Viimeisen kerran

14.05.2015

Aika moni teistä varmaan on lukenut Oton postauksen, jonka mäkin jaoin. Ajattelin ensin etten halua puhua sanallakaan mun blogissa siitä, mistä postaus sai alkunsa. Enkä oikeastaan haluaisi vieläkään, mutta pakko mun on jotain sanoa. Otin tietoisesti hetkeksi etäisyyttä blogiin, koska en vaan tiennyt miten voisin itseäni ilmaista. Mä tiedän että 99,99% teistä tyypeistä jotka mun juttuja luette, on ihania mahtavia ihmisiä jotka aidosti välitätte, iloitsette ja myötäelätte meidän jutuissa. Siksi haluankin pyytää teiltä kaikilta anteeksi tätä tekstiä. Mutta sitten on se pieni osa, pieni osa joka ei ymmärrä milloin yksityisyyden raja ylittyy pahasti.

Toivoin että taannoinen #oikeanainen -haasteeni olisi toiminut, ja ehkä säästänyt mua itseänikin mun  vartalon arvostelulta edes vähän. Kerroin siinä rehellisesti omista kokemuksistani, vartaloni muutoksista ja siitä miten itse koen asiat. Silti se pieni osa siellä haluaa nähdä jotain väärää kaikessa, mitä teen. Eniten mua loukkaa se, miten sokeana nämä ihmiset pitävät mun läheisiä. Ajatellaan että itse sieltä tietokoneiden ja puhelimien näyttöjen takaa nähdään paremmin kuin Otto, mun äiti tai mun ystävät. He ihan oikeasti kuvittelevat, että jos jokin olisi pielessä, jos sairastaisin anoreksiaa niinkuin he väittävät, mun lähipiiri ei huomaisi mitään. Mua loukkaa se, miten kukaan voi ajatella että mun kaikkein rakkaimmat ihmiset jotka mun kanssa ovat tekemisissä, eivät tajuaisi mistään mitään.

Totta hemmetissä he huomaisivat, jos jotain huomattavaa olisi. Mutta kun ei ole. Mä sanon tämän nyt viimeisen kerran, ja sen jälkeen en aio enää koskaan julkaista yhtäkään kommenttia jossa jollain tavalla viitataan mun sairastavan syömishäiriötä. Mulla ei ole sellaista. Joku siellä miettii mihin mun tissit on kadonneet ja miksi olen laihempi kuin vuosi sitten. Vuosi sitten mä lopetin imetyksen, vuoden kestäneen imetyksen, jonka myötä mun entuudestaan pienet rinnat pienenivät entisestään. Ja siinä missä Tiaraa imetin vain pienen hetken, ja palauduin vajaassa vuodessa omaan normaalipainooni, Zeldan jälkeen tämä palautuminen alkoi täysillä vasta sitten kun imetys loppui ja hormonitoiminta tasaantui. Siihen asti mun kroppa oli muodokkaampi, ja mulla oli muutama kilo enemmän painoa.

Mä viihdyin siinä kropassa, ja mä viihdyn tässä kropassa. Mä olen itse täysin tyytyväinen mun kehoon, mutta kieltämättä ei se mukavalta tunnu kuunnella kuinka oksettavalta näyttää ja kuinka mun pitäisi hävetä ja peitellä kroppaani. Mun ei tarvitse. Tämä on teksti jota mä en halunnut koskaan kirjoittaa, mutta en voi jatkaa normaalisti iloisella tyylillä höpötellen, jos en sano näitä asioita nyt. Mä en halua miettiä jokaista ruokapostausta julkaistessani, että nyt ne siellä ajattelee taas kuinka anorektikko siinä kokkailee mutta ei syö muruakaan, tuo on niin tyypillistä anoreksiaa. Mä teen arkiruokapostauksia, koska niitä on toivottu ja koska rakastan ruokaa.

Toivon, että huomisesta alkaen voin jatkaa tämän blogin kirjoittamista ihan samanlaisena kuin ennenkin, ei ollut nimittäin tämä alkuviikko mikään huippuluokan aloitus viidennelle blogivuodelle. Mutta ehkä se tästä taas lähtee. Haluan kiittää jokaista teistä, jotka ovat tukeneet, ymmärtäneet ja välittäneet. Te olette se syy, miksi en ikinä harkitse edes blogin lopettamista, vaikka tällaiset idioottimaiset kohut välillä pohjamutiin vetävätkin. Kiitos teille ihanille <3

Meillä on ollut tänään hauska ja aurinkoinen vapaapäivä joka vietettiin lasten kanssa pyöräretkeillen, herkkuja kokkaillen ja kirjoja lukien. Huomenna mä suuntaan työn merkeissä Pasilan Haaga-Helian kampukselle We Do -häämessuille, jonne on muuten vapaa sisäänpääsy. Siellä on huikea kattaus hääalan toimijoita esillä, ja tapahtuma kestää klo 12-18. Toivottavasti törmäillään!

Mukavaa torstai-iltaa kaikesta huolimatta, ja pidetään peukkuja Suomelle!