Voi mikä viikon alku jälleen; nuoremmalla neidillä on elämänsä ensimmäinen silmätulehdus. Kun miettii omalle kohdalle niin silmätulehdus on kyllä yksi rasittavimpia tauteja ikinä, mutta häntä ei onneksi tunnu vaivaavan. Silmätipat saa helposti laitettua ja muuten hän touhuaa menemään kuin koska tahansa muulloinkin. Vaikeinta on pitää tyttöjä edes vähän erossa toisistaan ettei silmätulehdus tarttuisi toisellekin. Onneksi tipat tuntuvat auttavan hyvin, ja onneksi silmätulehdus ei ole mikään vakava vaiva, vaan oikealla hoidolla nopeasti lähtevä juttu.

Muuten meillä on kyllä ollut ihan normimeininki, mä olen tehnyt etätöitä kun tytöt ovat olleet kotona. Saatiin pikkujoulukutsukin, ja jos ei vaan silmätulehdus iske lopulle perheelle niin sunnuntaina olisi luvassa vähän pikkujouluilua tutulla kaveriporukalla lasten kanssa. Täytyy toivoa että päästään juhlimaan! Joulukorttikuvatkin meidän pitäisi vielä kuvata, joten varmaan myös sitä luvassa tällä viikolla, ellei olla kaikki ihan pink-eyena  viikonloppuna, hahha. Onneksi niillä joulukorteilla ei taida olla kiire, kun ei meillä ole muutenkaan tullut viime torstain jälkeen postia koska postilakko.

Tuntuu hassulta ajatella että jouluaattoon on enää tasan kuukausi, mutta kieltämättä mä odotan kovasti loppuvuotta, ja alkuvuotta 2016 kun tehdään muutaman viikon ajan kevyempää työviikkoa Oton kanssa. Tai siis Otto tekee, ja se helpottaa munkin elämää kun meillä on neljä koko perheen yhteistä kotipäivää muutaman viikon ajan joka viikko. Todettiin että saadaan hänen lomistaan enemmän irti tällä tavalla, kun ollaan koko perhe yhdessä ne päivät kotona, kuin niin että hän olisi pitänyt lomansa yksin putkeen niinäkin päivinä kun mä olen toimistolla. Tällä hetkellä ajatus edes kolmesta yhteisestä vapaapäivästä putkeen tuntuu taivaalliselta, ja voin kuvitella että ne muutamat viikot tulevat tuntumaan niin hyvältä. Enkä voi sanoin kuvailla miten taivaalliselta tuntuu ajatus, että ensi vuonna jossakin vaiheessa mullakin on ihan oikea loma!

Ainiin muuten, osa teistä varmaan luki jo Indiedaysin Buzzista, että oululainen Kaleva osti Indiedays Oy:n. Täytyy sanoa että aika siistiä! Itse kuitenkin olen viettänyt ison osan elämästäni Oulussa, sekä kesälomia lomaillen että muutaman vuoden siellä asuen, ja Kaleva on sillä tavalla tuttu media mulle, kun Kaleva tuli meille kotiin siellä asuessa ja sitä usein lueskelin. Mitään muutoksia tämä ei mihinkään mun blogin pitämisessä tai Indiedaysin sivustossa tuo, mutta hauskaa että molemmissa mun työpaikoissa on nyt Oulukin jotenkin mukana. Oulu on mulle tärkeä kaupunki! Ja joo, tiedän että tämä ei liity mitenkään mihinkään, musta se on vaan kiva ajatus.

No joo, hyvällä fiiliksellä tähän tiistaiaamuun ja työjuttujen pariin! Ihanaa päivää kaikille <3

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3

En tiedä mitä sanoa! Eilinen voitto Indiedays Blog Awardseissa ei tunnu todelliselta, ei siis kertakaikkiaan! Mä olen niin kiitollinen teille kaikille, jokaikiselle teistä, kiitos. Voitto tuli kotiin Living & Lifestyle -sarjan yleisöäänestyksestä, eli voitin täysin teidän ansiostanne. Ääniä annettiin melkein 32 000 ja ehdokkaita oli melkein 200, tuntuu täysin uskomattomalta että mä oikeasti kävelin lavalle ja sain palkinnon. Koko se tilanne kun menin vastaanottamaan palkintoa oli ihan epätodellinen. Kun mun nimi sanottiin, mä ajattelin että olen varmaan kolmas tai toinen ja kävelin vaan muina miehinä sinne lavalle, enkä tajunnut että mun nimi oli ainoa joka sanottiin ja sarjassa palkittiin vain yksi voittaja.

Tuntuu niin hyvältä, varsinkin kun en osannut ollenkaan arvata että tässä kävisi näin. Jotenkin en ole vieläkään ihan sisäistänyt tätä, mutta ehkä tässä pikkuhiljaa. Mieletön fiilis! Multa toivottiin Instagramissa postausta blogiuran kehityksestä tähän pisteeseen asti, ja ajattelin että kirjoitan  vähän syvällisemmin tuosta voitosta ja muutenkin blogimatkasta, joka on kestänyt jo 4,5 vuotta, kunhan saan vähän ajatuksia kasaan. Iso osa tuota matkaa olette te, mun maailman huipuimmat lukijat. Mutta siitä lisää ensi viikon aikana, sillä nyt on sellainen väsymys päällä että ei oikein ajatukset toimi!

Mekko Miss Selfridge (Nelly.com) / Kengät Primark / Kello Marc by Marc Jacobs / Sarvi DIY

Eilen oli todella ihana päivä kokonaisuudessaan jo heti aamusta alkaen. Oli hauskaa nähdä tuttuja kasvoja Indiedaysin Inspiration Dayssa ja siellä oli tosi huikeita yhteistyökumppaneiden pisteitä tänäkin vuonna. Mä kävin mm. sovittelemassa silmälaseja Instrumentariumin ständillä, ja kuuntelemassa Nelly.comin ständillä mielenkiintoisen infon. Otto oli mukana myös, ja hengattiin yhdessä Emilian, Vilman ja Korinnan kanssa. Se päivätapahtuma meni jotenkin tosi tosi nopeasti ja siitä kiiruhdettiinkin kotiin valmistautumaan iltaa varten.

Pikavärjäsin hiukset samalla kun söin pizzaa ja nypin kulmakarvoja, ja päästiin kuin päästiinkin ajoissa liikkeelle. Mentiin vähäksi aikaa Emilian ja Topiaksen hotellihuoneeseen vielä viimeistelemään meidän asuja Korinnan, Roopen, Vilman ja Emilian siskon Eveliinan ja hänen miehensä kanssa. Aikamoinen porukka oli kasassa kun kaikki saivat asut ylleen. Siinä oli hotellin muilla asukkailla naurussa pitelemistä kun aulaan ilmestyi hevospariskunta, kuollut aviopari, vankikarkurit ja kreikkalainen jumalatar yhdessä Marian, Joosefin ja Jeesuksen kanssa. Otettiin nopeasti muutamat kuvat vain ennenkuin jätin kameran Tigerin  narikkaan loppuillaksi turvaan. Onneksi pitäisi tulla vielä myöhemmin niitä virallisia kuvia itse gaalasta. Kuvaajakin repesi nähdessään Oton hevosnaamarin, se oli kyllä niin huippu.

Mun yksisarvisen asu oli täysin mun omaa käsialaa, sarvenkin muovailin kuulkaa itse muovailumassasta ja teippasin ja kuumaliimasin ja maalasin ja glitteröin. Siitä tuli yllättävän hieno, mutta voin kertoa että se ei ollut mikään maailman mukavin kumppani yhdessä tuon painavan lisätukan kanssa. Epätasaiset liimat ja sarven paino alkoivat ottaa aika mojovasti päähän puolivälissä iltaa, ja mä pakkasin sitten sarven laukkuun. Mutta hyvin se kesti koko illan, siitä saavat lapsetkin sitten ponileikkeihinsä hyvän asusteen. Heillä se ei tosin varmaan kestä ehjänä kovin kauaa mutta ei sen ole niin väliksikään.

Huh, siis mä oon ihan loppu. Vaikka oli yksi hienoimpia viikonloppuja ikinä, niin silti, tai ehkä juuri siksi olen ihan veto pois. Tänään vielä heräsin jo ennen kahdeksaa, ja vietettiin osa päivästä Ikeassa, ja flunssastakin on edelleen yskä jäljellä. Nyt ei auta muuta kuin pötköttää sohvalla Ben & Jerry’sin kanssa ja alkaa ajoissa nukkumaan, niin jaksaa aloittaa sitten huomenna uuden työviikon. Kiitos vielä kerran ihan mielettömän paljon teille kaikille. Te olette parhaita<3

<3:llä Iina

Moikka! Huhhuijaa, tuntuu että on ikuisuus siitä kun olen kirjoittanut, kun en ole kertonut kuulumisia hetkeen vaan keskittynyt enemmän toisiin aiheisiin. Mutta siis, hyväähän tänne kuuluu, paitsi että ensimmäinen syysflunssa on iskenyt koko perheeseen. Kerkesivät tytöt sentään olla kuukauden nyt päiväkodissa ennen ekaa flunssaa, kun viime keväänä se flunssa tuli jo kolmen päivän tutustumisjakson jälkeen. Onneksi kerkesin kuitenkin lauantaina käydä Indiedaysin luokkaretkellä, eli vuosittaisessa Indiedaysin bloggaajien virkistyspäivässä, jonne pääsin nyt ekaa kertaa.

Aamu alkoi ihanalla brunssilla ja palaverilla Indiedaysin toimistorakennuksen kattohuoneistossa, jonka jälkeen siirryttiin ravintola Gaijiniin Bulevardille maistelemaan sakea ja ihania herkkuja. Paikalla oli myös Gaijinin toinen omistaja, Tomi Björck, joka kertoi meille BW Restaurantsin huikean tarinan aina ensimmäisen ravintolan Farangin perustamisesta lähtien. Oli todella mielenkiintoista kuulla mistä kaikki on alkanut ja miten huikean työn Tomi ja toinen omistaja Matti Wikberg ovat tehneet, että ovat päässeet sinne missä nyt ovat. Neljä huikeaa ravintolaa Suomessa, ja yksi Tukholmassa.

Ruoat olivat todella mielikuvituksellisia ja mielettömän näköisiä, mutta myös huikean hyviä. Mun suosikkini oli mustekalakeksi jonka sisällä oli lohisashimia, yuzumajoneesia ja kirjolohenmätiä, eli Squid cracker & salmon, mutta kaikki muutkin olivat kyllä todella hyviä. Mä en ollut ennen käynyt Gaijinissa, mutta nyt kun kävin niin elättelen täällä sellaista toivetta että tuo herra Hyttinen veisi mut vaikka sinne synttäripäivänä syömään, ja lähdettäisiin siitä sitten jatkamaan muualle, vinkvink!

Juteltiin myös Tomi Björckin kanssa lasten ruokailutavoista hetken aikaa, ja oli tosi mielenkiintoista kuulla mitä huippukokin omat lapset syövät. Kuulemma menee sekä nakkikastike että uudet maut joita hän tykkää testailla kotona ennen niiden tuomista ravintolan ruokalistalle. Mun mielestä se on huikeaa että lapset oppivat pienestä asti jo maistamaan paljon erilaisia ruokia, ja sitä toivon myös meidän lapsilta ja kovasti yritän tarjota mukavia ja erilaisia ruokailukokemuksia niin arjessa kuin juhlassakin.

Sake tastingin jälkeen suunnattiin Lönnrotinkadulle Amazed Gamesin järjestämään huikeaan room escape -peliin, jossa siis porukka suljetaan huoneeseen, josta on tunti aikaa yrittää päästä ulos. Mä olen halunnut jo pitkään päästä kokeilemaan tätä, ja voi vitsit että se oli hauskaa! Me jakauduttiin pienempiin viiden hengen porukoihin room escapea varten, ja pääsi ihan uudella tavalla tutustumaan kanssabloggaajiin kun ratkottiin yhdessä mysteerejä. Päästiin jopa lopulta ulos ennen tunnin loppua, ja vaikka peli oli tosi haastava niin me pystyttiin siihen! Oli kyllä ihan huippua, pakko mennä tuonne joskus uudestaan kun meillä jäi kaksi muuta huonetta vielä testaamatta.

Room Escapen jälkeen me kirjauduttiin Indigo Hoteliin sisään Korinnan kanssa ja nautittiin meidän ihanasta kasikerroksen tilavasta huoneesta. Sitten suunnattiin Indigo Hotelin alakerrassa sijaitsevan Bröd -ravintolan terassille nauttimaan vähän alkudrinkkejä ja höpöttelemään lisää. Syötiin vielä hyvä kolmen ruokalajin illallinen Brödissä, ja jatkettiin siitä Virgin Oil & Co-ravintolaan Elias Kaskisen levynjulkkarikeikalle vähän pienemmällä porukalla. Me innostuttiin vielä Korinnan ja Annikan kanssa jatkamaan iltaa Villissä Wäinössä tanssien, ennenkuin lähdettiin hotellille nukkumaan.

Oli kyllä ihan huippu päivä, törmäsin illalla moneen vanhaan tuttuun joita en ollut nähnyt vuosiin ja vaihdettiin kuulumisia. Ja oli myös tosi kivaa tutustua muihin bloggaajiin paremmin, osan kanssa ollaan tietysti tunnettu jo pitkään mutta etenkin se room escape oli helppo tapa tutustua niihin joiden kanssa ei aiemmin oltu vielä ehditty tutustumaan. Tietysti oli myös huippua höpöttää Korinnan kanssa hotellihuoneessa yömyöhään, ja se kun muutama teistä ihanista lukijoista tuli juttelemaan mun kanssa illan aikana!

Oli parasta nukkua hotellin megakorkeassa sängyssä ja herätä aamulla valmiiseen pöytään ihan kaikessa rauhassa. Heräsin kyllä silti jo ennen yhdeksää ihan pirteänä, ei sitä vaan enää osaa nukkua pitkään vaikka saisikin. Aamupalan jälkeen Otto haki mut kotiin ja vietettiin kiva sunnuntai yhdessä koko perhe.

Kiitos kaikille ihanille joiden kanssa sain viettää lauantaita ja sunnuntaiaamua, toivottavasti nähdään pian taas!