Tämä postaus on pyörinyt mulla luonnoksissa kuukausikaupalla, sillä olen halunnut kerätä rauhassa niitä vanhemmuuden tähtihetkiä, jolloin todella tiedät ja tunnet olevasi vanhempi. Vanhemmuus on äärettömien tunteiden summa, ja jokaiseen päivään mahtuu ainakin jonkinlainen tunteiden vuoristorata. Välillä se on lasten vuoristorata, välillä aikuisten, varmaa on vain se että yksikään päivä ei ole samanlainen.

1. Meillä ei ole ollut enää kahteen vuoteen vauvaa, mutta silti edelleenkin joka ikinen kerta kun menen suihkuun, kuulen vauvan itkua taustalla. Vaikka missään ei olisikaan itkevää vauvaa. Kai se suihku on aina kuulostanut ihan vauvan itkulta mutta vasta äitiyden myötä sen äänen on erottanut sieltä virtaavan veden liplatuksesta.

2. Vain toinen vanhempi ymmärtää, kun puhun sukkapiiloista. Eli niistä jo kerran tarhassa jalassa olleista sukista, jotka ovat täynnä epämääräistä pikkutavaraa paperisilpusta kindermunaleluihin ja barbien kenkiin, ja joita löytyy sängyn alta, kirjahyllyn takaa, sukkalaatikosta ja nukenvaunuista. Niitä sukkapiiloja, joita löytyy aina vielä se yksi siinä vaiheessa kun olet jo huokaissut helpotuksesta että koko huone on siivottu ja kaikki tavarat paikoillaan. ”Mut kun ne on niin kivoja säilytyspusseja” T. 3-vuotias

3. Vasta vanhemmuus saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä ettei ole muovaillut tarpeeksi muovailuvahalla, leikkinyt tarpeeksi barbeilla, rakentanut tarpeeksi isoa legotaloa tai lukenut tarpeeksi montaa kertaa sitä yhtä ja samaa Pikku Eetu -kirjaa.

4. Vasta vanhemmaksi tultuani olen oikeasti oppinut mitä huono omatunto tarkoittaa. Kyllä sitä joskus aiemminkin vähän kalvoi rintalastassa jos ei jaksanut nähdä kaveria tai jos oli pitämässä hauskaa vaikka olisi pitänyt tehdä läksyjä. Vanhempana huono omatunto saa kuitenkin aivan uuden merkityksen: se on asia joka kuuluu vähän jokaiseen päivään. Aina on huono omatunto jostain lapsiin liittyvästä, ja se huono omatunto on jotain syvempää ja raastavampaa.

5. Tiimalasinkääntäjä. Tiesittekö että se on maailman tärkein luottamustehtävä? En mäkään ennen. Vanhempana olen oppinut että Alias-peliä tai muuta tiimalasin sisältävää peliä pelatessa se kuka saa kääntää tiimalasia on verrattavissa lottovoittajaan. Ja se kuka ei saa kääntää tiimalasia, ilmaisee tyytymättömyytensä oikein kuuluvasti. Yhtä cooleja luottamustehtäviä ovat mm. hissin nappulan painaja (se on parempi joka saa tilata hissin kuin se joka ”vain” valkkaa kerroksen) sekä telkkarin avaaja.

6. Munavideot, luojalle kiitos niistä. Jos et tiedä mitä ovat munavideot, et ole luultavasti vanhempi tai sitten lapsesi on vielä alle 2-vuotias. Videot joissa avataan yllätysmunia ovat jokaisen lapsen suosikkeja, niissä on jotain sellaista mitä mä en ainakaan tajua mutta mitä lapset ympäri maailman rakastavat. Kaikki eivät tykkää samoista piirretyistä tai elokuvista, mutta munavideoista tykkää jokainen mukula.

7. Numero seitsemän on maaginen. Ensin siitä tulee kellonaika, johon et enää koskaan usko pääseväsi nukkuen heräämättä kertaakaan yön aikana. Sitten siitä tulee kellonaika, jonka nähdessäsi kiljut riemusta: ”ME NUKUTTIIN KOKO YÖ!”. Muutaman vuoden kuluttua huomaat että kello seitsemän on ja pysyy vaikka lapset ovat oppineet nukkumaan pidempään. Mikä pitkään nukkuminen? Missä? Ei meillä. Menitpä nukkumaan kymmeneltä illalla tai kolmelta yöllä, silmät aukeavat viimeistään seitsemältä.

8. Vaikka luulet että muistat lasten huvittavimmat kommellukset ikuisesti, olet väärässä. Kirjoita ne ylös, heti. Kun luet vauvakirjaa puolen vuoden jälkeen, saatat yllättyä. ”Ai sanoiko se oikeasti Puuha-Peteä Kuuka Kekeksi?”.

9. Meidät vanhemmat on suunniteltu niin että ne  kaikkein traumaattisimmat kokemukset unohtuvat ihan huolella. Ajan kuluessa niistä kuitenkin irtoaa yleensä suurin hupi. Älä siis lannistu kun lapsesi kakkaa niskakakat Citymarketin kassalla kurkku suorana huutaen, vaan poistu paikalta tyylikkäästi, kirjoita tapahtuma ylös vauvakirjaan ja naura kolmen vuoden kuluttua niin että kyyneleet valuvat ja poskiin sattuu. Lapsesi ei ehkä usko sinua kun kerrot, mutta viimeistään 30:n vuoden kuluttua voit sanoa ”mitä mä sanoin” kun lapsellasi on lapsia. Tai ainakin voit lohduttautua ajattelemalla näin.

10. Lapsille Sylkevä Kameli -pelin säännöt ja vanhemman työpuhelu ovat samanarvoisia. Kun ne säännöt tulevat mieleen ”JA sitten minä painan sitä nappia ja jos se on väärä niin sitten se kameli sylkee mun päälle mut jos se on oikee niin saan ottaa pullon!” niin ne on vaan saatava sanoa ääneen, ja vielä varmistettava että vanhempi on varmasti ymmärtänyt ne.

11. Valikoiva kuulo on ihan perusjuttuja. Kun juttelet kaverin kanssa puhelimessa henkilökohtaisia juttuja ja luulet lapsen värittävän keskittyneenä värityskirjaa, hän kysyy puhelun jälkeen erittäin henkilökohtaisia kysymyksiä joihin vastaaminen saa hien nousemaan otsalle.  Mutta kun muistutat muistuttaneesi jo kahteen kertaan oman huoneen siivouksesta tai iPadiajan loppumisesta, ovat korvat yllättäen olleet ihan hukassa.

12. Lapsen brutaali rehellisyys on toisaalta virkistävää, toisaalta masentavaa. ”Mummu, sä et kyllä yhtään osaa ajaa autoa.” aamuruuhkassa ei kirvoittanut kovin suurta hymyä äitini kasvoilta. Itse yritän vielä pysyä positiivisena kun kuopus toteaa mahani olevan ”ihan iso” ja ruoan olevan ”ei ihan minun makuuni”. ”Isi älä viitsi laulaa kun mun korvia alkaa särkeä” on jo aika paha. Toisaalta, kun lapsi sanoo rakastavansa, tykkäävänsä jostain ruuasta tai että vanhempi on maailman paras, siitä tietää että hän todella todella tarkoittaa sitä eikä käy mielessäkään kyseenalaistaa sitä.

13. Kiusalliset kysymykset ruuhkabussissa ovat tulleet tutuksi. Miten se ihmisen biologia alkaakin aina askarruttaa juuri julkisilla matkustettaessa? Ehkä se on se kun paikalla on erilaisia ihmisiä ja asiat alkavat mietityttämään mukulaa. Ei siinä muuta vikaa kuin hitsin kovat suorituspaineet omaa vastausta miettiessä kahdenkymmenen silmäparin tuijottaessa. Vanhemman paineensietokyky on varmasti ihan omaa luokkaansa muutaman vuoden vastailun jälkeen.

14. Kun lapsi opettelee elämäntaitoja, on rankkaa olla vaan hiljaa ja puuttumatta. Eihän se lapsi koskaan opi ottamaan itselleen juotavaa jos hänen ei anna yrittää. Siispä ole vaan kieli keskellä suuta ja hymyile kauniisti, kun lapsi ensin ottaa haarukan yltääkseen avaamaan hanan haarukalla, sitten toteaa ettei se onnistu, hakee tuolin ja raahaa sitä pitkin lattiaa, kiipeää tuolille, ottaa kaapista mukin ja pudottaa toisen samalla, ottaa mukin piripintaan täyteen vettä ja kaataa ne päälleen hörpätessään. Lopuksi hän vie paita märkänä hanaan koskeneen ja mahdollisesti lattiallekin tippuneen haarukan takaisin laatikkoon, ja katsoo kysyvänä ”Enkö osannutkin hienosti ottaa vettä?!”.

15. Varpaat naamalla onkin ihan kiva juttu. En olisi kuvitellut ennen vanhemmaksi tuloa että joskus haluaisin nuuskuttaa jonkun varpaita. Mutta totta se on. Aamulla kun herään siihen että kolmevuotiaan varpaat ovat mun naamalla ja hän tuhisee vieressäni minionia puristaen, ei eka ajatus todellakaan ole että hyi hitto vie ne varpaat pois. Vaan sitä vaan hymyilee tyytyväisen onnellisena kun on sellainen tuhiseva pikkukaveri siinä niin ja sillä on vielä niin söpöt varpaat, ihan kuin isällään mutta minikokoiset ja vähemmän karvaiset.

Näin meillä, miten teillä? Kuulostaako tutulta?