Kissa, leopardi ja peura

24.10.2015

Selailin tänään aamulla tyttöjen kanssa Pinterestiä, kun etsin ideoita omaa Halloween-meikkiäni varten. Siinä samalla vilahteli sitten eläinhahmomaskeerauksien kuvia, eikä aikaakaan kun huomasin kaivavani kasvomaaleja ja siveltimiä kaapista. Molemmat halusivat että teen heistä kissoja, ja mä ryhdyin tuumasta toimeen. Mun salainen intohimo on ehdottomasti maskeeraus, vaikka en sitä koskaan ole opiskellut yhtä kasiluokan teatteriproduktion opetuskertaa lukuunottamatta. En ole siinä mitenkään erityisen hyvä tai innovatiivinen, mutta yleensä pystyn mallista matkimaan ihan hyvin, varsinkin jonkun toisen naamaan.

Ensin oli vuorossa Tiara, joka halusi olla musta kissa. Löysin makean inspiraatiokuvan (cat makeup), jossa tosin oli vielä todella vahvat silmämeikit mukana, mutta onneksi Tiara ei sellaisia olettanutkaan saavansa vaan tyytyi viiksiin ja kissan nenuun oikein hyvin. Hänestä tuli maailman söpöin pieni musta kissa! Nuorempi sitten halusi olla leopardi, esikuvana isosiskonsa Isla-leopardipehmolelu. Löysin mahtavia leopardi-inspiskuvia myös, samoilla hakusanoilla, ja en vieläkään käsitä että 2,5-vuotiaamme istui niin kauan paikoillaan että sain oikein pilkutkin tehtyä.

Neidit halusivat että otetaan kuvia ja oikein eläytyivät karjuen ja maukuen rooleihinsa, ihan huippuhauskaa! Muistan kun ekan kerran tein Tiaralle kissakasvomaalauksen, kun oltiin matkalla Halloween-juhliin hänen ollessa kaksivuotias. Tein vain ihan pienesti mustaa nenänpäähän ja sitten viikset, ja hän meni katsomaan peilistä ja säikähti omaa peilikuvaansa. Mentiin äkkiä pesulle ja tyydyttiin sitten pelkkiin korviin ja häntään. Nyt molemmat ovat jo niin isoja että jaksavat istua paikoillaan ja haluavat olla oikein kunnolla rooleissaan.

Kun Tiara oli nähnyt Zeldan monimutkaiset leopardiviritelmät, hän halusi kokeilla vielä itselleenkin jotain ”jännempää”. Löydettiin sitten peuramaskeeraus jota lähdettiin kokeilemaan. Myös siihen liittyi olennaisesti vahva silmämeikki, mutta kyllä me mun mielestä aika söpö pikku Bambi saatiin aikaiseksi vaikka jätettiinkin ne pois. Meillä ei vaan oikein ollut peuravaatteita, mutta Tiara löysi mun vanhat pinkit sarvet ja kiskaisi päälleen Lontoosta saamansa Primarkin neuleen ja oli kuulemma oikein hyvä peuran asu sitten.

Niin hassua katsoa näitä kuvia kun tietää että niissä on omat tytöt mutta näyttävät kuitenkin ihan eriltä. Meillä oli ihan törkeän hauskaa näitä tehdessä ja kuvia ottaessa, ja lopuksi tytöt saivat vielä maskeerata mutkin. Mun naamasta tuli vähintäänkin mielenkiintoinen, Snapchatissa on meidän maskeeraushetkistä videotakin (@iinalaura). Neidit saivat pitää maskejaan koko päivän ja puistossa aiheutettiin vähän hilpeyttä toisissa vanhemmissa, se oli hauskaa. Nyt illalla sitten lämmitettiin sauna niin saatiin hyvin putsattua kaikki pois, eikä aiheutunut pahaa mieltä vaikka pitikin luopua eläinkasvoista.

Tänä vuonna meillä ei taida ollakaan mitään lasten halloweenjuhlia, mikä on vähän harmi. Ehkä me pidetään jotkut omat etkot perjantaina, kun lauantai on varattu Indiedays Blog Awardseille, joiden äänestys päättyy huomenna. Blogibileiden teema on siis kauhusirkus ja mä voin kertoa etten ole varmaan ikinä odottanut mitään juhlia näin innolla, ihan huikeaa päästä ekaa kertaa elämässä ihan kunnon Halloween-juhliin joissa varmasti niin koristeisiin kuin asuihinkin on panostettu aivan täysillä. Jännitän vaan että ehtiikö mun asu saapua ajoissa perille!

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille! <3


Äitiys on pelottavaa

23.10.2015

Tunsin tänään hetken aikaa itseni maailman surkeimmaksi äidiksi ikinä. En siksi että olisin tehnyt mitään väärin, vaan siksi että se varmasti jonkun mielestä vaikutti siltä. Olin menossa liukuportaisiin tyttöjen kanssa yksin, kuten niin monena muunakin kertana aiemmin. Pidin kumpaistakin käsistä kiinni, ja oltiin juuri astumassa portaille, minä varmistaen että molemmat osuvat kohdilleen eivätkä horjahtele. Kun toinen sitten riuhtaisikin itsensä irti ja ryntäsi, aivan täydellisen päin prinkkalaa portaille asettautuneena, sormuksensa perään.

Säikähdin ihan hulluna, ja rupesin kiskomaan häntä takaisin ylös ennenkuin hän tippuu, samalla kun yritin pitää kuopuksen pois portaista. Molemmat karjuivat kuin syötävä, kuopus siksi ettei päässyt liukuportaisiin ja esikoinen siksi että hukkasi rakkaan Frozen-sormuksensa joka tippui portaita pitkin alas. Yritin pysyä rauhallisena, vaikka säikähdin suoraan sanottuna aivan helvetisti. Joku mukava nainen tuli kysymään tarvitsenko apua, juuri kun sain neidistä kiinni ja mä en muista edes mitä sanoin. Toivottavasti muistin kiittää.

Mitä kaikkea olisi voinut sattua! Talutin molemmat neidit kohti hissejä, ettei oltaisi tiellä liukuportaissa ja voisin jutella kummankin kanssa hetken siitä mitä tapahtui että rauhoituttaisiin kaikki. Molemmat huusivat edelleen. Jopa liukuportaiden alhaalla ollut mummo joka tuli ylös, kiersi meidän kauttamme kysymään onko kaikki varmasti kunnossa kun kuului niin kova meteli. ”Joo, nelivuotias vaan hukkasi sormuksensa.”

Onneksi ketään ei sattunut ja kaikki päättyi hyvin sitä hukkunutta sormusta lukuunottamatta. Tytötkin sitten rauhoittuivat, kun sanoin toiselle että mennään liukuportaisiin joku toinen kerta, ja toiselle että kyllä niitä sormuksia saa kaupasta lisää. Tottakai myös painotin että ikinä ei saa syöksyä yksin liukuportaisiin ajattelematta, vaikka mikä tippuisi. Se on tärkeintä että selvittiin säikähdyksellä, mutta musta tuntui että tärisin koko kauppareissun ajan. Onneksi oli nopeat refleksit ja sain kiinni ja kaikki meni lopulta hyvin.

Mä rakastan äitiyttä, rakastan jokaista sekuntia jonka saan viettää noiden kahden naperon kanssa, jokaista sekuntia jonka saan viettää tietäen että mulla on kaksi ihanaa rakasta tytärtä. Mutta vihaan sitä pelkoa. Jatkuvaa raastavaa pelkoa siitä, että joskus jotain sattuu. Tiedän että teen itse aina kaikkeni ettei kummallekaan koskaan satu mitään, mutta mitä sitten kun he joskus ovat isoja? Koululaisia, aikuisia. Niin isoja että menevät ja tekevät itse, eivätkä otakaan aina äitiä mukaan.

Toivottavasti eivät ainakaan syöksy sitten enää liukuportaisiin parin euron muovisormuksen perään. Mä uskon ja toivon että yhdessä Oton kanssa saamme taottua heille tarpeeksi järkeä päähän että he osaavat tehdä fiksuja valintoja. Niinhän kaikki vanhemmat toivovat, ei sitä oikein muuta voi. Muuten tulisi hulluksi. Kun jälkeenpäin miettii omaa teini-ikää, miten paljon huolta ja pelkoa on omalle äidilleen varmasti aiheuttanut, voi vain toivoa että ei koskaan joutuisi itse kokemaan sellaista. Mutta toisaalta, selvisinhän mäkin. Tässä mä olen aikuisena, kahden lapsen äitinä ja ihan hyvinvoivana, siitä huolimatta että joskus äidille unettomia öitä aiheutinkin, anteeksi äiti niistä.

En mä edes tiedä mitä yritän sanoa, muuta kuin että jos joku toinen äiti siellä ruutujen takana tuntee samoja tuntemuksia juuri nyt, niin saa kertoa. Terveisin äiti joka ei millään olisi halunnut edes laittaa lapsia nukkumaan, vaan olisin voinut halia ja pitää heitä sylissä vaikka koko yön, tai sinne asti että ovat aikuisia.


Auringonlaskun aikaan

23.10.2015

Aurinko laskee joka päivä aiemmin ja aiemmin, ja jos haluaa ottaa asukuvia pitää suunnilleen juosta töiden jälkeen kuvaamaan. Onneksi valoa sentään riittää vielä hetken aikaa, pian täytyy siirtyä siihen että kuvaa monta asua samana päivänä aina viikonloppuisin, jos haluaa asukuvia saada. Luonto on ihan uskomattoman kaunista just nyt, ja tuntuu että syksyn värit ovat tänä vuonna loistaneet jotenkin tavallista pidempään. Puut ovat vielä täynnä lehtiä ja osa ei ole vielä edes kadottanut vihreyttään, eli kaunista syksyn loistoa on odotettavissa vielä ainakin jonkin aikaa. Ihanaa!

Mä olen iloinen kun olen saanut kaivaa tämän vaalean suosikkitakin jälleen käyttöön, se on niin lämmin ja pehmeä ja rento. Muistan tämän olleen joidenkin lukijoideni inhokkitakki viime talvena, kaikessa rönttöisyydessään. Tai ehkä vaan käytin sitä liikaa? Käytän sitä varmasti liikaa tänäkin talvena, koska se on niin monikäyttöinen. En ole oikeastaan edes miettinyt uuden takin ostoa, kun takkivalikoima tuntuu olevan hyvä juuri nyt. Kaikkia takkeja en ole vielä edes ottanut esillle.

Takki Sheinside* / Neule New Yorker* / Housut Monki / Kengät H&M / Laukku Marc by Marc Jacobs / *saatu blogin kautta.

Tähän asuun kaivoin kaapista esiin toisen vaatteen jota en ole käyttänyt pitkään aikaan, vuosi sitten New Yorkerilta saamani neuleen sifonkihelmalla. Yhdistin sen mustiin nahkalegginsseihin ja tolppakorkoisiin nilkkureihin. Kampaukseksi valitsin ihanan helpon ja rennon ponnarin, ja meikin jätin ihan minimiin. Ponnari on kivan freesi kampaus, pitäisi käyttää sitä useamminkin, vai mitä olette mieltä?

Talvella mä usein lisään meikin määrää, ja kesällä taas vähennän. En oikein tiedä miksi talvella tuntuu tarpeelliselta laittaa hirveä pakkelikerros kun vähemmälläkin pärjää, haha. Kai sitä talvella tuntee itsensä niin harmaaksi ja nuutuneeksi että kokee tarvitsevansa rajauksia ja räikeitä huulipunia.

Vaalean talvinen asu, hot or not?


Kuvat kertovat kaiken

22.10.2015

Ilmeet lasten kasvoilla, herkut pöydässä.

Lämpimät halit, punaiset posket ja naurunremakka.

Prinsessapiirrokset, naperoiden spontaani lauluesitys kahvilassa ja kerrankin pedattu sänky jolla kelpasi vähän hyppiäkin.

Ihanat ystävät joiden kanssa juttua voisi jatkaa loputtomiin.

Sopivan kuumana nautittu vahva kahvi, märät pusut ja Oton kutitus.

Yllättävän pitkät yöunet, höpötyksentäyteiset metromatkat ja miljoonaan vaatekerrokseen kääriytyminen.

Hurjan kylmä ja kova tuuli, kotoisan lämmin cafe Kuppi & Muffini.

Herkullinen jauhelihakastike, omenankuoret pitkin pöytää 2-vuotiaan itse sormilla kuorimana, ja rauhallinen iltasatuhetki.

Niistä oli meidän torstai tehty.

Aika kiva päivä, sanoisin.

Ihanaa iltaa kaikille<3


Kahdestaan

21.10.2015

Kun esikoinen lähti isänsä kanssa tänään tanssiin, lähdin minä kuopuksen kanssa kahdestaan ulos. Ensin käytiin kävelyllä ja sitten mentiin kahdestaan kauppaan. Käveltiin ihan hyvä tovi ja pysähdyttiin katsomaan lintuja, lehtiä ja vesiputousta. Hän sai kävellä pitkin valkoista viivaa joka meni tien keskellä, mihinkään ei ollut kiire.

Juteltiin koko matkan ajan taukoamatta, ja häneltä tuli niin hyviä juttuja, mua meinasi naurattaa melkein kokoajan. Neiti mm. sanoi että ”Minä tykkään kovahti beibeistä!” eli nukkevauvoista, ruotsiksi baby tai bebis. Hän kertoi kuinka hänellä oli tänään kivaa kun käytiin PR-toimistolla, ja oli jännittävää käydä mun serkun ja Tiaran kanssa pihalla leikkimässä. Hän oli onnellinen isotädiltään saamistaan lapasista, joissa oli hienot rusetit. Ja hän oli kiitollinen siskolleen kun sai lainata tämän sitruunamekkoa yhdessä lepakkokuvioisten ”batman”-housujensa kanssa.

Kauppaan mennessä lupasin että hän saa tietysti työntää pikkukärryjä. Silloin hänen kasvoilleen levisi sellainen loiste ettei mitään järkeä, ja hän sanoi että ”Kiitoh äiti tämä on maaiwman pawahta ikinä!”. Meillä oli rento kauppareissu kaikessa rauhassa, hän sai valita mitä hedelmiä halusi pikkukärryihin ja minkälaista jugurttia ostettiin. Hän pyysi pillimehua, mutta mä sanoin ei. Oltiinhan me eilen jo annettu heille pillimehut teatterissa, vaikka yleensä ei osteta niitä arkisin. Hän ei kuitenkaan hermostunut, vaan totesi että ”viikonwoppuna titten.”

Kauppareissun jälkeen käveltiin kotiin ja hän sai kävellä taas pitkin valkoista viivaa. Kassi oli painava ja olisi tehnyt mieli juosta kotiin että saa sen pois kädestä mahdollisimman äkkiä, mutta neiti halusi kävellä pitkin sitä valkoista viivaa ja koska meillä ei ollut yhtään kiire, mä pysähtelin vähän väliä odottelemaan. Kun me päästiin sitten vihdoin kotitalolle asti, hän sai vielä painaa molempia hissin nappeja, vaikka yleensä saa painaa vain toista kun esikoinen painaa aina toista nappulaa. Kotiovella hän väläytti mulle onnellisen hymyn, ja sanoi että ”Äiti, tinä teet minut iwoitekti.” Voisiko äiti enempää toivoakaan kuin että tekee oman lapsensa iloiseksi?

Mä en tiedä muistavatko lapset isompana omasta lapsuudestaan näitä kahdenkeskisiä kauppareissuja, vai enemmänkin huippuhetkiä kuten synttäreitä tai jouluaattoja. Mutta mä tiedän että mä muistan nämä hetket, ja mä tulen vaalimaan näitä muistoja mun loppuelämän. Pieniä arkisia tapahtumia, hassuja keskustelunpätkiä ja aitoa läsnäoloa. Niistä mun onni rakentuu.

Tähän loppuun vielä sellainen juttu, että en ole muistanut sanoa blogin puolella mitään siitä, että olen ehdolla Indiedays Blog Awardsien Lifie-kategoriassa. Äänestys loppuu jo ihan kohta, ja mä en muistanut koko juttua kun oli Lontoon reissua ja sukulaisia kylässä ja kuvauksia ja tekemistä joka päivälle. Halloween-teemaisten juhlien asua olen suunnitellut jo viikkoja mutta tämän itse äänestyksen unohdin kokonaan. Eli jos koette, että mun blogista löytyy sitä arkea ja elämänmakua, niin saa käydä äänestämässä TÄÄLLÄ. Äänestäminen ei vaadi muuta kuin sen että klikkaa mun blogin kohdalla ”äänestä”. Jos haluaa, voi osallistua myös arvontaan täyttämällä omat tietonsa. Arvonnassa voi voittaa lahjakortteja tavarataloon, sekä lippupaketteja gaalaan! Kiitos ihan hurjasti kaikille jotka jaksavat käydä äänestämässä<3

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, mä taidan keittää iltateet ja alkaa nukkumaan!