Huomisesta alkaen mä olen täysipäiväinen bloggaaja. Se tarkoittaa sitä, että mun työni Jevelolla ovat päättyneet. Puolitoista vuotta startup -yrityksessä opettivat mulle ihan hurjan paljon, ja olen niin onnellinen että viime vuonna uskalsin hypätä kohti tuntematonta ja kokeilla siipiäni siellä. Mun siivet kantoivat, yrityksen eivät, ja näin ollen mun ura Jevelolla päättyi. Yleensä kun joku kertoo tulleensa irtisanotuksi, ovat reaktiot myötätuntoisia ja toisen puolesta harmistuneita, mutta mä voin kertoa että kun kuulin tästä ensi kerran, mun itseni päällimmäinen tunne oli helpotus.

Ei siksi että työympäristössä olisi ollut vikaa tai työkavereissa tai itse työssä, ei ei ei. Mä rakastin meidän toimistoa, mulla oli mahtavia työkavereita ja työ opetti mulle ehkä jopa yhtä paljon mitä äitiys on tehnyt. Sain tehdä työtä jota rakastin ja jossa halusin jatkuvasti kehittyä ja tulla paremmaksi. Mutta siksi mä olin helpottunut, että mä olen vetänyt aivan jaksamiseni äärirajoilla viimeiset puolitoista vuotta. Mä olen painanut kaksitoistatuntisia päiviä, ensin tehnyt normityöpäivän toimistolla ja sitten jatkanut blogin parissa. Muistan teidänkin järkytyksen kun dokumentoin keväällä blogiini yhden työviikon jokaisen työtunnin ja -tehtävän. Mä tein ihan liikaa ja se on fakta. Kuka tietää mitä olisi tapahtunut jos olisin jatkanut toisetkin puolitoista vuotta samalla tyylillä.

Mä en ikinä olisi itse saanut tehtyä tätä päätöstä, vaikka joskus väsymystä ja stressiä itkeskellessäni haaveilinkin siitä että luopuisin toisesta rakastamastani työstä. En vaan koskaan olisi osannut päättää että kummasta, enkä olisi ollut niin rohkea että olisin itse jättänyt itse itseni vain yhden työn varaan. Nyt se päätös tehtiin mun puolesta, ja ainakin elämäni rennoimman kolmen viikon kesäloman jälkeen voin sanoa että tämä on tehnyt mulle niin hyvää kuin vain jokin voi tehdä. Ja täytyy myös olla onnellinen siitä että on ollut se toinenkin työ siinä taustalla kokoajan, ja taloudellisesti tilanne on turvattu vaikka toisesta työstä nyt luopuukin.

Mä en voi sanoin kuvailla mitä se ajatus merkitsee, että tulevana syksynäkin mulla on lasten mentyä nukkumaan aikaa esimerkiksi istua koko ilta joskus katsomassa Netflixiä. Ja että jaksan joskus mennä johonkin kiinnostavaan, illalla olevaan, blogitapahtumaan, kun tiedän että se ei ole poissa seuraavan illan töistä, vaan voin tehdä ne jo päivällä. Se tunne, että olen aina väärässä paikassa ja teen aina väärää asiaa, on poistunut. Mä voin keskittyä täysillä blogin tekemiseen silloin kun lapset ovat päivähoidossa, ja täysillä lapsiin silloin kun he ovat kotona. Ja täysillä Ottoon ja itseeni silloin kun lapset nukkuvat. Jollekin se voi kuulostaa ihan itsestäänselvyydeltä, arjen kolmijaolta kuinka elämän kuuluukin mennä. Mutta mä en ota sitä enää itsestäänselvyytenä, mulle se on luksusta josta en ole saanut nauttia pitkään aikaan.

En sano ettenkö hyppäisi riemusta kiljuen puikkoihin jos jostain putkahtaisi mielenkiintoinen työtarjous eteen. Mutta ainakin tällä hetkellä mulla ja meillä on paras näin. Mä halusin alkaa tehdä blogia ammattimaisesti jo puolitoista vuotta sitten kun Indiedaysille muutin. Olen tehnyt parhaani, mutta saatuani toisen työpaikan heti perään, on blogi ollut välillä retuperällä kun en ole ehtinyt tai jaksanut. Nyt vihdoin mä pääsen keskittymään tähän sillä energialla ja tarmolla jolla olen kokoajan halunnutkin, ja se ei tunnu ollenkaan huonolta. Nyt vihdoin mulla on aikaa kokeilla siipiäni siinä kaikessa mitä olen halunnut tehdä jo pitkään, ja se saa perhoset lepattamaan mun vatsassa ja hymyn kasvoille. Mä tiedän että tästä syksystä tulee siisti, ja mä toivon että te pysytte täällä mukana seuraamassa blogin uusia tuulia ja vanhoja suosikkeja. Mulla on mielessä tänne syksyksi kuulkaa vaikka ja mitä, niin mahtijuttuja tulossa!

Mä haluan vielä lopuksi kiittää mun mahtavia työkavereita kaikesta mitä sain kokea ja oppia teidän kanssa, ja toivon kaikkea hyvää kaikille jatkoon.

Ihanaa alkavaa elokuuta kaikille <3