Moikka ja ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille! Meillä on ollut todella touhukas viikonloppu, lähinnä maalaten ja lasten kanssa touhuten. Olkkari on saanut uutta väriä, kuten myös lastenhuone, ja ruokapöytä sekät tuolit ovat vielä kesken. Eilen maalattiin olkkari valmiiksi ja lastenhuone puolivalmiiksi, ja tänään sitten viimeisteltiin lastenhuone ja aloiteltiin noiden kalusteiden käsittelyä. Vielä niissä riittää työsarkaa, mutta eiköhän tästä hyvä tule. Saatte lukea lisää myöhemmin projektista ja sen edistyksestä, kunhan saadaan kaikki valmiiksi.
Eilen lähdettiin käymään Itiksen lasten lauantaissa, ja lapset pääsivät tekemään virpomisvitsat sekä virpomaan itiksen virpomispolulle. Aivan loisto veto itikseltä, eli lapset saivat ilmaiseksi askarrella virpomisvitsoja, ja käydä eri liikkeissä virpomassa, ja palkkioksi sai tietenkin suklaamunia. Mä tykkään itiksen perhekeskeisestä meiningistä, se todella toimii ja meidän lapset tykkäävät ainakin kovasti.
Itiksen jälkeen tultiin kotiin ja siirreltiin tavaroita olkkarissa takaisin paikoilleen maalausurakan jälkeen, sekä vietettiin lasten kanssa leffailtaa. Oli ihana pitää pikkumuruja kainalossa ja vaan olla yhdessä.
Tänään ollaan vietetty palmusunnuntaita, ja lapset saivat vielä virpoa mulle ja Otolle aamulla, sekä pukeutua noidiksi. Lounaan jälkeen meillä oli käynyt pääsiäispupu piilottamassa vähän pääsiäismunia ympäri kämppää ja tytöt saivat niitä metsästää. Kaikki munat löytyivät ja neidit availivat niitä ja kasasivat pikkuleluja Oton kanssa riemusta kiljuen sillä aikaa kun mä maalasin lastenhuoneen seinää vielä toiseen kertaan. Kumpikin jaksoi syödä tasan yhden kindermunan ja loput laitettiin kaappiin odottamaan. Varmaan unohtuvat sinne, niin kävi viime vuonnakin.
Iltapäivällä huristeltiin vielä keskustaan syömään, valmiisen pöytään istuminen kyllä kelpasi todellakin viikonlopun urakoinnin jälkeen.
Meillä on tulossa aika touhukas viikkokin, kun töiden ja muiden menojen jälkeen torstaina ajetaan Ouluun pääsiäisen viettoon. Ihana nähdä sukulaisia, ja etenkin mun rakasta mummua, jonka takia me pääosin nyt tällainen lyhyt reissu tehdäänkin. Hän ei siis voi tällä hetkellä kovinkaan hyvin, mitään vaaraa ei ole mutta muistisairauden takia nyt alkavat olla viimeiset viikot tai kuukaudet kun mummu on vielä edes jotenkin oma itsensä. Inhottaa olla näin kaukana juuri nyt, mutta onneksi meillä on edes mahdollisuus mennä käymään. Mulla olisi niin paljon sanottavaa tästä, ja voin kertoa että tämän kevään tai oikeastaan kuluneen vuoden aikana on itketty niin monet itkut, mutta eipä se itku mitään auta. Pakko vaan ottaa kaikki irti niistä hyvistä hetkistä mitä on ja olla yhteydessä ja nähdä mahdollisimman paljon ja usein.
Hyvällä mielellä tässä kuitenkin ollaan, koska mä olen niin iloinen että mennään Ouluun, ja lapset ja Otto myös. Mulla on tulossa onneksi myös tosi kiva työviikko ennen matkaa, kun pääsen tapaamaan ihan mahtavia tyyppejä ja tekemään pari haastattelua. Jännää mutta mahtavaa!
Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille <3
Paljon tsemppiä mummusi takia! <3 En tietenkään osaa toisen puolesta tuntea, mut kuitenkin tiedän miltä tuntuu. Mulle mummu on tärkeintä elämässä, soitellaan joka päivä useampaan otteeseen ja pidetään muutenki paljon yhteyttä. Väkisin sitä miettii, et mitä sittenku ei ookkaan enää mummua..
Tärkeintä on nähdä niin paljon ku mahdollista kun se vielä onnistuu! 🙂
Iina, paljon jaksamista tuon mummosi tilanteen takia. Tiedän miltä tuntuu, oma mummini on kärsinyt Alzheimerista nyt useamman vuoden ja on ollut todella rankkaa katsella vierestä. Hyviäkin hetkiä onneksi on, mutta valitettavasti niitä huonoja on koko ajan enemmän. Ihanat muistot aiemmasta onneksi jäävät, vaikka kaikki muu muuttuisikin.
Miten selität lapsillesi mummusi tilanteen? Mummollani on Parkinsonin tauti ja tuntuu että 4v lapseni ns. pelkää häntä koska hän ei enää puhu, kävele, syö itse yms… Lapseni kysyy usein mikä mummolla ja paraneeko hän… Miten teillä?
Oon monta vuotta tehnyt töitä muistisairaiden ikääntyneiden kanssa ja tykkään työstä paljon. Mikään ei oo sen ihanempaa kun työstä saa kiitoksen sillä, kun saa halauksen tai vaikka ihana mummo kysyy, että ”voisitko tulla tähän viereen yöksi nukkumaan?”. Ja aina yhtä paljon ottaa korvaan, kun omaiset sanoo, että ”ei tämä meidän muistisairas mummo oo enää sama ihminen kun ennen”. Ai miksei muka olisi. Eihän kukaan sano esimerkiksi syöpääkään sairastavasta, että ei tämä oo enää sama ihminen. Vaikka tietysti on sitten mikä muistisairaus tahansa, niin se muuttaa ihmistä ja luonnetta, mutta silti se on se sama rakas mummo tai paappa. Ne samat ihanat muistot on jäljellä ja se aivan sama ihminen. Ja on ihana huomata, kuinka täysin muistamattoman ihmisen katse aivan kirkastuu, kun näkee omaisensa. Eli jossain sielä alitajunnassa on ne muistot ja ihmiset. Tsemppiä teidän perheelle ja muistakaa kohdata teidän mummu samana rakkaana kun aina ennenkin. 🙂
Mun mummo on sairastanu Alzheimerin tautia jo useamman vuoden. Asunut viimeiset 5 vuotta hoitokodissa, koska ei enää pärjännyt yksin kotona. Ikääkin löytyy jo 86 vuotta, mutta on suhteellisen hyvässä kunnossa jos ei liikkumista ja muistin huonoutta oteta huomioon. Enkä tiedä muistaako mummo mua, joskus varmaan muistaa ja joskus ei. Mun isää (omaa poikaansa) hän pitää useimmiten veljenään. Harvemmin tulee nähtyä, mutta kovasti aina tykkää jos mun 1v tyttö on mukana. Tapahtuu aina joku ihmepiristyminen kun on lapsia lähellä. Tsemppiä sinne ja hyvää Oulun reissua! 🙂
Tämä nyt ei liity aiheeseen ollenkaan, mutta minkä kokoinen olohuoneessa oleva mattonne on? 🙂 Haluaisin saman eri värisenä, mutta mietin onko se suurinkin koko liian pieni :/
Paljon voimia mummosi sairauden vuoksi. Oma pappani sairastui 6 vuotta sitten (2010 alkuvuodesta) Alzheimeriin ja menehtyi siihen 5,5 vuotta sitten (2010 loppuvuodesta), joten tiedän miten kammottava muistisairaus voi pahimmillaan olla. Tuntuu, että tuo hänen sairausaikansa olisi ollut aivan kuin vuosi sitten, ja edelleen tuntuu todella pahalta ja ikävä on suuri, mutta yhteiset muistot lämmittävät silti mieltä varmasti lopun elämää.
Voimia mummusi puolesta! Miksette lennä Ouluun? Minäkin asun etelässä ja sukua on paljon Oulun seudulla. Lentäen matka käy niin nopeasti ja hinnatkin ovat tosi edullisia. Autollakin on ajettu ja se vaatii kyllä pidemmän vierailun, että jaksaa kaiken sen istumisen
Itsellä ainakin on eri fiilis lentämisessä ja autolla ajamisessa. Kyllä muistan kun perheen kanssa lähdettiin nelistää esim etelään ja oli tosi vaikea keskustella matkan aikana, kun kaikki istu miten sattu. Autossa taas voi pitää taukoja, syödä sillon ku haluaa eikä vierustoveri kato vinoon jne! Kyllä mä ite autoa kannatan enemmän, kun lentämistä. Vihaan sitä että oon riippuvainen jostain toisesta ajallisesti 😀 autolla voi ajaa sillon kun haluaa, eikä siinä voi myöhästyä. Toisin kun jos menee lentsikalla/bussilla jne.
Ja tsemppiä Iina! Mä menetin famoni 2v sitten, en tosin muistisairaudelle. Onneksi hän asui samassa kaupungissa kuin minä sillon, kävin hänen luonaan aina kun mahdollista. Viimeisinä päivinään en tosin jostain syystä halunnut, kuulin vain vanhemmiltani siitä miten huonossa kunnossa oli ”yhtäkkiä” (välillä hyviä ja välillä huonoja kausia, minä näin ne hyvät), ei ollut edellisellä kerralla kun olin käynyt. Ja jotenkin säikähdin sitä, enkä halunnut nähdä sitä pahaa, mikä siellä oli. Joten jätin menemättä sen yhden ainoan kerran ja seuraavana päivänä hän menehtyi. En ole ikinä katunut mitään niin paljon, kuin sitä etten halunnut nähdä huonoa aikaa. Nyt viisaampana, en enää välttele sitä, jos tulee vastaan. Jokainen päivä on yhtä arvokas, oli se hyvä tai huono. Nauttikaa jokaisesta sekunnista, ne ovat todella arvokkaita <3
Ihan huikea meininki tässä blogissa!
-Isla
http://islakahdenkesken.blogspot.fi/2016/03/you-are-perfect.html
Ei liity nyt tähän asiaan ollenkaan, mut ootko lopettanu kokonaan kommentteihin vastaamisen? Oon huomannu viimeaikoina ettei vastauksia kuulu, ja sen huomaa itsestäkin ettei jaksa enää kommentoida, kun ei ole odotettavissa mitään takaisin. Tottakai ymmärrän että aina mieluummin uusi postaus kun vastaus kommentteihin, mut mietin vaan että kannattaako käydä vanhoissa postauksissa kurkkimassa ootko vastannut vai et 😀
En oo aikasemmin kommentoinu, mut nyt oli pakko kun aihe on niin iso osa omaakin elämääni. Eli mun mummi sairastu jo 5v sitten Alzheimeriin ja nää vuodet oon vierestä seurannu kuinka ihminen muuttuu ihan toiseksi persoonaksi. Se on hurjaa ja itsekin olen monet itkut itkenyt, mut pakko on vaan selvitä ja jatkaa elämää. On meillä edelleen ihanaa yhdessä, mut ei mummi oo enää sama mummi kuin hän joskus oli, ja se saa miettimään elämää ihan uudelta kantilta. Mut onneks rakkaus ei katoa mihinkään, vaikka mitä tapahtuis <3
Paljon jaksamista teille kaikille ja valoisaa kevättä!
PS. Sun blogi ja perhe on ihania <3
Minäkin tahdon lusikkani tähän soppaan työntää ja kertoa oman mammani tarinan. Hän sairastui 2000-luvun alussa alzheimeriin ja pikku hiljaa paheni. Vielä joskus 2010 paikkeilla hän muisti suunnilleen kaikki läheiset ihmiset, mutta ei siitä enää kovinkaan kauaa. Ja 2013 loppuvuodesta sai sydänkohtauksen ja siitä 4 päivän päästä pääsi pois täältä. Ehti juuri täyttää 85 vuotta kaksi päivää ennen kuolemaansa, muutama päivä ennen joulua.
Mutta tiedän siis tuskallisen hyvin, millaista se muistisairaan läheisenä oleminen on ja myös se, kun joutuu kestämään sen, kun oma äiti menettää äitinsä. (ilmeisesti hänkin on sinun äidinäiti?). Onneksi mun äiti on vanhustenhoitaja ja työskentelee nimenomaan muistisairaiden osastolla, niin hänellä tietoa ja taitoa aiheesta löytyi. Mutta silti se tapa miten hän oman äitinsä sairauteen suhtautui, oli aivan eri kuin töissä. Ja tietenkin, olihan se oma äiti.
Mutta niin, kun mamma sai sydänkohtauksen ja sitten äitini meni häntä katsomaan viimeisen kerran ennen kuolemaa, niin oli sellainen aika kaunis tilanne. Mamma ei siis muistanut oikeastaan ketään enää, nimet oli hukassa ja kaikki olivat ”joku helvi (???).” Mutta sitten silloin kun äiti oli hänen kanssaan, niin mamma oli puhunut, että hän menee Tampereelle. Monesti sanoi, että menee sinne. Äitini sitten kysyi, että no miksi sinne olet menossa, xxx ja xxx (tähän mamman kahden siskon nimet) katsomaanko? Ja mamma oli vähän äkäisestikin sanonut, että ”no kyllä kai minä nyt omat siskoni tunnen!”
Ne taisi olla viimeiset järkevät sanat mitä hän sanoi ja se oli oikeasti tosi kaunis hetki, koska hän muisti sisaruksensa.
Oho, tulipa pitkä jaarittelu. Mutta joka tapauksessa muistisairaudet on kamalia, mutta kyllä kaikesta selviää ja ne hyvät muistot silti pysyy aina. 🙂
Voi, kovasti tsemppiä mummun tilanteen kanssa <3 Itse olen nähnyt paljon muistisairautta hoitotyön kautta ja eihän se helppoa ole :/ Siinä tilanteessa läheiset ovat todella tärkeitä! Hyvä että koitatte parhaanne mukaan ottaa kaiken irti näistä jäljellä olevista arvokkaista hetkistä <3
Voi Iina! En ole tainnut kommentoida aiemmin, vaikka olen jonkin aikaa blogiasi lukenut. Teidän perhe vaikuttaa niin symppikseltä. Tää postaus kosketti mua(kin) kovasti, koska mun mummi nukkui viime viikonloppuna pois. Hän asuu myös kaukana pohjoisessa ja nähtiin harvoin, onneksi edellisestä kerrasta ei kuitenkaan ollut kovin kauaa. Hänellä oli myös paha muistisairaus, viimeisillä kerroilla hän ei enää tunnistanut minua eikä oikein muitakaan. Se on elämää, mutta niin kamalaa. Ihanaa reissua teille ja ottakaa kaikki irti <3
Ja mikään ei ole sitten hoitajana kamalampaa kuunneltavaa töissä kun se että omainen tulee kylään ja tenttaa heti ”muistatko mua, kai muistat mut. Tiedätkö kuka oon? Muistathan..”
Se on yks hailee välttämättä muistaako. Ja kyllä niitä katseita näkee kun mummo tai pappa ei todellakaan muista ja nolostuu tilanteesta kun aletaan oikein ääneen tuomaan esille muistisairautta.
Tärkeämpää on olla läsnä kohtaamisessa, jutella mukavia ja muistella mukavia mutta ei tentata että etkös muista.. se muisti kun on mitä on.
Dementiaosastolla työskennellessäni muistisairaat ovat aivan mahtavia ihmisiä ja persoonia. Ei sillä väliä muistaako missä on vessa tai mitä sillä ulosteella tehdään tai mitä se on, mutta ihan ihmisenä ihmisen heidät voi kohdata, jutella, koskettaa, vitsailla… arvostan!
Voimia se sairaus vaatii omaisille ja ikävä sairaushan se on..
Mutta ÄLKÄÄ hyvät läheiset menkö kysymään että ”terve! Tiedätkös ketä olemme. Kai sä nyt meidät tiedät” mummo vastaa: joo tottakai ja sitten omainen kysyy ”no mikäs minun nimi on”..