. huom. meidän olkkarin lamput on aurinko ja kuu. 

Rakastan sitä, että kun sanon keskimmäiselle hänen olevan tosi hyvä isosisko ja minun olevan hänestä ylpeä, hän sanoo ottaneensa vain mallia isosiskostaan. 

Rakastan myös ylpeää hymyä esikoisen kasvoilla, kun hän kuulee pikkusiskonsa sanovan näin. 

Rakastan sitä, miten yksi meidän lapsista tulee melkein joka ilta vielä kymmenen minuutin kuluttua nukkumaanmenosta keskustelemaan jostain asiasta, joka on jäänyt mietityttämään, vaikka just puhuttiin ennen hyvänyön toivotuksia kaikesta mahdollisesta, mikä voisi mietityttää. Juuri siksi, ettei tarvitse enää nukkumaanmenon jälkeen hämmentyä yksin mistään. Yleensä silloin nukkumaanmenon jälkeen tulee kuitenkin ne parhaat kysymykset ja ajatukset.

Rakastan katsoa, kun Otto ja tytöt pelaavat yhdessä. Tiedän, miten paljon se merkitsee Otolle ja miten onnelliseksi hän tulee, kun saa jakaa lempiharrastuksensa yhdessä lasten kanssa. Tiedän, miten paljon häntä ilahduttaa se, että he ovat aidosti kiinnostuneita.

Rakastan piirtää yhdessä meidän lasten kanssa. Saan leikkiä opettajaa ja opettaa heille kaiken sen, mitä opin itse lapsena taidekoulussa. Joka kerta he ovat yhtä innoissaan, kun oppivat jotain uutta. Ja joka kerta mä olen yhtä innoissani, kun saan vähän piirrellä ja tuntea onnistumisen tunteita, kun lapset on ihan, että ”wau!”.

Rakastan sitä, kun Otto on viemässä lapsia nukkumaan ja sitten kuulen heleän taaperon äänen sanovan ”isi, mä haluun et sä vähän halailet mua.”

Rakastan sitä, miten syvällisistä asioista voin jo käydä keskusteluita meidän esikoisen kanssa. Hän ymmärtää jo niin älyttömän paljon!

Rakastan sitä, miten meidän perheessä jokainen kannustaa toista, oli kyseessä iso tai pieni asia. Kun joku oivaltaa jotain uutta, jokainen aidosti hihkuu riemusta.

Rakastan sitä, miten nopeasti lapset innostuvat, kun ehdotan jotain yhteistä tekemistä. Nautin tästä täysillä niin kauan kuin sitä kestää, koska voi tulevaisuudessa tulla sellainenkin aika, kun teinejä ei kiinnosta tehdä yhdessä mitään. Tai sitten ei tule.

Rakastan sitä, että Otto on meidän perheessä se, joka opettaa meidän tytärtä ompelemaan ja paikkaa rikki menneet vaatteet, koska itse olen ompelukoneen kanssa aivan poropeukalo.

Rakastan sitä, että meidän lapsille jokainen sellainen juttu, jonka olen halunnut säännölliseksi osaksi arkea (kuten rakkauden ilmaiseminen joka päivä) on vähintään yhtä tärkeä ja luonnollinen  juttu, kuin mulle.

Rakastan sitä, miten armollisia meidän lapset on. Kun joskus sanon, että ”anteeksi, mua väsyttää ja en nyt jaksa tulla mukaan piiloleikkiin, kun haluan vähän aikaa vaan makoilla sohvalla ja lukea kirjaa”, niin he sanovat, että ”ei se haittaa mitään äiti” ja tuovat vielä mulle peiton.

Miksi sä rakastat sun perhettä? 

Lapset ovat olleet kesälomalla nyt muutaman päivän ja tämä aika on ollut ihan mahtavaa! Ekan kesälomaviikon kunniaksi halusin listata teille asioita, jotka just nyt tekee mut iloiseksi. Haluan myös ehdottomasti kuulla teiltä, mikä teitä ilahduttaa just nyt?

1. Maalit ja mailat pihalla

Ostettiin Lidlistä katukiekkoon/-sählyyn sopiva edullinen kokoontaitettava setti, josta on tullut muutamassa päivässä aivan hitti! Meidän hiekkalaatikko oli haljennut pahasti pohjasta, ja mietittiin, millä kesälelulla korvattaisiin se. Tämä maali- ja pallosetti on osoittautunut ihan loistavaksi kesäleluksi, josta on iloa meidän perheen lisäksi myös naapuruston lapsille. Kevyet maalit on helppo siirtää ja vaikka mailoja on vain kaksi, maaleilla voi pelata hyvin myös jalkapalloa. Silloin useampikin tyyppi mahtuu mukaan. Pelaaminen lasten kanssa on ihan huippuhauskaa! Ja ah, ei enää hiekkaa terassilla, se on kans kiva juttu.

2. Tämä mieletön sää

Mä toivoin, että #KÄRISTYSKUPOLI tekee paluun tänä kesänä ja sehän todellakin teki! Oi mä niiin niin niin kovasti toivon, että nämä säät jatkuisivat vielä tämän viikon jälkeenkin. Pidetään peukkuja. Kun ulkona on upeat ilmat, kaikki on niin paljon hauskempaa ja on niin paljon enemmän tekemistä. Mä rakastan hellettä, mikään ei piristä niinkuin aurinkoinen kesäpäivä yhdessä perheen kanssa ulkona.

3. Good Girlsin 2. kausi Netflixissä

Mua harmitti niin paljon, kun oltiin katsottu Chernobyl-sarjan kaikki viisi jaksoa, koska sarja oli niin loistava. Kertakaikkiaan hienoin sarja, jota vuosiin on tullut katsottua. Mukaansatempaava, älyttömän mielenkiintoinen, sopivan ahdistava ja hieno ja opettava ja kaikki muut ylistyssanat. Harmi kun se loppui, mutta onneksi samaan aikaan Netflixiin tuli Good Girlsin 2. tuotantokausi. Eka kausi oli ihan loistava ja tämä kakkonen vaikuttaa yhtä mahtavalta. Illat on pelastettu! Ja parasta on se, että jaksoja on uudella kaudella 13, ykköskaudella oli vain kymmenen.

4. Kivat työjutut

Tällä viikolla vietettiin mun blogin lukijailtaa ja sain taas tavata ihan mielettömiä tyyppejä sieltä ruutujen takaa. Pieni ja intiimi ilta oli mulle ihana kokemus. Ehdottomasti tämän työn hienoimpia puolia on tavata teitä! Ensi viikolla mä saan vetää elämäni ensimmäisen virallisen koulutuksen työjuttuihin liittyen. Se jännittää mua enemmän kuin kehtaan edes myöntää, mutta samalla olen niin innoissani, että melkein halkean. Ihan super hienoa päästä tapaamaan ihmisiä ja vetämään koulutusta. Tällaista ei kai kuuluisi sanoa ääneen, että jännittää, mutta sanon silti.

5. Aikatauluttomuus & lasten loma

Se, ettei aamuisin tarvitse herätä aikaisin, jos ei halua, on mahtavaa. Me nukutaan monesti lasten kanssa aamuisin vaikka ysiin tai kymmeneen, tai sitten lapset nukkuu ja mä herään aamulla tekemään töitä. Rakastan meidän kiireettömiä aamuja ja vapaita päiviä. Meidän lapset on niin ihania tyyppejä ja on niin parasta, kun kesällä voidaan viettää enemmän aikaa yhdessä.

6. Lähestyvä Oulun reissu

On jo ihan hirveä ikävä kaikkia läheisiä! Ei ole enää hirveän pitkä aika siihen, että me lähdetään Ouluun ja mä odotan sitä tosi innolla. Niin myös lapset. Siitä tulee varmasti taas ihana reissu ja niin parasta päästä sitten näkemään kaikkia rakkaita tyyppejä.

7. Kesäbiisit

Mä kuuntelen kesäisin paljon enemmän musiikkia kuin talvella. Musiikki piristää ja ilahduttaa ja musta aina tuntuu, että kesällä tulee paljon parempia biisejäkin kuin talvella. Tällä hetkellä lemppareita on tietenkin Ed Sheeranin kaksi uutuusbiisiä, jotka saavat tanssijalan vipattamaan vaikka heti herättyä. En malta odottaa heinäkuun Ed Sheeranin keikkaa, jolle ollaan Oton kanssa menossa!

8. Ystävät

Ollaan nähty tässä alkukesän aikana paljon kavereita ja se on ihan huippua. Kesällä kaikilla on rennommat ja vapaammat aikataulut ja treffien sopiminen on paljon iisimpää. Mulla on vaikka mitä kivoja tapaamisia kavereiden kanssa sovittuna kesälle ja parasta on myös vaan sopia ex tempore -treffit samalle päivälle jonkun kanssa. Niin kivaa vaihtaa kuulumisia ja hengailla rennosti, lasten kanssa ja ilman.

Mitkä asiat teitä ilahduttaa just nyt? Mikä on kivointa, mitä olette tällä viikolla tehneet? Mitä sarjaa katsotte just nyt?

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3

Viime viikolla, keskellä kiireisintä työviikkoa, mun puhelimeen kilahti sähköposti: ”Onnea, olet ehdolla Inspiration Blog Awardseissa!”. Olin tietenkin ihan innoissani, ja menin katsomaan, missä kategoriassa mun blogi on ehdolla. ”Arjen sankari”. Selasin muut kategoriani ehdokkaat läpi ja totesin, että olen ihan uskomattoman kovassa seurassa. Ehdokkuus on suuri kunnia mulle useammastakin syystä, eikä vähiten siksi, että edellisestä ehdokkuudesta on jo melkein pari vuotta aikaa ja blogikin alkaa olla enemmän jo konkari, kuin uusi ja raikas tulokas. Olin niin fiiliksissä siitä, että tällaiselle keski-ikäistyneelle blogille löytyi vielä sijaa tuoreiden vaikuttajien ja tubettajien seurasta. KIITOS siitä kuuluu teille!

Ihan alusta asti, sieltä vuoden 2011 toukokuusta, mun blogin kantava teema on ollut nimenomaan arki. Se ihan tavallinen arki jota me joka päivä eletään, ja kuinka siitä arjesta voi tehdä mukavampaa. Arki on yksi sivupalkin runsaimmin sisältöä omaavista kategorioista. Yksi niistä, joista löytyy satoja tekstejä. Arki ei nauti suuren suurta arvostusta yleisesti, mikä on mielestäni huutava vääryys. Siksi olen blogin ensimmäisestä päivästä asti halunnut puhua paremman arjen puolesta. Olen halunnut tuoda esiin sitä, kuinka arki voi olla mukavaa, ja kuinka se arki ihan oikeasti voi olla elämän parasta aikaa, kaukomatkojen tai vuosipäivien sijaan.

Jos arjen sankarilla tarkoitetaan sitä, että näyttää mahdollisimman rankkaa arkea, ja kuinka siitä suoriutuu jotenkuten siitä huolimatta, en varmaan ole arjen sankari. Olen aika kaukana Kikka Vaarasta, ja muista vastaavista ”vertaistuen” ruumiillistumista. Jos arjen sankarilla taas tarkoitetaan sellaista, joka haluaa saada mahdollisimman monen nauttimaan omasta arjestaan, pystyn samaistumaan enemmän. Haluan olla paremman arjen puolestapuhuja, ja siihen pyrin blogissani ja kaikissa muissakin kanavissa päivittäin.

Parempi arki ei mun mielestä tarkoita ruusuilla tanssimista, kaiken saamista valmiina tai kulkemista sieltä mistä aita on matalin. Se tarkoittaa omannäköistä arkea, ja se onkin toinen asia, minkä puolesta olen aina puhunut. Omat valinnat ja ratkaisut on ne mitkä merkitsevät, ei se mitä tai miten muut elämäänsä elävät. Ihana arki syntyy tasapainosta, ja siitä että ne tylsätkin asiat voi tehdä omalla tyylillä.

Näissä kuvissa me ollaan just tultu kotiin päiväkodista, eskarista ja niiden jälkeiseltä kauppareissulta tänään. Nää kuvat on just sitä arkea, mitä meillä on. Pääsiäistipuja ja mäkkileluja lattialla, reppu hujanhajan vaunujen kanssa eteisessä. Tukka pörrössä, nauru kasvoilla.

Mä haluan olla se ilon ja onnen pilkahdus kaiken harmauden keskellä, joka ei suostu kätkemään onneaan. Haluan olla se joka näyttää, että onni asuu niissä lauantaiaamun pitkissä aamiaisissa, joissa lapsi kertoo olevansa isin paras piimäkaveri. Haluan olla se, joka sanoo, että on ihan ok jos et tykkää siitä että jokainen arkipäivä on samanlainen, ja se joka kannustaa ottamaan lapset mukaan ihan kaikkialle rohkeasti. Haluan olla se, joka sanoo, että lasten kanssa voi mennä ja tehdä ihan niin paljon kuin sielu sietää. Se ei ole aina helppoa, ja joskus se on ihan kamalaakin, mutta suurimmaksi osaksi se on erittäin jees. Ja mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän jees ja sitä useammin se on jees. Mä haluan olla se, joka sanoo teille, että te voitte olla omia itsejänne, ja te ootte parhaita juuri sellaisina kuin olette.

Kiitos ihan mielettömän paljon jokaiselle teistä ihmisestä, jotka ehdotitte mun blogia ehdolle awardseihin! Ehdolle pääsyyn siis vaadittiin vähintään sata ehdotusta, joten teidän todellista määrää en edes tiedä, mutta olen kiitollinen ihan jokaiselle. Tämä oli mahtava itsetuntobuusti, ja varmistus itselleni siitä, että oma tyyli on just se paras tyyli. Jos haluat vielä käydä antamassa äänesi minulle, se onnistuu helposti yhdellä klikkauksella TÄÄLTÄ. Voit äänestää useampaa ehdokasta samassa kategoriassa, joten ei ongelmaa vaikka olisitkin äänestänyt jo jotain muuta. Valtavan suuri kiitos teille <3

Käytiin eilen mun mummolassa porukalla syömässä mummon perinteinen lihamureke ja perunamuusi -lounas ja ai että mä olin kaivannut sitä makua! Pienestä asti aina kun ollaan menty käymään mummolassa, olen toivonut juuri sitä lounaaksi, se vain on niin hyvää, vaikka toki mummo osaa tehdä muutakin hyvää ruokaa. Oli ihana päästä pitkän tauon jälkeen käymään mummolassa, mulla oli omia isovanhempiani kova ikävä.

Mä oon viettänyt lapsuuteni jokaisesta kesästä ainakin puolet mummun ja papan luona Oulussa tai Oulun lähellä, ja niistä kesistä tulee mieleen ne kaikkein mieluisimmat muistot. Äiti toi mut aina Ouluun kun tarha meni kesällä kiinni, ja meni sitten itse takaisin töihin Helsinkiin, ja tuli takaisin kun hänen oma kesälomansa alkoi. Mummola oli mun rakas kesäkoti. Allaolevissa kuvissa on meitä neljä sukupolvea, mun mummu, äiti, minä ja meidän tytsyt.

Olen onnellinen siitä, että onnistuin rakentamaan läheiset ja lämpimät suhteet isovanhempiini, vaikka asuttiinkin kaukana Helsingissä. Toivon että meidänkin tytöt pitävät mummuaan ja isoisäänsä yhtä suuressa arvossa isompana, kuin minä omia isovanhempiani, ja ainakin nyt jo näyttää vahvasti siltä että toiveeni toteutuu. Toivon toki että meidän tytöt tutustuvat kunnolla muihinkin sukulaisiin, mulle itselleni serkut olivat pienenä kuin sisaruksia, ja edelleenkin ollaan läheisiä vaikka harvemmin tavataan.

Tätini Jonna jonka luona ollaan nyt, on aina ollut mulle kuin isosisko, jota mulla ei koskaan ollut. Meillä ei ole ikäeroa kuin reilut kymmenen vuotta, ja Jonna oli mulle aina lastenvahtina Oulussa ennenkuin mummu ja pappa jäivät eläkkeelle töistä. Hänen kanssaan mä kävin mm. laitattamassa itselleni korvakorut kolmevuotiaana ilman äidin lupaa, hahaaa! 90-luvulla oli vähän vapaampaa, nykyään ei taitaisi kolmevuotias saada korviksia ilman vanhempien läsnäoloa ja lupaa. Mulla on edelleen ne samat korviksen reiät käytössä, ja muistan vieläkin sen päivän kun sain korvikset, ne harjotuskorut on vielä tallessakin. Jonna on ihana, ja mulla on kunnia olla mun nelivuotiaan serkkupoikani kummitäti!

Ihanaa kun Tiaralla on täällä leikkikavereita kokoajan, vaikka varmasti kotona neiti tulee olemaan ihan pihalla kun ollaankin vaan perheen kesken kotona. Onneksi on kuitenkin kesä ja paljon kaikkea kivaa tekemistä, eiköhän Tiarakin totu sitten taas kotona olemiseen. Zelda on ottanut kakkospäikkärit takaisin päivärytmiin kun isompien kanssa juostessa väsähtää ihan eri tavalla.

Pian lähdetään käymään mun toisen tädin mökillä, vaikka ilma ei olekaan mitä parhain raekuuroineen. Eiköhän meille tule kuitenkin mukava pikkureissu! Siellä mökillä mä kalastin aina pienenä serkkujen kanssa, muistan kun sain ongittua ensimmäistä kertaa hienon ahvenen. Annoin sille nimeksi Juusto, ja me pidettiin sen perkuujätteille serkkujen kanssa hautajaiset ennenkuin se paistettiin pannulla syötäväksi. Taidettiin me olla vähän pönttöjä!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille<3