Näissä asioissa olen toiminut äitinä toisin kuin etukäteen ajattelin

11.05.2019

Huominen äitienpäivä laittoi mut pohtimaan omaa äitiyttäni jälleen kerran. Perinteisen syväluotaavan analyysin sijaan ajattelin kuitenkin tarkastella omaa äitiyttäni tällä kertaa vähän toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, missä asioissa olen toiminut äitinä toisin, kuin etukäteen ajattelin. Meillä kaikilla äideillä varmasti on joku periaate, joku olettamus, joku juttu jonka aikoo äitinä tehdä tietyllä tavalla etukäteen. Mulla oli montakin, monen monta ajatusta ja periaatetta, joista olin ennen varsinaista äitiyttä tosi varma.

Mä haaveilin äitiydestä ihan pikkutytöstä asti. Mietin omaa äitiyttäni melko usein jo lapsena, millainen äiti tulisin olemaan ja millaisia mun lapset olisivat. Haaveilin neljästä lapsesta, seurasin julkkisäitejä lehdistä ja muodostin kuvaa äitiydestä lähipiirini äitien perusteella. Niiden pohjalta ehkä loin sellaiset omat ihanneäitiyden periaatteet, joiden mukaan mulla oli vankka aikomus toimia. Nyt mä kerron teille mitä kaikkia ajatuksia  ja periaatteita mulla etukäteen oli, jotka kuitenkin kumosin oikeasti äidiksi tultuani. Antakaa vähän armoa, olin tosi nuori kun musta tuli äiti. Olin siis aika periaatteellinen ennen äitiyttä, nuorena ainakin mulle asiat olivat paljon enemmän joko niin tai näin, kun taas nykyään näen mieluusti ne kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välissä.

1. Laitan lapset päiväkotiin viimeistään 1,5-vuotiaana.

Olin ihan varma tästä etukäteen, sillä ajattelin haluavani aikuisena ”palata töihin” melko nopeasti äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen, kuten niin moni äiti mun lähipiirissäkin teki. Meidän tarina meni vähän toisella tavalla kuten tiedätte, ja kuopuksen ja esikoisen pienen ikäeron vuoksi meidän esikoinen oli kotona jopa 3,5-vuotiaaksi ennen kuin aloitti päivähoidon. Eikä mulla ollut työpaikkaa mihin palata, vaan lasten päiväkotiura alkoi kun sain ihan uusia töitä startupissa vuonna 2015. Sitä ennen esikoinen kävi kyllä pari kertaa viikossa metsäkerhossa 2,5-vuotiaasta asti. Keskimmäinen ja kuopus ovat molemmat menneet päiväkotiin siinä n. 2-vuotiaana, toinen kuukautta vaille ja toinen kuukautta yli 2-vuotiaana. En koe edelleenkään, että siinä olisi mitään huonoa, että päiväkodin aloittaa vaikka 1-vuotiaana, mutta meillä vaan asiat menivät eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

2. Lapset nukkuvat alusta asti omassa sängyssä.

Esikoisen kanssa pidin tästä vankasti kiinni ja hän nukkuikin ihan alusta asti omassa sängyssä tosi hyvin. Keskimmäinen ja kuopus sen sijaan nukkuivat lähes koko vauvavuotensa meidän välissä ja sekin oli maailman parasta. Tähän vaikutti eniten se, että esikoisen kanssa imetys ei onnistunut ja nuorempien kanssa taas onnistui. Perhepeti oli yksinkertaisesti se vaihtoehto, jonka ansiosta meidän koko perhe sai imetysaikana eniten nukuttua ja siksi koettiin se hyväksi. Esikoinen nukkui jo reilusti alle puolivuotiaana yli 8h pätkiä unta, joten hänen kanssa oli helppoa pitää kiinni omassa sängyssä nukkumisesta, kun ei tarvinnut paljoa yöllä heräillä ja nousta. Tämä oli mulle todella sellainen juttu, josta aioin pitää kiinni ja ajattelin, etten koskaan voisi nukkua vauvan vieressä. Toisin kuitenkin kävi.

3. Opetan lapseni syömään tuttia, ettei mun tarvitse olla tuttina.

En koskaan ollut kuullutkaan, että tutti ei olisi kelvannut jollekin lapselle, ennen kuin meidän keskimmäinen ei huolinut tuttia. Ajattelin, että se on vanhempien valinta, että vauva ei syö tuttia vain jos vanhemmat eivät halua antaa tuttia. Sitten mulle selvisi, että monikaan vauva ei huoli tuttia, eikä oltu todellakaan mitenkään spesiaaleja. Vaikka kuinka yritin periaatteeni mukaisesti opettaa, hän ei tuttia huolinut. Eikä huolinut meidän kuopuskaan, häntä tosin en parin tarjoamisen jälkeen myöskään jaksanut yrittää opettaa. Molemmat olivat aika paljon rinnalla vauvavuoden aikana ja mä päädyin olemaan juuri se tutti, joka olin vakaasti päättänyt olla olematta.

Ekalla kerralla se tuntui tosi sitovalta alkuun, mutta pikkuhiljaa siihen tottui ja opin nauttimaan niistä ihanista hetkistä, kun vauva oli lähellä. Kuopuksen kanssa jopa odotin sitä tosi paljon etukäteen. Etukäteen oli niin helppo ajatella mustavalkoisesti, että voi niitä äitiraukkoja, jotka eivät pääse mihinkään kun vauva on vaan kiinni tississä. Ajattelin, että se on oikeasti vaan sitä tuttina olemista. Mutta sitten kun itse koin sen ihanan maagisen yhteyden ja läheisyyden imettäessä, en todellakaan ajatellut enää niin. Se oli niin paljon muutakin kuin vain sitä. Ajattelin, että se oli maailman paras ja ihanin juttu, että sain pitää vauvaa mun lähellä. Se aika on niin älyttömän lyhyt ohikiitävä hetki vain.

4. Annan vauvan yökylään jo pienenä.

Ja sitten en antanutkaan. Olin ihan varma siitä, että mä haluan aina antaa omat lapseni yökylään jo pienestä asti, koska on hyvä, että lapsilla on muitakin läheisiä aikuisia kuin vain vanhemmat. Ja onhan se, ihan super hyvä olla muitakin turvallisia aikuisia elämässä. Mutta sitten kun lapset syntyivät, en raaskinutkaan antaa heitä yökylään. Keskimmäisen ja kuopuksen kanssa se ei edes ollut mahdollistakaan imetyksen vuoksi, koska kumpikaan ei tutin lisäksi syönyt myöskään tuttipulloa. Mutta eihän se mitään haittaa. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat myös opettaneet, että sillä ettei yökyläile pikkuvauvana ei ole mitään (ainakaan negatiivista) vaikutusta siihen, onko lapsen elämässä muita turvallisia aikuisia vanhempien lisäksi.

5. Lähetän lapset yksin kauppaan ja asioille samassa iässä kun sain itse mennä lapsena.

Mä kävin jo 5-vuotiaana hyvinkin Ruoholahden metroaseman marketissa ostoksilla. Äiti pyysi tuomaan maitoa tai leipää tai mitä milloinkin. Reippaasti menin kauppaan ja jos en johonkin yltänyt, pyysin apua myyjältä tai muilta asiakkailta. Kaikki sujui aina hyvin, eikä siinä ollut mitään kummallista. Meidän lapsista kukaan ei ole vielä käynyt yksin kaupassa, vaikka esikoinen on pian 8v. Ollaan kyllä harjoiteltu esim. ostosten tekemistä niin, että olen itse ollut mukana kaupassa, mutta lapset ovat saaneet asioida kassalla. Mutta vielä ei olla lähetetty yksin kauppaan. En tiedä edes miksi meillä on mennyt näin, se ei oikeastaan ole ollut edes mikään tietoinen päätös. Niin on vain käynyt. En koe, että tässä olisi vielä mitään kiirettä, mutta kyllä varmaan päästäisin jo lapsen kauppaan jos hän itse pyytäisi. Varmasti siellä kaupassa oppii käymään kyllä, vaikka menisikin vähän myöhemmin.

Mua vähän naurattaa lukea näitä mun omia periaatteita näin jälkeenpäin. Ei siksi, että niissä olisi mitään pahaa, vaan siksi, koska mulla oli niin selkeä tiukka kuva päässä siitä, millainen äiti musta tulee. Monessa asiassa olenkin juuri sellainen kuin ajattelin, mutta moni melko isokin asia on mennyt ihan toisella tavalla. Olen iloinen siitä, että en kynsin hampain pitänyt kiinni periaatteista, vaan otin vastaan sen mitä eteen tuli ja toimin sen pohjalta mikä tuntui milloinkin parhaalta. Nämä 7,5 vuotta äitinä ovat opettaneet myös sen, että ei tarvitse kiirehtiä. Ei ensimmäisiä kokemuksia, ei uusien asioiden opettamista, ei mitään. Aika menee jo itsessään niin pirun nopeasti lasten kanssa, että en todella halua kiirehtiä yhtään enempää.

Missä asioissa te olette toimineet vanhempana toisin, kuin etukäteen ajattelitte? Ja teille, jotka ette ole vanhempia, onko teillä jotain periaatteita, joiden mukaan haluaisitte mahdollisesti vanhempana toimia?


Kuusi vuotta äitinä, olenko erilainen äiti nyt kuin kuusi vuotta sitten?

11.09.2017

Ensi viikolla tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä hetkestä kun meidän esikoinen tuli pylly edellä maailmaan, viisi viikkoa etuajassa, ja teki meistä vanhemmat. Se hetki on tallentunut mun muistiini ikuisesti, ja vaikka jokainen lapseni syntymä on ollut yhtä merkityksellinen, oli tämä hetki niistä kuitenkin se joka muutti kaikkein eniten meidän elämää.

Kun painan silmät kiinni ja muistelen sitä syyskuista tiistaita vuonna 2011, mä näen onnenkyyneleet Oton poskilla, muistan kuinka pelkäsin että 46-senttinen minivauva tippuu mun mahan päältä, ja muistan sen maailman kummallisimman tunteen, kun yhtäkkiä raskausmaha olikin tyhjä. Siis se on maailman oudoin fiilis, se hetki kun vauva vaan tulee ulos ja yhtäkkiä iso paino häviää kropasta! Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä, vaikka siitä tunteesta varmasti saisikin kokonaisen postauksen aikaiseksi (am I right, kanssaäidit?!), vaan nyt oli tarkoitus analysoida sitä, olenko muuttunut äitinä tässä kuuden vuoden aikana. Toiminko eri tavalla, kuin kuusi vuotta sitten? No toiminhan minä, sen verran voin spoilata heti alkuun.

Kuusi vuotta sitten olin samaan aikaan hurjan epävarma, ja hurjan itsevarma äitinä. Kuvittelin osaavani tosi paljon siihenastisella hurjalla 20 vuoden elämänkokemuksellani, ja tietäväni äitiydestä kaiken, koska meille oli suotu tyytyväinen ja hyvin nukkuva vauva. Samaan aikaan kuitenkin pelkäsin kaikkea uutta, uusia vaiheita, ja kaikki mitä luin, jäi kummittelemaan mun mieleen. Ajattelin että vauva menee pilalle jokaisesta pienestä virheestä, joita vanhempana tulee tehtyä. En ollut vielä löytänyt omaa tapaani olla äiti, ja syyllistyin oikeastaan ihan kaikesta. Vertailin, ja kiinnitin hirveästi huomiota siihen miten toiset äidit tekivät mitäkin, ja miten toiset vauvat kasvoivat verrattuna meidän vauvaan.

Luovutin ensimmäisellä kerralla imetyksen suhteen liian helpolla, ja luotin aika paljon siihen kuuluisaan ”maailaisjärkeen”, joka ei nykypäivänä enää ole siellä tärkeysjärjestyksen yläpäässä vanhemmuuden periaatteita pohtiessani. Silloin ärsyynnyin ja ahdistuin joka kerta, kun joku kyseenalaisti jonkin mun ajatuksen tai toimintatavan. Olin mustavalkoinen ja ehdoton, oli vaan joko niin tai näin, oikein tai väärin. Nykypäivänä luotan maalaisjärkeä enemmän virallisiin tuoreisiin tutkimuksiin kasvatuksen pohjana, sekä siihen, että tehdään sitä mikä toimii meidän perheellä, eikä mua juurikaan kiinnosta mitä joku ulkopuolinen on meidän tavoista mieltä. Tiedän myös että mustan ja valkoisen väliin mahtu koko kirjo harmaan eri sävyjä.

Joku toinen on varmasti jo 20-vuotiaana itsevarma äiti, joka ei kyseenalaista taitojaan tai vertaile itseään muihin. Mä en ollut. En silti sano että olisin ollut huono äiti, sillä en missään nimessä ajattele olleeni silloin huonompi äitinä. Ihan samat periaatteet mulla oli silloinkin kuin nykyään, taidot ja toteutustavat olivat vaan erilaiset. Pohjimmiltani olen kuitenkin ollut sama äiti alusta asti. Olen aina halunnut kasvattaa lapset rakkauden täyteisessä ja turvallisessa kodissa, itsevarmoiksi ja empaattisiksi tyypeiksi.

20-vuotiaana voimavarat ja kärsivällisyys vanhemmuuteen olivat kuitenkin mulla ihan eri luokkaa kuin nykyään, ja se tietysti vaikuttaa paljon sellaiseen arkipäivän vanhemmuuteen, vaikka ne periaatteet siellä taustalla samat ovatkin. Nykyään on helpompaa olla sellainen äiti kun haluan olla, kun ei tarvitse stressata ulkopuolisista vanhemmuuteen ja perhe-elämään vaikuttavista asioista, kuten taloudesta tai siitä otetaanko mut äitinä tosissaan, eikä jokainen lapsen uusi kehitysvaihe enää yllätä.

Kuten klisee kuuluu, kokemus tuo varmuutta, ja iän karttuminen rauhoittaa. Ainakin mua se on rauhoittanut. Menojalka ei ole vipattanut enää vuosiin, vaan viihdyn parhaiten yhdessä perheen kanssa. En kaipaa irroittelua tai villejä iltoja. Toisaalta, en kyllä kovin usein käynyt ulkona parikymppisenäkään, ainakaan jos lapsettomiin ikätovereihin vertaa. Silloin ne satunnaiset bailuillat parin kuukauden välein olivat mulle tärkeitä, ja kaipasin niitä. Ei se tehnyt musta kuitenkaan huonompaa äitiä kuin nyt, aina lapsilla oli turvallinen hoitopaikka. Nykyään olen vaan enemmän kiinni lapsissa omasta halustani, vaikka hoitajia olisi tarjolla enemmän kuin koskaan ennen.

Kuusi vuotta on kasvattanut ymmärrystä ja armollisuutta sekä itseä, että muita vanhempia kohtaan. Ymmärrän ja hyväksyn erilaisuutta nykyään paljon paremmin kuin kuusi vuotta sitten. En jaksa kauhistella muiden valintoja, enkä koe tarvetta nostaa omia valintojamme jalustalle ainoina oikeina ratkaisuina. En vertaile. Tiedän että jokainen perhe tekee omat päätöksensä, eikä se mikä toimii meillä, välttämättä toimi jollakin toisella ollenkaan. Olen myös itsevarmempi, ja luotan omiin kykyihini äitinä paljon enemmän. Se että joku kyseenalaistaa mut ei saa mua suuttumaan tai ahdistumaan, vaan perustelemaan oman kantani niin hyvin kuin osaan. Olen sinut meidän tekemien valintojen kanssa.

Kuusi vuotta on opettanut näkemään pidemmälle kuin siihen vauvavuoteen. Olen ymmärtänyt, että se vauvavuosi ei ole koko elämä. Se, saako vauva korviketta vai tissimaitoa, oppiiko konttaamaan 6kk vai 10kk iässä tai sanooko ekaksi äiti vai pappa, on ihan kärpäsen kakka lapsen koko elinkaaresta. Vaikka näistä asioista on hauska kirjoittaa ja jutella ja niitä on jännittävää seurata, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvä vanhempi on, tai kuinka hyvä lapsesta tulee. Siinä vaiheessa kun lapsi on kuusi, ei luultavasti enää edes muista missä vaiheessa mitäkin on opittu. Ainakin mulla tekisi tiukkaa ilman vauvakirjoja.

Vaikka koen olevani itsevarma äitinä, ja tietäväni omat vahvuuteni ja heikkouteni melko hyvin, en silti ajattele olevani valmis äitinä. Äitiys on koko elämän mittainen matka, ja niin kauan kuin mussa henki pihisee, tulen toivottavasti oppimaan ja kehittymään paremmaksi ja varmemmaksi äitinä. Jokainen vuosi ja vaihe opettaa ja antaa lisää. Mä nautin siitä ihan suunnattoman paljon. Haluan oppia mun lasteni rinnalla joka päivä paremmaksi.

Äitiys on parasta maailmassa, mun maailmassa. Jonkun toisen maailmassa joku muu asia on parasta, ja sekin on ihan fine. Postauksen kuvituksena kuva minusta äitinä jokaisena äitiyteni vuonna.