”Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?”
Tälläkin kertaa yksi kysymyspostauksen kysytyimmistä kysymyksistä oli se, onko meidän arkemme todella tällaista kuin kirjoitan, vai jätänkö ”kaikki huonot asiat” mainitsematta blogissa tietoisesti. ”Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?”. Vaikka vastataan kysymykseen myöhemmin Oton kanssa myös videolla kumpikin omasta näkökulmastamme, päätin omistaa tälle aiheelle ihan kokonaisen oman postauksensa. Ihan vaan jotta se tulisi kattavasti käsiteltyä, kun se kerta edelleen vuonna 2018 näin kovasti mietityttää ihmisiä. Täältä ruudun toiselta puolelta kysymys tuntuu niin kovin käsitellyltä jo. Kaipa se on tämä oma bloggaajan kupla vain, kun todellisuudessa se kuitenkin pohdituttaa monia edelleen.
Päätin koota tähän heti postauksen alkuun muutamia esimerkkikatkelmia, joita keräsin viimeisen kuukauden aikana mun blogissa julkaistuista postauksista. Nämä lauseet ovat siis olleet osana postauksia, joissa olen kirjoittanut esimerkiksi arjesta tai elämästä lasten kanssa.
”Pallokalateepalle on kaadettu mustikkakeittoa, syöty pasta bolognesea ensimmäistä kertaa itse ja kieritty nurmikolla kesäpiknikillä. Se päällä on saanut maalata vesiväreillä, syödä banaania ja puhaltaa saippuakuplia. Ihan niin kuin kaikki muutkin meidän lasten kaapista löytyvät vaatteet päällä saa. ”
”Arkeen kuuluu myös sotkua, paperihaavoja sormessa, riitoja lemppariponeista ja siitä kuka saa pelata just sen tietyn tyypin kanssa samassa joukkueessa Monopolya. Joskus kinastellaan, tai harmistutaan siitä miten myöhästyttiin jonkun höpsön jutun takia. Arki on arkea meilläkin eikä mitään täydellistä höttöä, vaikka onnellisia joka päivä ollaankin.”
”Heräsin: Klo 6.17. Pelättiin eilen että tästä yöstä ei tulisi kovinkaan kokonainen, kun 1v sai rokotuksia ja niistä nousi korkea kuume hetkeä ennen nukkumaanmenoa. Kuume onneksi laski panadolilla, ja vauva nukkui tyytyväisenä koko yön, eikä herännyt kuin 16 minuuttia tavallista aikaisemmin. Hän on nyt jo viikon verran herännyt joka aamu klo 6.33 minuutilleen, ja olen alkanut itse heräämään automaattisesti klo 6.32.”
”Meidän makuuhuone on kuluneen vuoden ajan ollut vähän sellainen meidän kodin murheenkryyni. Toki siellä on ollut kivoja huonekaluja, kuten meidän ihana iso sänky ja vauvan kaunis talosänky, mutta muuten se on toiminut pyykinkuivatushuoneena, puhtaanpyykin keräyshuoneena, vaatekaappihuoneena ja vain nukkumahuoneena, ja sitä rataa”
”Itkevän lapsen lohduttaminen keskellä yötä, varsinkin talvisaikaan, ei ole lähelläkään niin turhauttavaa kun ainoastaan väsyttää ja pissattaa, eikä palele.”
”Mutta kuka opettaisi mulle, että voin itse olla juuri sellainen kuin olen? Kuka hiljentäisi sen äänen joka sanoo, että ”sä et voi laittaa glitterhametta karkkipinkin neuleen kanssa tavallisena torstaina päälle koska saatat näyttää tyhmältä”.”
Mä toivon, että nämä esimerkkilauseet vastaavat siihen kysymykseen, että eikö meillä koskaan *laita tähän arjen negatiivinen tapahtuma*? Kyllä, kyllä meillä koskaan, ihan niin kuin kaikissa lapsiperheissä joskus. Mutta keskitynkö nimenomaan näihin asioihin arjessa? En. Ovatko nämä niitä asioita jotka ovat päivän päätteeksi päällimmäisenä mielessä? Eivät.
Miksi siis kirjoittaisin postauksen kärjellä, jossa jokin negatiivinen(set) tapahtuma(t) olisi nimenomaan pääosassa, kun oma fiilikseni yleensä päivän päätteeksi on positiivinen siitä huolimatta (tai juuri siksi), että päivään on sisältynyt sitä tavallista arkea kommelluksineen? Miksi meidän päivä olisi vähemmän todellinen, jos koen sen olleen hyvä yksistä turhista itkupotkuraivareista tai huonosti nukutusta yöstä huolimatta?
Huomaan, että myös suurimmalle osalle teistä jää meidän arjesta positiivinen kuva, ihan niin kuin mullekin, siitä huolimatta että tuon kyllä näitä ”ikävämpiäkin” asioita esiin silloin kun niitä tapahtuu. Jotkut eivät vain huomaa niitä silloin, kun ne ovat osana tavallista iloista normi päivästä kertovaa tekstiä, koska ne eivät ole pääosassa. Ihan niin kuin mäkään en arjessa ajattele niitä sen erityisemmin.
Ne ovat toki osa arkea, mutta eivät se osa mihin keskityn. Jokainen tekee itse valintansa, ja jos kokee että itse haluaa keskittyä omassa arjessaan heräämisiin, sotkuihin, kiukutteluun ja muuhun, niin ihan vapaasti. Sitä ei kuitenkaan voi vaatia toisilta, eikä se tarkoita, että toisten arki olisi vähemmän todellista. Ei voi väittää, että joku peittelee, valehtelee tai siloittelee elämää vain siksi, että hän ei keskity negatiivisiin asioihin yhtä paljoa kuin joku toinen.
Joku jopa kysyi, eikö meidän lapsilla ole ollut uhmaa, joka kuuluu normaaliin kehitykseen ja on tärkeä vaihe lapsille. No todellakin on, kenelläpä ei olisi! Blogista löytyy monta sivua postauksia kun kirjoittaa sivupalkin hakukenttään ”uhma”. Näitäkin asioita on käsitelty täällä, ihan kuten kuolemaa, ehkäisyä ja yövalvomisiakin. Mutta tarvitseeko uhmasta puhua välttämättä negatiivisesti ja valittaen? Ei. Olenko ihmisenä valittavaa tyyppiä? En.
Jos tässä maailmassa joku asia on, mitä en jaksa kuunnella, niin se on nimenomaan turha valitus asioista joihin voi tai ei voi itse vaikuttaa. Jos voin vaikuttaa, vaikutan. Jos en voi, niin sitten en voi. Valittaa en jaksa, koska se ei auta mitään. Siksi harvoin itse luen inhorealistisia valitusblogipostauksia (koskivat ne sitten mitä tahansa). Samaan aikaan ihmettelen, miksi joku ainoastaan niistä tykkäävä haluaa tulla varta vasten ärsyyntymään tänne mun blogiin jossa tyyli on aivan erilainen.
Kaikkein loukkaavin perustelu jota joskus esitetään näiden positiivisen arjen ihmettelyiden/epäilyjen yhteydessä on mun mielestä se, että mun elämä olisi ollut jotenkin ruusuilla tanssimista, ja siksi en tajuaisi millaista on kun jollain on vaikeaa. Tervetuloa tekemään aikamatka mun äidin aivoinfarktiin ja molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan, ja mun teini-ikään. Siihen kuului vuosia sairaasta äidistä ja kodin hoidosta huolehtimista, sekä äidin että oma masennus ja burn out.
Mä olen kokenut millaista on olla hiuskarvan päässä oman äidin menettämisestä 14-vuotiaana, millaista on kun yksinhuoltajaäidin persoona muuttuu kokonaan, ja siitä kun ei jaksa edes nousta sängystä ylös aamuisin. Ehkä siksi en jaksa nähdä jotain tavallisen arjen palasia omassa elämässäni valituksen arvoisina. Kukaan ei sano etteikö mulla voisi olla ihan hirveitä asioita ja vaikka vakava sairaus jossain tulevaisuudessa. Miksi ihmeessä siis käyttäisin nämä hyvät hetket siihen että keskittyisin kaikkeen mikä on tylsää tai ikävää?
Kun mä menen illalla nukkumaan, mulla on yleensä hymy kasvoilla ja hyvä fiilis. Olen yleensä tyytyväinen siihen, millainen päivä meillä on ollut. Pystyn luettelemaan useita asioita joista olen päivässä kiitollinen, vaikka se ei olisi ihan oppikirjan mukaan mennytkään. Pystyn miettimään, mitkä olivat päivän hienoja hetkiä, ja miten onnellinen olen niistä rakkaista ihmisistä joiden kanssa sain päivän viettää. Useinkaan en muista ajatella enää toista kertaa, jos päivässä on ollut joku ohimenevä hankala hetki. Ja jos muistan, niin fiilis on että ”onpa hyvä että selvittiin siitäkin”.
Tämä on mun tapa elää, ja se sopii mulle. Tämä on myös meidän perheen tapa elää. Se, on meidän positiivisen arjen salaisuus. Joku muu voi elää sillä tavalla miten itse haluaa, se ei ole multa pois ollenkaan, mutta ei pitäisi tämän munkaan tavan olla keneltäkään muulta pois.
(Huom! Alussa lainattu kysymys on vain yksi niistä lukuisista joita vastaanotin aiheeseen liittyen, ja valitsin sen tähän koska siinä tuli hyvin esille näitä asioita ja siihen oli helppoa vastata. En kokenut sitä millään tavalla loukkaavana tai omia tapojani väheksyvänä, vaan aidon ihmettelevänä, mikä on täysin ok).