Vauvavuoden viimeinen kuukausi pyörähti eilen käyntiin, kun Zelda täytti 11 kuukautta. Uskomatonta! Perinteiset mitenaikavoikuluanäinnopeasti -kliseet on sama jättää pois tällä kertaa, ne kun on käyty läpi tässä blogissa jo kymmeniä  kertoja, mutta aina tuo ajankulu jaksaa hämmästyttää meitä äitejä. Varmasti koko loppuelämän! Meidän kuopuksesta on tässä kevään aikana kuoriutunut ihanan eläväinen ja omatoiminen nuori neiti, joka todella ehtii joka paikkaan ja osaa jo vaikka mitä. Ajattelin toteuttaa tämän Zeldan 11 -kuukautispostauksen samalla tyylillä, kuin Tiaran vastaavanlaisen aikoinaan, jos joku muistaa. Eli idea on se että Zelda muka kertoo itse itsestään!

Moi, mä oon Zelda! Moi on mun lempisana, ja toistelen sitä usein samalla pontevasti vilkutellen. Mun mielestä on tärkeää moikata kaikkia, monta kertaa, että ne varmasti huomaa ja niille tulee hyvä mieli. Tärkeää on myös että mulle vilkutetaan takaisin, koska mähän vilkutan vaikka tunnin putkeen jos ei mulle vilkuteta! Oon aika sosiaalinen tyyppi, ja ”moi”:n lisäksi mun lempparisana onkin ”hei”. Osaan sanoa myös ”mamma” ja sillä tarkoitan äitiä.

Moikkailun lisäksi mun lempipuuhiin kuuluu kiipeily. Parasta on kiivetä syöttötuolista ruokapöydälle, mutta tykkään kiivetä myös kirjahyllyyn, vähintäänkin Kilimanjaron korkuisen tyynykasan päälle (pienempi ei kelpaa), lelulaatikkoon, sitteriin, U name it I do it. Sohvalle en vielä pääse, kun noi tampiot menivät hommaamaan korkeamman sohvan silloin kun mun isosisko oli pieni. Oon kyllä vähän katkera siitä että Tiara oppi pienempänä kiipeämään sohvalle kuin meitsi, mutta ei hätää, perässä tullaan! Seison jo pieniä hetkiä ilman tukea, ja kävelen pontevasti tukea vasten, mutta kiire mulla ei ole oppia, sillä olen maailman nopein konttajainen, niinkuin Jemmi sanoi!

Isosiskosta puheenollen, se on ihan hömppä, kun se suuttuu jos äiti koittaa auttaa sitä pukemisessa. Mun mielestä pukeminen on tosi kivaa, ja tykkään pukea sekä äidin kanssa että itse. Jos saan itse valita vaatteet niin pukeudun ehdottomasti Lidlin mainokseen, sukkaan ja kaulahuiviin, äiti yleensä valitsee jotain muuta. Kaikki vaatteet kengistä lapasiin kuuluu pukea päähän mun mielestä, tulevaisuuden trendsetterin kun pitää olla aikaansa edellä jo pienestä asti. Innovatiiviset tavat pukea vanhoja tuttuja vaatteita on se mun juttu.

Pukemisen lisäksi myös hiustenlaittaminen on kivaa. Koska mulla ei kauheasti vielä omia pääkarvoja ole, harjaan kaikkien muiden hiuksia. Tangle teezer on ihan tylsä vaihtoehto, mun mielestä paljon kivempaa on harjata siskon tukkaa esimerkiksi Barbiella tai Lego-palikalla, sievästi ja hellästi hieroen. Sisko ei aina ymmärrä miksi hinkkaan Barbia sen päähän, mutta ehkä se vielä joskus hiffaa että yritin vaan saada sen näyttämään coolilta. Tiara on maailman kivoin isosisko, ja se on alkanut leikkimään mun kanssa nyt kun mäkin oon oppinut kaikkea uutta. Parasta on silloin kun Tiara halii mua tai antaa mulle leluja.

Kuukausi sitten mun elämässä tapahtui jännittävä muutos kun muutin siskon kanssa samaan huoneeseen nukkumaan, pois äidin ja isin viekusta. Ekaksi mulla oli äitiä vähän ikävä, mutta sitten tajusin että Tiaran kanssa on ihan kiva nukkua, ja aloin nukkumaan melkein koko yön omassa sängyssä. Aamuisin kun isi lähtee töihin, on kiva mennä vielä ottamaan vähän maitohuikkaa äidin kainaloon ja ottaa pikkutirsat ennen kuin Tipa herää leikkimään mun kanssa. Maito on ihan mun lempparia, vaikka syön mä kaikkea oikeaakin ruokaa. Banaani on parasta, ja viinirypäleet. Tipa aina kuorii meille banskua ja sit me syödään se puoliksi yhdessä.

Mulla on kuusi hammasta, ylhäältä löytyy jo kulmahampaatkin, vaikka yläetuhampaita ei vielä olekaan. Kuudella hampaalla on hyvä natustella karkeampaakin ruokaa, ja kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta. Ruuan lisäksi syön mielelläni myös vessapaperia, mainoksia ja Tiaran tavaroita, mitä Tipa ja äiti eivät kauheasti arvosta. Mutta hei, kaikkea pitää kokeilla eikö vain?!

Mä rakastan palloja ja autoja, ja inhoan kaikkea karvaista, paitsi niitä hiuksia. Koirankarvat ja tunnustelukirjojen ”ihanan pehmeät” eläinten turkit on mun ehdottomia ällötysinhokkeja, joihin en koskisi edes pitkällä tikulla. Ulkona sen sijaan en ole hienohelma vaan konttailen ja tutkin menemään joka puolella, hiekkaakin olen jo ehtinyt maistamaan ja se oli pahaa. Ei siis tarvitse maistaa uudestaan, ainakaan ihan heti. Olen ihan huipputyyppi ja tiedän sen itsekin, välillä vedän äitiä ja isiä kuin pässiä narussa, koska eihän ne voi mun hymyä vastustaa. Oikeasti olen kuitenkin ihan kiltti!

Sellainen on meidän Zelda 11 kuukautta, toivottavasti tykkäsitte vähän erilaisesta postaustyylistäkin! Jännä nähdä, mitä Zelda on isona mieltä tästä kirjoituksesta, täytyy kysyä osuivatko ja upposivatko äidin kuvitelmat pikkuisen mielenliikkeistä.

Millaisia 11kk ikäisiä teiltä löytyy? Mitä he tykkäävät tehdä? Millaisia ovat luonteeltaan?