Lasten suusta tulee yleensä ne kaikkein fiksuimmat jutut, eikä tämä ole edes sarkasmia. Lapset eivät suodata sanojaan, mieti ketä voisivat niillä miellyttää tai suunnittele minkä asioiden sanominen edistäisi heidän asemaansa parhaiten. He vain sanovat, mitä ikinä mieleen juolahtaa. ”On kivaa kun voi olla prinsessa” totesi tyttäreni, ja laittoi mut ajattelemaan.

Lasten rehellisyys on ihailtavaa, ja heidän asenteensa on mun mielestä vaan ihan loistava, sellainen josta meidän kaikkien pitäisi ottaaa mallia. Kuinka usein voi sanoa omasta puolestaan, että ei miettisi ollenkaan ennenkuin avaa suunsa? Aikuisena se on kuitenkin hyvä asia että miettii ennenkuin puhuu, koska aikuisena suusta voi tulla ulos myös sammakoita jotka eivät naurata ketään. Siinä missä lapset ovat viattomia ja vilpittömiä sanomisineen, aikuiset saattavat loukata toisiaan, ja aikuisilta myös odotetaan korrektia käytöstä. Aikuisten sanomisten ei myöskään odoteta olevan viattomia, mikäli ne ovat loukkaavia, koska aikuisten oletetaan osaavan ajatella ennenkuin he puhuvat.

Sammakoiden ja yltiörehellisyyden sijaan meidän kannattaisi kuitenkin ottaa mallia lasten rohkeudesta olla omia itsejään. He eivät osaa tai halua olla ketään muita, ja se on ihan mielettömän hienoa. He ovat tasan sellaisia kuin ovat, eivätkä häpeä ominaisuuksiaan. He eivät pelkää tekevänsä itseään naurunalaiseksi, jännitä sitä tykkääkö joku muu heidän asustaan tai stressaa sitä että sopivatko joukkoon mennessään uuteen paikkaan. He keskittyvät paljon jännittävämpiin asioihin, sellaisin joihin me aikuisetkin voisimme kiinnittää enemmän huomiota turhan jännityksen ja epävarmuuden sijaan.

He keskittyvät siihen kuinka kivaa on olla prinsessa ihan tavallisena keskiviikkopäivänä, juhlamekko päällä päiväkodissa, eivät siihen näyttävätkö hölmöltä jos pukeutuvat niinkuin haluavat. He keskittyvät siihen miten ihania ilmapalloja juhlissa on, eivät siihen kuka saa minkäkin värisen ja mikä on kaikista hienoin. He keskittyvät siihen miten ihanaa on laulaa bussissa aamulla hyvällä fiiliksellä, eivät siihen miten noloa olisi jos joku tekisi niin. Ja jos joku sattuu nauramaan heidän tekemisilleen, he nauravat mukana. Eivät panikoi siitä että joku nauroi heille, vaan ilahtuvat toisten ilosta ja vetävät showta entistä ehommin.

Lapset ovat ennakkoluulottomia. He näkevät jokaisen ihmisen saman arvoisena, yhtä kiinnostavana, yhtä tavallisena, mukaan lukien itsensä. En halua koskaan pilata sitä heiltä, enkä halua että kukaan koskaan onnistuu saamaan heidät tuntemaan itsensä eriarvoiseksi. Kaikelta ei voi suojella, mutta aina voi olla se joka muistuttaa toisen tärkeydestä ja ihanuudesta.

”Minusta voi tulla ihan mitä vaan” on ajatus, tunne, jota ei saisi koskaan kadottaa. Lapsena sen tuntee, joka päivä. Voi haaveilla ihan mistä tahansa ja uskoa unelmiinsa. Niin pitäisi tuntea vielä aikuisenakin, koska se on totta. Mä kadotin sen tunteen nuorempana, lakkasin uskomasta itseeni. Kun pikkuhiljaa ymmärsin että kaikki on vielä edessä, ja mä voin saavuttaa mitä mä haluan, mä aloin tehdä töitä mun unelmien eteen ja saavuttaa pikkuhiljaa niitä asioita joista haaveilin. Mua on kutsuttu naiiviksi, lapselliseksi unelmoijaksi. Ja silti mä elän mun unelmaa tällä hetkellä, lapsellisen intoni ja itseeni uskomisen ansiosta, enkä aio lopettaa haaveilua edes 100-vuotiaana. Mä en tule koskaan seisomaan meidän lasten unelmien tiellä, vaan mä aion tukea niiden saavuttamista kaikin keinoin.

Innostus, rehellisyys, avoimuus ja rohkeus ovat hyveitä, eivät paheita. Niitä ei saisi paheksua, iästä riippumatta. Niitä ei saisi väheksyä tai mollata, vaan niitä pitäisi vaalia ja arvostaa. Ja vaikka korkealentoisin unelma ei toteutuisikaan kovasta työstä huolimatta, on sen jahtaaminen antanut arvokasta kokemusta.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille, ja muistakaa että on kivaa kun voi olla ihan mitä vaan.