Kun kirjoitin syys-lokakuussa hääpukuostosreissustani, mulla komeili leveä hymy kasvoilla. Mä tiesin että olin löytänyt sen täydellisen, oman pukuni. Kuten tiedätte, mun hääpuku ei ollut yhtään sitä mitä mä lähdin etsimään. Ei pitsiä, ei merenneitohelmaa, ei vähäeleistä tyylikkyyttä. Mutta mun hääpuku oli näyttävä, tajunnanräjäyttävä ja ennenkaikkea mun näköinen! Kun mä spottasin sen muiden pukujen joukosta, mä kiinnitin siihen huomioni samantien, enkä saanut siitä silmiäni irti vaikka yritin samaan aikaan etsiä sitä täydellistä pitsipukua.

Muistan ikuisesti kun Stilissiman Hanna sanoi mulle että ”sovitetaan toi nyt ensimmäisenä pois alta kun se vie niin paljon tilaa sovituskopissa” ja tuhahdellen totesin että joo, se on kyllä tiellä, eikä yhtään sellainen kuin haluan. Mutta saatuani puvun päälle, mä sekosin totaalisesti. Pidin sitä päällä kauemmin kuin mitään muuta pukua, ja se päällä tunsin itseni heti morsiameksi. Ensimmäisen puvun jälkeen sovitin lähemmäs kahtakymmentä pitsipukua, joista yksi kolahti muhun tosi paljon, mutta loppupeleissä sekään ei tuntunut tämän puvun veroiselta.

Stilissimassa silloin vielä töissä ollut Heidi valoi muhun uskoa, että kyllä mä voin valita jotain sellaistakin mitä en alunperin ollut etsimässä, ja niin mä päädyin sitten valitsemaan tuon ihanan, isohelmaisen pukuni. Miten mä saatoinkin erehtyä niin pahoin ja kuvitella olevani tyylikäs ja aikuismainen pitsipukutyttö, kun ihan selvästi olen muhkeahelmainen prinsessa! Mutta ihminen on erehtyväinen, ja onneksi mä luotin vaistooni enkä ottanut ilmiselvää valintaa vaan villin kortin.

Oli ihan järkyttävän hankalaa pitää pukua salassa Otolta, kun mieli olisi vaan tehnyt samantien hehkuttaa kun puvun olin löytänyt. Kävin ihastelemassa puvusta ottamiani kuvia suunnilleen joka päivä siihen asti että kävin viimeisessä sovituksessa ja sain kokeilla pukua uudelleen. Syyskuussa pukua sovittaessani 6-kokoinen puku istui aivan täydellisesti, mutta viikkoa ennen häitä kun menin kokeilemaan, olinkin kutistunut huomaamattani jonkinverran ja pukua täytyi ottaa sisään viisi senttiä molemmilta puolilta. Mulle iski pieni paniikki, sillä olin kuvitellut vain meneväni hakemaan täydellisesti istuvan puvun.

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva© Täydenkuunkuva

© Täydenkuunkuva © Täydenkuunkuva

Onneksi kuitenkin tiesin että Stilissimaan voi luottaa, ja ammattitaitoinen henkilökunta korjasi pukuni sopivaksi parissa päivässä, vaikka päällä oli juuri pahimmat vanhojentanssikiireet, ja huojentuneena hain pukuni roikkumaan kaapin päälle häitä edeltävänä keskiviikkona. Pari viikkoa ennen häitä huomasin että minun upea pukuni, oli voittanut Stilissiman vuoden hääpuku 2014 -äänestyksen, ja hihkuin riemusta! Se valoi todellista itseluottamusta pukuvalintaani, että niin moni oli äänestänyt juuri sen puvun vuoden kauneimmaksi.

Mielestäni se titteli on ehdottomasti ansaittu, ja olen ylpeä ja iloinen että sain kantaa tuota ihanaa pukua hääpäivänäni. En tule koskaan unohtamaan sitä ilmettä, mikä Oton kasvoilla oli kun kävelin hänen eteensä ensimmäistä kertaa hääpuvussani. Siirappista tai ei niin mulla meinaa kyllä tulla tippa linssiin kun muistelen tuota hetkeä. Sillä hetkellä ei ollut epäilystäkään ettenkö olisi valinnut oikean puvun.

© Täydenkuunkuva

© Täydenkuunkuva

Ainiin, ehkä joku haluaa tietää jotain muutakin mun puvusta? Se on tosiaan Ella Rosan mallistoa, joka on Kenneth Winstonin toinen mallisto. Itse en ollut aiemmin törmännyt Ella Rosan pukuihin, mutta ehkä on sanomattakin selvää että olen enemmän kuin iloinen siitä että löysin kyseisen merkin! Puku on mallia BE195 ja sitä löytyy tosiaan Stilissiman valikoimista, eilen viimeksi ihastelin ”omaa” pukuani Stilissiman ständillä Love Me Do:ssa!

Mä tulen laittamaan puvun myyntiin morsiuspukuliike Lovebirdsiin kevään aikana, vaikka tuntuukin haikealta luopua siitä. Fakta on kuitenkin se että meillä ei mitenkään ole puvulle tilaa, enkä tule sitä enää käyttämään vaikka haluaisin olla se päällä 24/7. Ehkä vielä kerran haikeana kokeilen sitä ennenkuin raaskin luopua, ja onneksi puvun näkee kuvilta ja videoilta ikuisesti.