Täällä on vaan niin parasta

29.06.2019

Ollaan oltu jo yli viikko täällä Oulussa, eikä mulla ole vielä yhtään koti-ikävä. Oikeastaan on jo valmiiksi ikävä tänne, vaikka ollaan täällä vielä muutama päivä. Tiedän, että olen sitten ihan fiiliksissä kesä-Helsingistä kaikkine mahdollisuuksineen kunhan sinne päästään, mutta just nyt on vaan niin hyvä olla täällä.

Sitten kun me ollaan kotona, mulla tulee ikävä saunailtoja mun tädin kanssa, sitä miten voidaan vaan lähteä Oton kanssa käymään kaupassa tai valokuvaamassa vaikka joka päivä kahdestaan, sitä miten paljon pihalla on tilaa pelata jalkapalloa ja sitä miten helppo on mennä piipahtamaan vaikka mun äidillä tai mun papalla. Kesä ja lämpö ja mun tädin piha on taas saaneet miettimään sitä, miten hitsin paljon me nautitaan siitä, kun ympärillä on tilaa ja iso piha. En kestä miten meidän toiveet ja tarpeet oman kodin suhteen vaihtelee niin täydellisesti vuodenajankin mukaan. Talvella tuntuu, että mehän pärjätään vaikka ilman parveketta ja kesällä tuntuu, että asutaan pihalla. Niin ristiriitaista.

Joka tapauksessa, me ollaan nautittu hirveästi täällä olosta. En osaisi kyllä kuvitella kesää lasten kanssa ilman kunnon lomaa Oulussa. Koko meidän perhe rakastaa täällä hengailua. Vaikka meillä ei ole omaa mökkiä, niin tänne tuleminen on meille vähän kuin se mökkiloma. Toki ollaan keskellä kaupunkia, eikä täällä ole mitään venettä tai järven rantaa, mutta täällä on rento meininki, paljon tilaa ja ne rakkaat ihmiset. Helppo irtautua Helsingin hälinästä ja antaa aivojen levätä. Kesällä parasta on se, kun on aikaa olla täällä rauhassa. Talviaikaan reissut on niin paljon lyhyempiä, että on aina kiire tavata mahdollisimman paljon ihmisiä lyhyen ajan sisällä. Kesällä voi hyvällä omallatunnolla viettää täällä päivän ilman yksiäkään treffejä.

Tällä viikolla ollaan mun ja Oton treffien lisäksi käyty mun äidillä siivoamassa, ulkoiltu paljon ja saunottu kahdesti. Lapset kävivät leffassa mun serkun kanssa ja olivat yhden yön yökylässä mun äidllä. Mä oon nähnyt paria mun oululaista ystävää ja käynyt lenkillä mun tädin kanssa. Ollaan laitettu ruokaa porukalla ja katsottu leffaa. Tänä viikonloppuna on mun serkun rippijuhlat ja täällä on kunnon hulinat, mä autan tänään koristelemalla voileipäkakut ja huomenna siivoilemalla. Yhdessä tekeminen on ihanaa.

Ollaan vietetty pitkä kesäloma täällä Oton kanssa siitä asti kun ollaan alettu seurustelemaan. Kerran pidettiin välivuosi, silloin kun keskimmäinen oli ihan pikkuvauva vuonna 2013. Mutta sitä ennen ja sen jälkeen Oulun lomat on kuuluneet meidän kesiin ihan samalla tavalla kuin ne kuuluivat myös mun lapsuuden kesiin. Eilen kun meidän keskimmäinen pötkötteli riippumatolla, mä nappasin hänestä pari kuvaa.

Hän sitten muisti itse, että ”äiti muistatko ne riippumattokuvat, joita otettiin musta Oulussa kun mulla oli delfiinimekko päällä.” Ja todellakin muistin, oli pakko kaivella ne täältä blogista esiin (ihanaa kun olivat tallessa) ja verrata. Miten hurjasti hän on kasvanut, kuvat on napattu 4 vuotta sitten kesällä vuonna 2015. Sama 3€ Flying Tiger Copenhagenista ostettu hattu tosin käytössä hänellä (ja pikkusiskolla) edelleen.

Mä uskon, että näistä lomapäivistä Oulussa syntyy lapsille ihania ja rakkaita kesämuistoja sekä tiivis suhde mun puolen sukuun. Se on aina ollut mulle tärkeää, että pitkästä välimatkasta huolimatta on läheiset välit. Aion pitää siitä kiinni ja toivon, että mun lapsetkin pitävät siitä kiinni sitten joskus, kun kasvavat itse aikuiseksi ja päättävät itse lomistaan.

Loppuun vielä kuva, jonka meidän esikoinen nappasi mun kameralla eilen. Mä en kestä miten iso tyyppi hänestäkin on jo tullut, että osaa ottaa niin hyvin rajattuja ja tarkkoja kuvia! Olen miettinyt, että annan mun varakameran hänelle käyttöön, kun hän kovasti tykkää kuvaamisesta. Valokuvaus voisi olla kiva harrastus liikunta- ja musiikkiharrastusten lisäksi ja se on kiva siitä, kun sitä voi harrastaa just silloin kun itsestä siltä tuntuu.

Meillä on täällä kaikki hyvin ja kesäiset juhlat (eli paljon kakkua) huomenna edessä! Ihanaa kesäistä viikonloppua kaikille <3


”Äiti, ethän sä kuole?” – Kuinka puhua kuolemasta lapselle?

15.11.2017

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

miten puhua lapselle kuolemasta

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.