Tässä nyt pari vuotta bloganneena olen tutustunut äärimmäisen surulliseen ilmiöön aina kirjoittaessani meidän rakkaudestamme ja onnestamme; onnettomiin suomalaisiin. Onnettomiin suomalaisiin, jotka eivät kykene ymmärtämään sellaista asiaa kuin onnellinen ja tyydyttävä elämä. Mukava, arki ilman ylenmääräistä riitelyä, toimiva parisuhde ja helpot lapset. Milloin onnesta tuli urbaanilegendaa ja mukavasta elämästä ilman sen suurempia draamoja valhetta?

Mun mielestä on todella surullista, että monien mielestä onnettomuus on nykyään perusoletus elämälle ja onnellisuus on jotakin jota ei edes uskalleta tavoitella. Ihmiset vellovat omassa kurjuudessaan samalla ajatellen että kaikki onnelliset ihmiset ovat joko a)valhetta ja harhakuvitelmaa b)sairaita mieleltään tai c)jotain mitä itse ei voi saavuttaa mitenkään. Miksi näin on? Onko suomalaisista oikeasti tullut tuollaisia luovuttajia jotka piipittävät tietokoneen näytön takana bloggaajille kuinka heidän elämänsä ei oikeasti voi olla kivaa ”koska mun kaveripariskuntakin erosi kun ne ei koskaan riidelleet”?

Mä en ole siinä mielessä perinteinen suomalainen että en usko sanontaan kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mun mielestä onnellisuuttaan saa tuoda esille, ja samalla toivottavasti levittää hyvää mieltä muillekin. Ehkä onnen kätkemisen taustalla on joskus ennenmuinoin ainakin ollut pelko siitä että jos oman onnensa tuo esille, joku yrittää ottaa sen pois. Mä en usko tuohonkaan, mä uskon että kun oikeasti löytää elämässään onnen, sitä ei kukaan tarkoituksella voi ottaa pois tai muuten onni ei ole ollut aitoa. Tästä syystä mä myös kerron avoimesti meidän parisuhteesta, perhearjesta ja hääsuunnitelmista. Mä olen onnellinen ja ylpeä.

Se että elämä on mukavaa, antoisaa ja rakkaudentäyteistä ei tarkoita että mä paskoisin sateenkaaria ja olisin päästäni sekaisin, se tarkoittaa vain sitä että mä olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja jotka tekevät mut onnelliseksi. Valinnoistahan kaikessa on loppujenlopuksi kysymys. Teetkö itsesi ja läheisten kannalta oikeita valintoja ja päädyt elämään tavoittelemaasi elämää, vai valitsetko väärin. Se että joskus tekee virheitä eli valitsee väärin, ei haittaa, kukapa meistä ei niin joskus tekisi. Mutta jos hukkaa kunnianhimonsa ja lakkaa tavoittelemasta haaveitaan virheen takia on vain typerä luovuttaja. Aina on mahdollisuuksia ja aina voi saavuttaa haluamansa.

Onni ei ole ”sitten kun”, onni on tässä ja nyt. Mä en ole saavuttanut vielä puoliakaan haaveistani, mutta elän silti onnellisempaa ja ihanampaa elämää kuin koskaan olisin voinut odottaa. Onnesta pitää osata nauttia, pitää elää hetkessä eikä sitkutella. Jos ikuisesti ajattelee olevansa onnellinen ”sitten kun”, voi menettää jotain todella arvokasta ja hukata mahdollisuuden onneen. Mä olen myös sitä mieltä, että onni ei ole koskaan valmis. Jos mulla olisi kaikki mitä mä haluan, mä en olisi onnellinen. Mä tarvitsen haaveita, joiden eteen tehdä töitä ja joiden avulla voin kehittyä paremmaksi ihmiseksi, ystäväksi, äidiksi ja puolisoksi.

Mä olen positiivinen realisti, en haahuile pilvilinnoissa enkä tavoittele järjettömiä asioita mutta uskallan uskoa unelmiini ja yritän nähdä hyvää kaikissa ja kaikessa. Kun suunnitelmat muuttuvat, on osattava löytää asioiden hyvät puolet sen sijaan että menisi sekaisin ja peruisi koko homman. Kaikkia mun positiivisuuteni ei miellytä, monia se saattaa ärsyttääkin mutta suosittelen kaikkia kokeilemaan. Sen sijaan että valitat ja mässäilet kurjuudellasi, ajattele mitä voit hyötyä ja oppia kokemuksistasi. Mä olen 14-17 -vuotiaana hoitanut yli kolme vuotta koulun ohessa yksin mun äitiä joka makasi sängyssä sairauden pakottamana, liikuntakyvyttömänä ja masentuneena.

Mä en silti lannistunut vaan opettelin laittamaan ruokaa, käymään kaupassa ja huolehtimaan arjesta. Mä oon nykyään perheenäitinä enemmän kuin onnellinen siitä että opin nuo taidot jo silloin. Vaikka silloin oli rankkaa ja olen kipuillut omat teini-iän sekoiluni tuon jälkeen, en silti missään vaiheessa lannistunut ja lakannut tavoittelemasta unelmiani. Mä valmistuin ylioppilaaksi, vieläpä ajallaan, hain haluamaani kouluun ja muutin takaisin juurilleni Helsinkiin kuten olin haaveillutkin. Kun mä sitten tapasin Oton meni kaikki vielä paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan.

Mitä mun blogin kirjoittamiseeni tulee, mä kerron meidän lapsiperhearjesta sellaisena kuin se on. Koskaan en valehtele, väritä tai keksi tarinoita, mutta paljon jätän myös kertomatta. Usein jätän kertomatta ne kaatuneet maitomukilliset, vessanmatolle väärinpäin tippuneen käytetyn vaipan ja aamupäivällä lipaston kulmaan kolahtaneen varpaan, koska ne eivät ole asioita joita koen tarpeelliseksi kertoa tai haluan muistaa meidän elämästä. Mun blogi on jo pian kaksi ja puoli vuotta ollut positiivinen hyvänmielen blogi johon ainakin suurin osa lukijoista kertomansa mukaan tulee hakemaan piristystä, hyvää fiilistä ja inspiraatiota. Ne jotka hakevat inhorealismia kakkavaipoista ja valitusta paskasta seksielämästä voivat suunnata johonkin toiseen osoitteeseen, koska ne eivät ole mua eivätkä ne tule koskaan kuulumaan blogini aiherepertuaariin.

Yhteenvetona, olkaa onnellisia, tai jos ette ole niin antakaa ainakin meidän olla, eiks vaan!

PS: Kuvissa onnellinen tyttäreni Tiara joka on oppinut laskemaan liukumäestä aivan itse.