Minun kymmenes äitienpäivä ja fiiliksiä äitiydestä juuri nyt

10.05.2020

Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3


Äitienpäivänä 2019

12.05.2019

Mä menin eilen nukkumaan ihan tavalliseen aikaan, vaikka tiesin, että saan aamulla nukkua pitkään. Aamulla kuudelta heräsin aivastelemaan, kuten herään joka aamu tähän aikaan vuodesta siitepölyallergian vuoksi. Pyörin tunnin verran hereillä, mutta sain onneksi vielä unen päästä kiinni. Otto nousi lasten kanssa ylös seiskan maissa ja mä jäin nukkumaan. Ajattelin etukäteen, että nousen ylös tänään varmaan ihan viimeistään kahdeksalta, niinkuin aina.

Mutta mä heräsinkin vasta puoli kymmeneltä ja mua oli selkeästi odotettu! Meidän perheessä ei tulla herättämään tai tuoda aamupalaa sänkyyn (enää), vaan juhlapäivänä saa nukkua just niin pitkään kuin nukuttaa ja tulla sitten alas runsaalle aamiaiselle. Kun mä siis vihdoin ja viimein heräsin nukuttuani ruhtinaallisen pitkään, mua odotti täällä kolme aika innokasta pikkutyyppiä valmiina antamaan sylin täydeltä ihania itsetehtyjä lahjoja (ja herkuttelemaan isin kanssa yhdessä kokatuilla aamupalaherkuilla).

Oli ihanaa aloittaa aamu runsaalla aamupalalla, Otto oli tehnyt skagenröraa saaristolaisleivän kaveriksi ja lisäksi oli mansikoita, pensasmustikoita, mehua, croissantteja, munakokkelia, eilistä couscous-salaattia ja kahvia ja vaikka mitä muuta. Me istuttiin kaikessa rauhassa aamiaispöydässä ja syötiin ja höpöteltiin. Ihan parasta äitienpäivässä on kyllä aina ne lasten itse askartelemat lahjat ja se ilo ja ylpeys, joka lapsilla on niistä omista jutuistaan. Niistä tulee niin hyvä mieli aina.

Meidän äitienpäivään on jo monen vuoden ajan kuulunut se, että vietetään sitä yhdessä Oton perheen kanssa ja käydään hautausmaalla, joten tänäänkin tehtiin niin. Yleensä ollaan menty aina äitienpäivänä Kauniaisiin, mutta tänään kaikki tulivatkin meille syömään ja grillaamaan, mikä oli aivan ihanaa. Grilliruuan kaverina meillä oli uusia perunoita, voikastiketta, silliä, saaristolaisleipää ja sitä skagenröraa, jota aamulta jäi vielä pikkusatsi jäljelle. Syötiin myös äitienpäiväkakkua ja mansikoita.

Illalla soiteltiin lasten kanssa pitkä videopuhelu mun äidille, jota etenkin näin äitienpäivänä on kova ikävä. Kova ikävä on myös mun mummua. Tämä oli mun elämän toinen äitienpäivä, kun en voinut enää soittaa mummulle. Välillä se ikävä kasvaa ihan hirveän suureksi eikä siihen auta mikään. Tällä viikolla mä siivoillessani törmäsin pitkästä aikaa valokuvakuoreen, joka oli täynnä kuvia mun mummun viimeisistä päivistä. Jemmasin sen silloin kun en pystynyt surussa katsomaan niitä kaikkia kuvia, mutta nyt katsoin ne kaikki alusta loppuun. Tunteet nousivat pintaan ja ikävä kasvoi tuhatkertaiseksi. Mutta olin iloinen, että katsoin ne. En laittanut niitä enää jemmaan vaan samaan laatikkoon muidenkin valokuvien kanssa.

Äitienpäivä on suuri ilon päivä, mutta se on myös yksi niistä päivistä vuodessa kun on kaikkein kovin ikävä, sekä mulla että Otolla. Onneksi äitienpäivänä on niin paljon sitä iloa ja lasten intoa, että ei ehdi kauheasti suremaan. Vasta nyt kun aloin kirjoittaa, nämä tunteet nousivat kunnolla esiin. Yhdessä mun saamista lahjoista luki tänään, että ”äiti on hyvä lohduttamaan silloin kun on paha mieli” ja ”äidillä on hyviä neuvoja silloin kun joku asia pelottaa”. Paitsi että se oli mulle maailman suurin kohteliaisuus äitinä  ja ihana asia kuulla, tuli mieleen, että just niin mäkin ajattelen mun äidistä. Äidille voi aina soittaa jos joku surettaa tai joku pelottaa. Olen onnekas, kun mulla on mun äiti <3

Onnekas olen myös, koska saan itse olla näiden kolmen ihanan äiti. Se on niin valtavan suuri onni, että se on aivan käsittämätöntä. Meidän kolme tyyppiä naurattavat, hämmentävät, haastavat, rakastavat ja opettavat mua joka ikinen päivä enemmän kuin mikään tässä maailmassa. Joka ikinen päivä mä saan nauraa heidän kanssa yhtä paljon kuin tuossa ylläolevassa kuvassa. Sanat ei riitä kertomaan miten paljon se mulle merkitsee, että saan olla äiti meidän lapsille.

Ihanaa äitienpäivää vielä kaikille teille upeille ja ihanille äideille siellä ruutujen takana, erityisesti minun omalle äidille <3