Since 2011

03.11.2015

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3


15 Responses to “Since 2011”

  1. Liisukka sanoo:

    Ei ollut yhtään liian pitkä. Monesti tuntuukin, että voisi vielä lukea muutaman kappaleen, mutta blogiasi jo jonkin aikaa seuranneena (ja itsekin parin pienen opiskelijaäitinä) tiedän, ettei välttämättä aina ehdi romaania kirjoittaa. Ja jääpähän muillekin päiville kirjoittamista.
    Tsemppiä teille, upea perhe!

  2. Kaisla sanoo:

    Voi että, mullaki tuli melkein tippa linssiin ko luin tätä. Olen siis ollu mukana melkein ihan alusta saakka ja tuntuu niin hassulta, että siitä on jo neljä vuotta! Olet ollu oikeastaan aina minun ”blogi-idoli”, jos niin voi sanoa. :D Ja sinun värikästä ja mahtavaa matkaa seuratessa sait minussaki syttyyn bloggaamisen kipinän. Olen itte blogannu nyt neljä kuukautta, ja olen nauttinu siitä ihan täysin siemauksin. Vasta nyt käsitän sen voiman, mitä lukijoilta voi saaha tässä touhussa. Vaikka kirjotetaanki täysin erilaisia blogeja, niin silti olen saanu sulta paljon inspiraatiota ja ennenkaikkea uskallusta alottaa sen bloggaamisen, koska se oli mulla niin pitkään haaveissa. Toivottavasti joku päivä pystyn antaan omille lukijoille yhtä paljon, ko sie annat mulle ja monille muille. Kiitos Iina! <3 Voi olla, että ilman sinua mulla olis jääny blogi-haave kokonaan toteuttamatta.

  3. lillamy sanoo:

    Hienosti kirjoitettu! Sun ensimmäisiä postauksia lukiessa tuntuu, kun lukisi tavallaan ihan eri ihmisen blogia, niin paljon olet kasvanut ja ”hioutunut” bloggaajana. Rakastan tulla tänne tsekkaamaan uudet postaukset, teidän elämä on niin ihanan hilpeää seurattavaa :)

  4. rindelska sanoo:

    Hei Iina!
    Oon seurannu sun blogia nyt varmaan noin puoli vuotta.
    Pakko sanoa, että sun blogi on ainoo mitä jaksaa seurata :)
    Koskaan aikasemmin en oo kommentoinu, hiljaa vaan ihaillut teidän toimintaa perheenä.
    Tulin itse juuri äidiksi ja voin hyvin samaistua tuohon, miksi aloit kirjoittaa.
    Oon saanu sun blogista paljon inspiraatiota kuinka toimia äitinä, ja millainen äiti haluan olla.
    Kiitos, että kirjotat tätä mahtavaa blogia! Toivottavasti jatkat vielä pitkään! Oot mahtava!

  5. 101Dalmatialaista sanoo:

    Oikein paljon onnea voitosta!! Oli ihana lukea tätä postausta sun matkasta, mutta tosi ikävää että ihmisiä kiinnostaa noin paljon levitellä inhottavia valheita :/

    Tsemppiä ja kaikkea hyvää <3

  6. Karkki sanoo:

    Ihana teksti! Olet kyllä upea Nainen ja ansannut kaiken menestyksesi :)

  7. Satumainen sanoo:

    Hyvä Iina,jatka samaan malliin vaan!(: Olet ehdoton päivän piristäjä perheesi kanssa.Terkuin 1-v poitsun äippä!

  8. äm sanoo:

    Paljon onnea voitosta, sä todellakin ansaitset sen! Mä oon lukenut sun blogia 2011 syksystä alkaen ja luen kyllä jatkossakin. Oon aina pitänyt sun tavasta kirjoittaa, osaat tehdä mistä vaan aiheesta mielenkiintoisen tekstin! Vaikka olen 20-vuotias ja lapseton niin harvoin joudun skippaamaan tekstit lapsista, vaikka muissa blogeissa aihepiiri ei mua kiinnosta. Kiitos upeasta blogista, toivottavasti tästä saa nauttia vielä kauan! :)

  9. Tiia sanoo:

    Osu kyllä voitto niin oikeeseen! <3
    mä oon ollu mukana varmaan jostain zeldan syntymän kieppeiltä, siellä itse vasta lapsista haaveillen ja miestä painostaen. :D alkuun olin ehkä vähän skeptinen, mutta aika äkkiä tänne jäi koukkuun. Nyt ootkin ihan mun äiti-idoli ja tuoreena äitinä toivon että voin olla meidän pikkuiselle yhtä hyvä äiti kun mitä sä olet teidän tytöille. Sulla on nuoresta iästäs huolimatta tai ehkä just siks ihailtava ote äitiyteen ja elämään yleensä. Oot upea <3

    Tiia

  10. emzi sanoo:

    tällasia postauksia on nii kiva lukea :D Aina niin kiva nähdä kun menee hyvin! Tsemppiä vaan jatkoon!

  11. O sanoo:

    Pakko kyllä kehua kuinka upeasti olet kehittynyt blogin kirjoittajana! Olen tykännyt sun blogista alusta lähtien. Tekisi mieli sanoa muutakin hyvää, mutta lyhyestä virsi kaunis :)

  12. st.brigitten sanoo:

    Ihanasti kirjoitit. Onnea, oot menestynyt niin upeasti. On ollu ihana seurata tätä menestystä täältä ruudun toiselta puolen! Kaikki se vanhempana ja ihmisenä kasvaminen ja blogin pitämisestä kehittyminen on ollut teillä jotain sellaista, että meneeköhän hurrgaanikaan yhtä nopeaa :D Siitä asti, kun olen aktiivisesti sun blogia lukenut (monta vuotta!), en oo yhtään postausta jättänyt lukematta. Enkä jätä jatkossakaan. Kiitos Iina<3

  13. Marianna sanoo:

    Täällä ilmottautuu yksi juuri sellainen, joka alkoi seurata sun blogia ”mikä ihmeen teiniäiti tää on” -mentaliteetillä vähän ennen teijän häitä, ahmaisin parissa päivässä kaikki postaukset ja totesin etten ole hetkeen ollut niin väärässä ja ihan mahdottoman iloinen siitä väärässäolemisesta (: Oma pää ei ikinä kestäisi tuon tahdin blogipyöritystä ja sä tosiaan olet siinä sivussa mm. kasvattanut kaksi suloista tytärtä ja järjestänyt häät. Pakko nostaa hattua!

    Ihanaa loppuvuotta teijän koko perheelle! (:

  14. anna sanoo:

    Onnittelut voitosta, ihan huikeaa! :)

  15. Kukka sanoo:

    Luulen, että olet oikeilla jäljillä pohtiessasi, vähenisivätkö ilkeät juorut, jos kirjoittaisit useammin likasukista. Olen pohtinut itse ihan samaa. Blogisi on oikea positiivisuusruiske ja kommenteista päätellen juuri siitä monet lukijat nauttivat. Itsekin aloin alunperin lukea blogiasi, koska ihailin ja (valitettavasti) myös vähän kadehdin sinua.
    Minä en kirjoittele sinusta ikävyyksiä keskustelupalstoille, mutta luulen, että koen blogiasi lukiessani tunteita, jotka joissain tapauksissa voivat vaikuttaa ihmisissä niin ikäviin tekoihin ryhtymistä. Koen esimerkiksi usein alemmuudentunnetta, kun katson blogisi hienoja kuvia ja viimeisteltyä ulkomuotoasi. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en osaisi millään hehkuttaa elämäni jokaista päivää, kuten sinä teet blogissasi. Kuva, jonka blogissa annat on niin siloteltu, että siihen alkaa olla vaikea samaistua. Ja luulen, että se saa ihmiset miettimään, mitä tämän pinnan alla on: ikään kuin ajattelemaan että tämä ei voi olla totuus, kenelläkään ei voi olla noin ruusuista. Missään nimessähän se ei saisi johtaa mihinkään perättömiin pahansuopiin huhuihin!
    Tunnen usein helpotusta, kun kerrot blogissasi vaikeuksista, joita olet kohdannut. En tunne mielihyvää siitä, että sinulla on vaikeaa, pikemminkin eräänlaista helpotusta siitä, että en ole ainut, jolla on välillä hankalaa.

    Toivottavasti et ota mitenkään pahalla näitä sanoja. Kaikesta huolimatta pidän blogistasi ja etenkin sen kauniista kuvista. Vaikka muoti ei kiinnosta minua, niin luen aina mitä kirjoitat. Jos jotain kaipaisin lisää, niin juuri sellaista elämänmakuisuutta ja rosoa kiiltokuvien rinnalle. Keskustelun herättäminen on myös hieno tavoite! Lukijana on mielenkiintoisempaa lukea kommentteja, joissa keskustellaa jostain aiheesta, kuin blogin ja kirjoittajan kehumista.

    Kaikkea hyvää blogisi tulevaisuudelle ja onnea vielä voitosta! :)

Kommentoi