Kirjoitin maanantaina siitä, miksi päätettiin järjestää Lapset päättää -päivä. Eilen koitti tuo päivä, joka tosin alkoi aika samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät lasten kesälomalla. Ensimmäisenä heräsi taapero, jonka kanssa käppäiltiin alakertaan, Hän söi puuroa, minä join kahvia, telkkarissa pyöri Pikkukakkonen. Kahdeksan jälkeen kuulin, kun ovi kävi ylhäällä. Esikoinen hilputteli nukkumahuoneesta tulevaan omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän tykkää olla siellä ihan omassa rauhassaan ja touhuilla omia juttujaan. Kymmenen minuutin päästä alakertaan tassuttelivat peräkanaa Otto ja meidän viisivee, unihiekkaa silmistä hieroen.

Ensimmäiseksi lapset päättivät, että he haluavat aamiaiseksi lettuja. ”Tavallisia vai banaanilettuja?” kysyin. ”Eiks banaaniletut oo terveellisempiä, me otetaan niitä! Ja kaveriksi Nutellaa ja banaania!”. Nutellan mukana meni terveellisyys, mutta lapset päättää. Paistoin banaanilettuja vaikka kuinka kauan, ja niistä tuli tosi hyviä ja pysyivät hienosti kasassa. Lettuihin käytettiin 2,5 banaania, 4 isoa kananmunaa ja 1 teelusikallinen vanilja-aromia. Paistoin letut rypsiöljyllä, joka toimii paljon paremmin kuin voi.

Aamiaisen jälkeen kysyttiin lapsilta, että mitäs he sitten haluavat tehdä. ”No me keskusteltiin, ja tultiin siihen tulokseen, että tänään olis tosi hyvä päivä mennä Hoploppiin, sinne uuteen. Niin pitääks meidän ottaa joku ruokalepo vai voidaanks me lähtee heti nyt sinne Hoploppii?”. Me katsahdettiin toisamme Oton kanssa, ja sanottiin suunnilleen kuorossa, että mennään vaan heti, koska lapset saa päättää, muuten oltaisiin todellakin otettu se pieni ruokalepo ensin, hah. Niin me hoidettiin siinä aamutoimet kiireen vilkkaa, ja oltiin Hoplopissa jo ennen yhtätoista koko konkkaronkka.

Isot tytöt katosivat kiipeilemään jo ennen kuin ehdittiin saada lukkokaappia kiinni, ja me tutkittiin sitten Oton ja taaperon kanssa, että mitä siellä ”uudessa” Hoplopissa sitten onkaan. Taapero oli ensin vähän hitaasti lämpeävä jättimäiselle sisäleikkipuistolle, mutta kun hän löysi ensimmäisen irtonaisen pallon ja lähti heittelemään sitä, hän innostui kaikesta muustakin. Pian hän jo hyppi trampoliinilla onnesta soikeana ”hyppää, hyppää, hyppää, huiiiii!”.

Isoja tyttöjä näki lähinnä silloin, kun he kävivät juomassa vettä. Laskettiin me muutaman kerran heidän kanssa isoista liukumäistä, katsottiin heidän tramppahyppyesityksiä ja ajeltiin mönkkäriradalla yhdessä, mutta muuten he katosivat omille teilleen koko ajan, ja bongasivat vielä tutun kaverin joka oli myös puistossa.

Oltiin puistossa yli kolme tuntia, sitten alkoi tulla ihan hillitön nälkä ja ennen kaikkea HIKI. Hiki nyt ei näillä säillä ole mitään uutta, mutta nälkään oli pakko tarttua, ettei alkanut heikottaa. Kysyttiin lapsilta mitä he haluavat syödä lounaaksi ja vähän oletin/toivoin että haluaisivat syödä helposti Hoplopissa, kun oli itsellä niin nälkä. He kuitenkin toivoivat kuulemma kanaa kermakastikkeessa ja riisiä, ja niin me lähdettiin Hoplopista saman rakennuksen Lidliin ostoksille. Lapset lastasivat kärryyn kanasuikaleita, ruokakermaa, tuorejuustoa, raejuustoa ja vihanneksia. ”Ja SAADAAKS ME NAKKICROISSANTTEJA ILTAPALAKS??” ”No saadaan tietysti, tänään on lapset päättää -päivä.”. Nakkicroissantteja ostettiin, ja söpöjä pikkueläinrahkoja, joita he myös halusivat, mutta joita en yleensä osta, koska niissä on paljon sokeria.

Automatkalla he jo kysyivät, että saavatko mennä siksi aikaa ulos kavereiden kanssa, kun me laitetaan ruokaa. Vastasivat itse omaan kysymykseensä, että ”saadaan mennä”. Ruuassa ei kauan kestänyt, ja he tulivatkin heti sisälle syömään kun kutsuttiin. Molemmat söivät kaksi annosta ruokaa, ja ilmoittivat sitten lähtevänsä takaisin ulos kavereiden kanssa leikkimään. Mun aavistukseni siitä, että tänään ei tehdä ollenkaan töitä meni siis ihan mönkään. Taapero veteli yli kolmen tunnin päiväunet Hoplopin jälkeen, ja heräsi vasta vähän ennen viittä, ja lapset olivat ulkona kavereiden kanssa neljä tuntia. Kerkesin siis hyvin tehdä töitä sillä välillä.

Kaikilla pihan samanikäisillä lapsilla on kotiintuloaika seitsemältä, ja vasta silloin meidänkin tyypit tulivat kotiin. Sitten he halusivat lähteä lähellä sijaitsevaan kiipeilypuistoon, jossa oltiin käyty kerran aiemmin. Mentiin kiipeilypuistoon vielä tunniksi leikkimään, ja lähdettiin kahdeksalta kotiin. Kiipeiltiin ja riehuttiin siellä koko perhe viimeisetkin energian rippeet, joita Hoplopin jälkeen löytyi. Lapset söivät puiston jälkeen onnesta soikeana iltapalaksi nakkicroissantit ja pikkurahkat (no taapero ei kyllä saanut rahkaa), ja halusivat sen jälkeen vielä pelata vähän aikaa korttia. Taapero sai katsoa yhden jakson Kaapoa, kun me pelattiin isojen tyttöjen kanssa Rodokselta ostetuilla pelikorteilla yksi erä seiskaa.

Sitten lapset halusivat kuulla oikein pitkän iltasadun, ja menivät puoli kymmeneltä  nukkumaan, ja nukahtivat samantien. Kysyin heiltä tänä aamuna, että mikä päivässä oli parasta. Kuulemma kaikki oli yhtä kivaa, Hoplop ja kavereiden kanssa oleminen. Oli kuulemma ihan helppoa päättää yhdessä, kun vaan keskusteli erilaisista vaihtoehdoista.

Täytyy sanoa, että nyt on pikkuisen haikea olo. Sitä aina ajattelee itse, että ei ole koskaan tarpeeksi läsnä lapsille, vaikka parhaansa yrittääkin. Siksi jotenkin myös oletin, että tottakai lapset päättää -päivänä he haluavat olla aamusta iltaan kylki kiinni kyljessä ja touhuta äidin ja isin kanssa kaikkea. Olin väärässä, ja riittämättömyyden tunne taitaa olla ihan turhaa. Meidän isot tytöt taitaa oikeasti jo olla aika isoja. Ja mä luulen, että he ovat tainneet saada ihan tarpeeksi meidän läsnäoloa ja huomiota. Ehkä sitä vaan haluaa tehdä itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan, faktahan on se, että heillä on jo ne ihan omat kaverit ja jutut. Kai se on vaan pakko myöntää, että aletaan olla siinä vaiheessa elämää, että äiti ja isi ei olekaan aina ne ykköset, vaan kaveritkin on. Se on samalla ihanaa ja hienoa, mutta myös ihan hemmetin haikeaa. Onneksi on tuo yksi taapero, joka pitää meille vielä seuraa, hah.

Vaikka vähän tuntui haikealta, tunsin myös suurta kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Meillä oli tosi kiva päivä, lapset eivät pyytäneet mitään kuuta taivaalta, vaan mukavan päivän ja sopivasti höpsötystä ja järkevämpiä juttuja. Koko päivänä he eivät tapelleet tai vääntäneet toistensa kanssa kertaakaan, vaan osasivat suunnitella yhdessä ja sovussa kivan päivän. Tämän kokemuksen perusteella voidaan järkätä näitä päiviä vaikka kerran kuussa, koska miksikäs ei.