”Äiti, ethän sä kuole?” – Kuinka puhua kuolemasta lapselle?

15.11.2017

Kuten tiedätte, tänä syksynä meidän perhe on kohdannut surua, ja se on tietysti herättänyt lapsissakin kysymystä. Muutama lukija kerkesikin jo toivomaan, että kirjoittaisin tästä vaikeasta aiheesta: surusta ja lapsille surusta puhumisesta. Mitä voi vastata kun lapsi kysyy kuolemasta? Miten kertoa neljä- tai kuusivuotiaalle, miksi joku läheinen on vakavasti sairas tai kuolee? Nämä on ihan hurjan vaikeita kysymyksiä, joita on oman surun lisäksi joutunut tosissaan miettimään. Miten vastata rehellisesti, mutta niin ettei lapsella herää turhia pelkoja? Miten kertoa ikätasoon sopivasti?

Aluksi on todettava, että lapset on kuitenkin yllättävän sopeutuvaisia ja kohtaavat asiat sellaisena kuin ne tulevat, ainakin meidän lapset. Jos joku mietityttää, he kysyvät, eivätkä jää yksin murehtimaan. Se on tosi hyvä, ja on helpottanut tätä puuhaa valtavasti. Mutta niitä kysymyksiä on todella riittänyt, silloin kun tilanne oli päällä ja vietettiin aikaa sairaalassa, lapset kysyivät joka ilta jotain kuolemaan, tai sairauksiin tai sairaalaan liittyvää. Se oli pelottavaa aikuisellekin. Kun lapsi kysyy, ”Äiti, ethän sä ikinä kuole?”, mitä sihen voi vastata niin että ei valehtele, muttaa jättää kuitenkin lapselle rauhallisen mielen eikä pelkoa? Siinäpä vasta kysymys.

miten puhua lapselle kuolemasta

Lapsen kykyä kestää totutta ei saa aliarvioida, ja lapselle pitää puhua rehellisesti asioista niiden oikeilla nimillä. Kiertoilmaisut voivat olla jopa pelottavampia kuin totuus. Jos lapselle sanoo että mummu nukkui pois, voi lapsi alkaa itse pelkäämään nukkumista, ja sitä että kuolee nukkuessaan, sillä lapsen mielessä asiat ovat paljon konkreettisempia kuin aikuisten kaunistellut ilmaukset. On siis vähemmän pelottavaa kertoa vaikka, että mummu oli vakavasti sairas ja hänen sydämensä ei enää jaksanut, kuin että hän olisi ”nukkunut pois”.

Me juteltiin aiheesta aina sitä mukaa kun kysymyksiä tuli, ja joka kerta kun käytiin sairaalassa katsomassa mun mummua, kyselin vierailun jälkeen miltä lapsista tuntui ja oliko jotain kysyttävää. En kertaakaan käskenyt heitä tulemaan sairaalaan, vaan he saivat tulla jos halusivat, ja jäädä pois jos eivät halunneet tulla mukaan. Monta kertaa he halusivat tulla, ja muutaman kerran halusivat jäädä tekemään jotain muuta. He ihan itse halusivat piirtää mummulle kuvia, ja musta tuntuu että piirustusten kautta he jonkin verran myös käsittelivät näitä juttuja ja heränneitä tunteita.

Me vastattiin rehellisesti kaikkiin heidän kysymyksiinsä. Kun he kysyivät meidän vanhempien kuolemasta, me kerrottiin että ihan jokainen ihminen kuolee joskus, mutta että sitä ei kannata pelätä, ja että mummukin oli jo tosi vanha, ennen kuin sairastui. Ja että me vanhemmat aiotaan elää tosi vanhaksi.

Koska kuolema tapahtui sairaalassa, ja taustalla oli vakava sairaus, heitä kiinnosti ymmärrettävästi myös se, että kuoleeko aina johonkin sairauteen, ja aiheuttaako sairaus aina kuoleman. Siitä me juteltiin oikeastaan eniten, että vaikka joskus ihminen sairastuu vakavasti, siihen ei silti yleensä kuole, sillä Suomessa on niin hyvä sairaanhoito. Ja että suurin osa ihmisistä kuolee ihan vaan vanhuuteen, sitten tosi tosi vanhoina.

Mä itse pelkäsin lapsena tosi paljon sitä, että mun äiti kuolee, koska äiti oli yksin mun kanssa, eikä mulla ollut sisaruksia. Kaikkein eniten pelkäsin sitä että mun elämän tärkein ihminen kuolee, eikä mulla ole ketään sen jälkeen. Että mihin mä oikein joudun, ja mitä mulle tapahtuisi jos äiti kuolisi silloin kun olen vielä lapsi. Silloin juteltiin äidin kanssa, että sitten voisin asua mun tädin ja hänen miehensä luona, ja musta kyllä pidettäisiin varmasti huolta. Sellainen konkreettinen ratkaisu helpotti vähän sitä pelkoa, koska lapsena oman vanhemman kuolema ajatuksena on ihan järjettömän absurdi ajatus. Onneksi en koskaan lapsena joutunut siihen kauheaan tilanteeseen, vaikka äiti vakavasti sairastuikin mun ollessa teini-ikäinen. Onneksi hän pelastui.

Mun mielestä lapsia ei saa muutenkaan aliarvioida, koska he ovat oikeasti fiksuja, ja jos heitä ei jätä tunteiden kanssa yksin, he voivat kyllä olla mukana näkemässä elämän normaalia kiertokulkua. Joku oli varmasti sitä mieltä, että lapsia ei olisi kannattanut enää viedä sairaalaan katsomaan vakavasti sairasta mummua, jotta lapsille jää mukavammat muistot hänestä, mutta mä olen onnellinen ja iloinen että vein. Se että he näkivät mummun sairaana, ei vie pois niitä mukavia ja kauniita muistoja joita heille on vuosien varrella syntynyt.

Lapset piristivät mun mummua viimeisinä hetkinä ihan älyttömästi, ja he saivat viettää vielä aikaa mummun kanssa. Kun kysyin yhtenä päivänä Oulussa, että mikä oli ollut siinä päivässä parasta, niin esikoinen vastasi että se kun sai isomummun hymyilemään. Hän otti omalla puhelimellaan isomummustaan kuvan jossa hän vielä hymyilee, ja se on hänelle tärkeä.

Kun kerrottiin kuolemasta, reaktiot eivät olleet kovin voimakkaita, eikä aihe ole nyt puhuttanut kun ollaan oltu kotona. Surullisia lapset eivät ole olleet näkyvästi missään vaiheessa, ainoastaan tosiaan kiinnostuneita ja mietteliäitä. Saattaa olla toki, että tämä koskettaa lapsia uudelleen nyt kun mennään hautajaisiin, ei voi tietää etukäteen. Alle kouluikäisillä suru ei välttämättä näy mitenkään, koska monet eivät vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Toiset taas reagoivat tosi voimakkaasti ja monella eri tavalla. Tärkeintä on että aikuinen on läsnä ja tarjoaa turvaa, lohtua ja syliä, jos lapsi niitä kaipaa.

Vaikea aihe, mutta kyllä siitäkin voi keskustella lasten kanssa, kunhan muistaa ottaa huomioon lapsen ikätason, ja välttää turhaa pelottelua.


Ookkonää Oulusta? No ainakin luen Kalevaa

14.09.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kalevan kanssa.

No en ihan, mutta oon mää sielä asunu muutaman vuojen ja kyllä mää Oulun murretta ossaan, ja palijo käytänki aina ko mää puhun mun suvun tai kavereitten kans puhelimesa tai muutevvaa. Se tullee ihan heti ko puhhuu oikian ihimisen kans, vaikka mää muuten stadia puhunkin, ja blogisaki kirijotan. Ja luppaan kirijottaa tulevaisuuvessaki, eihän tästä ymmärrä kukkaan mittään.

Moni mieltää mut oululaisena, vaikka oikeasti olen asunut siellä vain pienen osan, muutaman vuoden, mun elämästä, ja Helsingissä olen syntynyt. Se on jännää että tällainen mielikuva on syntynyt, sillä enhän mä ole edes blogin aikana siellä enää asunut. Mutta kai ne oululaiset juuret on mussa aika vahvana, tai no ei ”kai” vaan ON.  Enkä ole niitä koskaan piilotellut täällä blogissa, vaan tuonut innokkaasti esiin, sillä olen niistä ylpeä. Oulu on mulle ihan superrakas ja tärkeä kaupunki, ja tästäkin vuodesta 2017 me ollaan vietetty yli kuukausi yhteensä Oulussa. Että kyllä se on meidän koko perheelle toinen koti Helsingin lisäksi.

Tärkein syy siihen on tietenkin se, että koko mun suku asuu siellä äitiä myöden, ja halutaan viettää aikaa mun suvun kanssa niin paljon kuin mahdollista. Mutta kyllä Oulu on muutenkin upea kaupunki, kuin vain siksi. Mä viihdyn Oulussa, rakastan Oulun keskustaa ja sen tunnelmaa, ja tykkään käydä siellä tapahtumissa, ja eri paikoissa. Jos me ei oltaisi rakennettu koko meidän elämää Helsinkiin, se voisi ihan hyvin olla Oulussa. Myös Otto ja lapset viihtyvät Oulussa tosi hyvin, eihän se muuten onnistuisikaan että siellä paljon aikaa vietetään.

Mulla on oululaiset juuret äitini puolelta, ja varmasti pohjoissuomalaisuus näkyy mun luonteessa ja persoonassa. Olen sellainen rempseä enkä turhia jaksa häpeillä, tai pelkää tabuja. Puhun asioista niiden oikeilla nimillä, ja rakastan rieskaa. Toisaalta varmasti myös helsinkiläisyys on tuonut mun persoonaan oman lisänsä. Ja Oulun kansallisruoka rössypottu ei mun suosikkeihin kuulu, vaikka sillä hieno nimi onkin. Koen että Oulussa asutut vuodet ovat olleet tosi hyvä ja opettava juttu, se aina avartaa maailmankuvaa kun oma elämä ei keskity yhteen ja samaan pieneen kuplaan.

Vaikka en itse enää Oulussa asukaan, mä haluan pysyä kiinni siinä mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu, ja siksi luen mielelläni sanomalehti Kalevaa, Oulun omaa paikallislehteä. Koko mun suku kuitenkin asuu siellä päin, ja esimerkiksi mun isovanhempien kannalta mulle on tärkeää ja mielenkiintoista tietää kuinka kaupungin infrastruktuuri toimii. Kaleva tavoittaa päivittäin 142 000 sitoutunutta lukijaa, ja mä olen yksi heistä. Meille tulee paperinen Kaleva joka päivä, ja lisäksi mulla on käytössä Kalevan digipalvelu. Sieltä näen ajantasaisesti kaikki uutiset, vaikka kaukana Oulusta asutaankin, ja paperilehti tulee siksi meille päivän myöhässä.

DigiKalevan oma sovellus eKaleva toimii hyvin mun puhelimessa, ja luenkin aina uutiset sieltä, kun uutisia lähden varta vasten lukemaan. Mä seuraan tosi paljon sekä kotimaan, että kansainvälisiä uutisia ja tapahtumia, ja mieluiten haluan pysyä niistä kärryillä laadukkaasti. Monet sensaatiolehdetkin uutisoivat ja ihan ilmaiseksi, mutta jos haluaa journalistista näkökulmaa ja laadukkaita tyylikkäästi toteutettuja artikkeleita, niitä löytää helpommin Kalevasta.

Nykypäivän tietotulvassa ainakin mulle itselleni laadukkaan ja oikeellisen tiedon merkitys on vaan korostunut, ja lähdekriittisyys on ihan uskomattoman tärkeää. Varsinkin ollessani itse julkisessa asemassa, mun on pakko pitää 100% huoli siitä että esimerkiksi mun jakama tieto on oikeaa tietoa, ja lähteet kestävät kriittisen tarkastelun. En voi jakaa mitään höpöhöpöuutisia totena, enkä missään nimessä haluakaan. Siksi valitsen tarkkaan mistä uutiseni luen, ja mielelläni luen ne tuoreeltaan. Kalevan digipalvelu kulkee kätevästi puhelimessa, ja vaikka Kaleva on Oulun paikallislehti, niin kyllä sieltä löytää relevanttia tietoa maailman ja Suomen tapahtumista muutenkin.

Oululaisille Kaleva on tietysti ihan lehti numero 1, ja siellä mä olen jo pitkään lukenut Kalevan joka aamu kahvikupin äärellä, sillä mun tädille se on tullut niin kauan kuin mä jaksan muistaa, ja siellä me aina Oulussa ollessamme yövytään. Tai oikeastaan mun kaikille sukulaisille se tulee joka aamu. Sanomalehti tuo sellaista ihanaa rauhaa ja luksusta aamuun, ja on parasta hengailla aamutakissa kahvikupin kanssa ja lukea lehteä.

En ole varma tiedänkö ketään oululaista jolle Kaleva EI tule. Eli jos sinä olet oululainen eikä sulle tule vielä Kaleva, kannattaa testata Kalevaa seuraavat kaksi viikkoa ilmaiseksi paperisena ja diginä, tai pelkkänä digiversiona. Luulen että sitten sustakin tulee oululainen jolle tulee Kaleva. Tarjoukseen pääset TÄSTÄ, ja se ei velvoita mihinkään jatkositoumuksiin. Tai jos sulle tulee jo Kaleva mutta kaverille ei, niin vinkkaa ihmeessä hänelle.

Moni mun lukija on ainakin teidän kertoman (ja tilastojen) perusteella Oulusta, ja se on musta hurjan hauskaa. Kommenttiboksissa on tullut vuosien varrella vaihdettua kuulumisia vaikka kuinka monen vanhan tutun ja tutuntutun kanssa, ja tulee teihin törmättyä aina Oulun keskustassa liikkuessakin. Mutta hei, huikatkaa ihmeessä tähän jos ootte Oulusta! Olis hauskaa tietää ihan muutenkin että kuinka paljon oululaisia mun lukijoista löytyy!

Ihanaa päivää kaikille <3