Lapsen kehuminen

11.09.2019

Halusin ottaa esiin aiheen kasvatuksesta, joka on herättänyt viime aikoina itsessäni ajatuksia ja myös hyviä keskusteluita tuttujen vanhempien kanssa. Se aihe on lapsen kehuminen. Jotenkin tuntuu, että lapsen kehuminen on yksi niistä ratkaisevista asioista, joiden suhteen kasvatuksessa on mahdollisuus mokata pahasti. Siinä on niin monta eri osa-aluetta, jotka voivat mennä pieleen ja vaikuttaa lapsen itsetuntoon merkittävästi. Siksi mulla on hirveän kova tarve varmistaa, että teen siinä itse vanhempana parhaani.

Meille suomalaisille yleisesti kehuminen ei ainakaan aina ole ollut kovin helppoa, eikä liioin kehujen vastaanottaminenkaan. Olemme usein tottuneita kuittaamaan kehut huitaisemalla vähätellen kädellä ja sanomalla, että ”no äläs nyt!”. Meille ei ole luontaista huikata bussipysäkillä kanssamatkustajalle, että onpas sulla kivan näköinen huivi, vaikka ajattelisimmekin niin omassa päässämme. Ja ainakin vielä mun nuoruudessa, esimerkiksi kun koulusta saatiin todistus, enemmän kehuttiin siitä hyvästä todistuksesta, ei siitä kehityksestä ja työstä, jota sen eteen oli tehty.

Kehumisen sudenkuopat useamman lapsen kanssa

Kun meilläkin on lapsia kolme, mulle on todella tärkeää, että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti niin kehujen suhteen kuin kaikessa muussakin. Sisarusten epätasa-arvoinen kehuminen on yksi niistä sudenkuopista, joihin on helppo pudota, vaikka pyrkisinkin toimimaan vanhempana parhaan tietoni mukaan. Se voi tapahtua ihan huomaamattakin, että esimerkiksi kehuu aina yhtä lasta tietystä asiasta, eikä huomaa kehua muita siitä samasta, vaikka hekin olisivat siinä hyviä. Olen kuullut esimerkiksi, että yhtä tuttuani kehuttiin aina hyvästä koulumenestyksestä, mutta hänen sisarustaan ei koskaan. Sisarusta kehuttiin kyllä muista asioista, mutta ei koulumenestyksestä, vaikka hänenkin kouluarvosanat olivat hyviä (mutta eivät parhaita, kuten sisaruksella). Siitä jäi hänelle pysyvä trauma.

On myös mahdollista, että ei muista kehua esimerkiksi keskimmäistä lasta uusista taidoista ja niiden harjoittelusta yhtä paljon kuin esikoista.  Esikoisen kanssa uudet taidot tulevat ensimmäistä kertaa ja niitä odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta keskimmäisen kanssa ne ovat jo tuttu juttu vanhemmalle. Se on hyvin inhimillistä ja voi tapahtua täysin tiedostamatta, mikä tuntuu musta pelottavalta. Lapselle itselleen ne uudet taidot ovat ihan yhtä uusia ja hienoja asioita, oli hän sitten esikoinen, keskimmäinen tai kuopus. Minun vanhempana tulee muistaa se. En koskaan haluaisi, että lapsella on sellainen fiilis, että en ole yhtä ylpeä hänestä kuin sisaruksesta, tai että hänen saavutuksillaan ei ole yhtä paljon merkitystä kuin sisaruksen saavutuksilla.

Pyrin aina huomioimaan, että kehun lapsia tasapuolisesti heidän saavutuksistaan ja myös sinnikkäästä harjoittelusta ja kehityksestä. Pyrin olemaan vertailematta lapsia, heidän taitojaan tai kehitystahtiaan toisiinsa. Jokainen kehittyy omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. En halua nostaa ketään lapsista jalustalle, muiden yläpuolelle. Pyrin aina kannustamaan ja kehumaan paljon. Ja jos kehun yhtä hienosta suorituksesta, voin hyvin samalla miettiä, mistä voisin kehua sisaruksia myös. Sen ei tarvitse olla aina mikään iso juttu, pelkästään se riittää, että kehun vaikka siitä, miten hyvin lapsi muisti viedä astiat ruuan jälkeen tiskikoneeseen.

Lapsen mahdollisuuksien määritteleminen ja vähättely

Tästä ollaan myös muiden tuttujen vanhempien kanssa puhuttu paljon, lapsen mahdollisuuksien määrittelemisestä kehujen kautta (tai kehumattomuuden kautta). Kuinka syvälle se jääkään mieleen, kun sukulainen vaikka sanoo nähdessään lapsen kamppailevan kimurantin matikan tehtävän kanssa, että ”No meidän suku nyt vaan ei koskaan ole ollut hyvä matematiikassa”. Tai jos lapsi on sukunsa ensimmäinen, joka on ilman sen suurempaa harjoittelua jo taitava laulamaan, ja sitten häntä aletaan kehua tästä koko suvun kuullen, mutta samaan hengenvetoon aina muistutetaan, että yleensä meidän suvussa ei osata laulaa. Millaisen viestin tämä lähettääkään kaikille muille suvun lapsille. Heille voi syntyä sellainen fiilis, että se on jo sinetöity, tämä suku ei vaan osaa laulaa (vaikka oikeasti laulutaitoakin voi kehittää tosi paljon harjoittelemalla).

Olen karsinut omasta puheestani pois sellaiset lauseet, jotka niputtavat meidän suvun tai perheen taitoja yhteen. Vaikka kamppailin itse esimerkiksi kemian kanssa lukiossa (ja myös äitini), en sano lapsen kuullen, että meidän suvussa ei olla hyviä kemiassa. En halua luoda lapsille sellaista ennakkofiilistä, että he eivät voisi olla jossain asiassa hyviä, koska se asia ei kiinnostanut minua tai koska en  itse jaksanut tehdä sen eteen töitä. Tai vaikka en itse koe olevani mitenkään erityisen musikaalinen, en hämmästele ääneen sitä, miten minun lapseni voi osata laulaa puhtaasti ja kauniisti, kun minä en osaa.

Pyrin huomioimaan sen, että lapset, kuten me kaikki ihmiset, on yksilöitä, eikä sillä ole lapsen kehityksen kannalta mitään väliä mitä minä tai mun äitini teki tai ei tehnyt lukiossa. Enemmän merkitystä on sillä, että suhtaudun aiheeseen positiivisen uteliaasti ja kannustavasti ja kehun lasta työstä, jota hän tekee oppiakseen asian.

Vaivannäön kehuminen saavutusten sijaan

Myös se ahkera harjoittelu on hieno saavutus itsessään, vaikka se ei vielä olisi saanut aikaan suuria tuloksia. Pyrin huomioimaan pienenkin kehityksen, vaikka lapsi ei vielä olisi oppinut jotain asiaa täysin. Vaikka lapsi ei vielä jaksa lukea kokonaista kirjaa, voin kehua siitä, kuinka hän lukee hienosti sanoja kauppareissulla kylteistä.  Tai kun lapsi on lukenut yhtä ruotsinkielistä lausetta maitopurkista pitkään ja saa sen viimein luettua, voin sanoa: ”Huomasitko, miten hienosti tunnistit ja lausuit nuo sanat ja ymmärsit, mikä sana oli kyseessä, vaikka se kirjoitettiin eri tavalla kuin lausuttiin?”.

Haluan, että lapset oppivat huomaamaan, että harjoittelu ja vaivannäkö on hieno asia. Toivon, että he tietävät, miten paljon arvostan heidän tekemäänsä työtä, enkä pelkästään työn tulosta. On myös tärkeää, että kehun lapsia ikätason ja kehityksen mukaisesti.

Kehut unohtuvat kun lapsi mokaa

Sisarukset joskus kinastelevat ja joskus lapset mokaavat. Mun mielestä on ihan inhimillistä, että jos lapset esimerkiksi tappelevat jonain päivänä erityisen paljon toistensa kanssa, alkaa helpommin kiinnittää huomiota niihin negatiivisiin asioihin, eikä huomaa  niin helposti niitä positiivisia siinä sivussa. Sitä, että tappelun välissä lapsi auttoi sisarustaan hienosti jossain pelissä, tai muisti hyvin laittaa kaikki tavarat paikoilleen tullessaan ulkoa. Siitä voi syntyä helposti sellainen kierre, että huomioi vaan ne lapsen tekemät ikävät jutut, sitten lapsi huomaa, että ketään ei edes kiinnosta ne hyvät asiat joita hän teki ja sitten lapsi lakkaa tekemästä niitä hyviä asioita. Sitten vanhempi antaa entistä enemmän negatiivista huomiota ja kierre on valmis.

Välillä tätä on hankalaa muistaa sellaisina hetkinä, jos hermoja kiristää sisarusten tappelu. Mutta olen ainakin itse huomannut, että se hyvien asioiden huomioiminen (hankalinakin päivinä) saa paljon hyvää aikaan. Yritän parhaani mukaan huomata ne hyvät asiat silloinkin, kun niiden ympärillä on ollut kolme turhaa riitaa. Onneksi lasten kanssa tulee aina uusi päivä ja vanhempana voin pyytää lapsilta anteeksi ja kehua myöhemminkin, jos huomaan heidän tekemät hyvät asiat, vaikka aiemmin ne olisivat menneet tappelun lomassa ohi. Ja ainakin meidän lapset reagoivat käytöksellään positiivisesti heti, kun huomioin niitä hyviä asioita enemmän kuin negatiivisia.

Lapsen kehuminen toisille

Puhun meidän lapsista toisille kauniisti. Yritän myös kertoa heistä positiivisia ja kivoja asioita toisille heidän kuullen. Sen oikein huomaa, miten lapselle tulee tyytyväinen ilme kasvoille, kun hän leikin lomassa kuulee, miten äiti kehui jotain hänen tekemää asiaa toiselle aikuiselle. Vältän myös vähättelyä ja lapsista negatiivisista asioista puhumista toisille (varsinkin heidän kuullen). Tottakai itsekin joskus tulee avauduttua vaikka kaverille siitä, miten lapset vetkuttelivat aamulla ja hoitoon lähtö oli yksi farssi, mutta en tee sitä lasten kuullen. Lapsi saattaa kuulla vain osan keskustelusta ja hänelle voi jäädä vaikka mitä ihme mielikuvia itsestään, joista hän ei välttämättä sitten osaa kysyä vanhemmalta.

Haluan, että meidän perheessä kehuminen on helppoa ja tosi normaali osa arkea. Haluan, että meillä huomataan pienetkin hyvät asiat ja annetaan runsaasti positiivista palautetta. Uskon, että lasta ei voi kehua liikaa, mutta toki voi kehua vääristä asioista tai väärin perustein. Haluan kehua aina aidosti, eli en kehu olemattomista taidoista tai saavutuksista. Kehun lapsia myös kehumisesta. Kun he huomaavat vaikka sisaruksen tekemän hienon piirustuksen, kehun siitä, miten hienosti he antoivat positiivista palautetta. Näin he ehkä haluavat antaa sitä jatkossakin.

Nämä ajatukset postauksessa perustuvat omiin ajatuksiini ja kokemuksiini omien lasten kanssa, sekä keskusteluihin joidenkin tuttujen vanhempien kanssa. En siis todellakaan ole mikään ammattilainen, mutta toivon, että näillä ajatuksilla voisin itse edistää terveen itsetunnon kehittymistä juuri meidän lapsille.

Musta olisi tosi mielenkiintoista kuulla millainen suhtautuminen teillä on kehuihin omasta lapsuudesta, tai miten kehutte omia lapsianne tai muita tuttuja lapsia? Millaisia ajatuksia aihe herättää?  


11 Responses to “Lapsen kehuminen”

  1. Avatar Nimetön sanoo:

    Toit paljon hyviä pointteja esille!
    Lapsihan ei ole kopio vanhemmista, vaan niiden yhteinen ”muunnos”, joten vaikkei kumpikaan vanhemmista osaisi jotain, niin lapsi voi silti olla siinä asiassa tosi hyvä.

    Esimerkiksi meidän lapsuuden perheessä ei kummatkaan vanhemmista ole kouluttautunut mitenkään, mutta meitä lapsia silti aina kannustettiin hankkimaan koulutus ja meidän taitoihin luotettiin. Ja kun kannustusta saatiin, me lapset luotimme omiin taitoihimme ja valmistuimme korkeakouluista. Siitäkin huolimatta, että vanhemmilla ei ollut mitään kokemusta asiasta.

    Liiallisesta kehumisesta en pidä. Jos lapsi osaa ihan normaalin tavallisen asian omassa ikäluokassaan, en siitä kehu. Ei minua äitinäkään kehuta miten hienosti osaan täyttää tiskikoneen.

    Lapsen piirustus voi olla hieno ja jos se sitä on oikeasti, niin kehun kyllä. Jos lapsi taas tuo näytille selkeästi hutiloiden tehdyn työn ja kalastelee vaan kehuja, niin pyydän yrittämään vähän paremmin uudelleen. En siis halua kehua vain kehumisen vuoksi, vaan jos asialle on oikeasti syytä.

    Ja siis lastamme kyllä kehutaan uusista taidoista, hyvin tehdyistä jutuista yms., mutta ei ns. itsestäänselvyyksistä.

  2. Avatar Aura sanoo:

    Meillä kehutaan lapsia ehkä vähän liikaakin :D Ei toki kehuta niistä kaikista itsestään selvimmistä asioista, mutta esimerkiksi tuetaan kehumalla lapsen oppimista. Meillä esikoinen harjoittelee käymään pöntöllä potan sijasta ja joka kerran, nähdessämme hänet pöntöllä kehutaan. Meistä on miehen kanssa tärkeää, että lapsi tuntee itsensä hyväksi. Halutaan levittää hyvää heidän ympärilleen, sillä meistä ei kumpikaan saanut sitä omilta vanhemmilta. Meillä mennään vähän sillä ajatuksella, että koskaan ei oo liikaa kehua, mutta itsestäänselvyydet ovat itsestäänselvyyksiä. Kuten, jos lapsi on osannut 2v viikata omat pyykkinsä ei häntä tarvitse siitä kehua joka kerta. Toki joskus tulee sanottua esim. ”oletpa hienosti laittanut vaatteet.” Meillä kehutaan myös virheistä antamalla kehitysneuvoja kuten ”teit tämän nyt vähän hassusti, mitä jos tekisit sen näin”.

  3. Avatar E sanoo:

    Tosi tärkeä aihe ja hyviä ajatuksia! Itse varhaiskasvatuksen opettajana haluan kiinnittää huomiota lisäksi siihen, ettei lasta kehuta vain teoista, vaan myös siitä, miten hän on ihana ja tärkeä ja arvokas sellaisenaan kuin on. Myös lapsen vahvuuksien (esim. kärsivällisyys, rehellisyys, ystävällisyys) sanoittaminen arjen tilanteissa on mielestäni erityisen tärkeää. Jos kehuu lasta pelkistä teoista, lapselle voi ehkä tulla sellainen käsitys, että vain hyvät teot tekevät hänestä ”hyvän”. Toki mieluummin kehuu pelkästään teoista kuin ei ollenkaan.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Tämä oli tosi hyvä kommentti ja olen ihan samaa mieltä! :) Kehuminenkin on niin laaja aihe, että vaikka yritin kirjoittaa ”kaikesta mahdollisesta” niin näinkin tärkeä asia unohtui tekstistä kokonaan. Hyvä että lisäsit ja kiitos hurjasti! :)

  4. Avatar S sanoo:

    Kiva teksti tärkeästä aiheesta! Todella hyviä pointteja, mutta yhdestä olen hieman eri mieltä ja ajattelin tuoda toista näkökulmaa. Nimittäin tuo sisarusten kehuminen samoista asioista. Mieluummin pyrin opettamaan lapsille, että me olemme kaikki erilaisia ja kaikilta löytyy ne omat vahvuudet ja siksi vertailu muihin on turhaa. Kehun lapsia yksilöllisesti heidän vahvuuksiensa ja onnistumisiensa perusteella, mutta etenkin niiden heikompien puolien kehityksestä kehun vuolaasti. Mielestäni kehun pitää aina olla aito, eikä puoliväkisin keksitty, sillä lapsikin sen kyllä tajuaa ja kehut menettävät merkitystään. Jos toista kehutaan hyvästä koulumenestyksestä, voi toiselle ihan hyvin sanoa, että onneksi kaikilla ei tarvitse olla samanlaiset numerot ja hän taas on onnistunut kouluvuoden aikana olemaan todella hyvä kaveri muille ja luonut hauskoilla jutuillaan luokkaan mukavaa ilmapiiriä, jossa kaikki viihtyvät. Hänellä on siis hyvät ihmissuhdetaidot ja loistava huumorintaju, jotka korvaavat enemmän kuin hyvin huonommat arvosanat. Toki silti kannustaisin koulutyöhön ja parhaansa yrittämiseen, mutta korostaisin, että ne numerot eivät meitä määrittele millään tavalla ja jokaisella on ne omat vahvuutensa, joita käyttämällä pystyy mihin vaan.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos paljon <3 Tottakai kaikki on erilaisia, mutta mä ajattelen tuosta juuri niin, että ei ole meidän vanhempien tehtävä määritellä mitä ne lapsen vahvuudet ovat. Koulumenestykseenkin vaikuttaa niin moni asia ja jos vanhempi heti lähtee sanomaan, että "no, kaikkien ei tarvitse olla niin hyviä koulussa vaan sinä olet hyvä muissa asioissa", tulee vanhempi siinä samalla määritelleeksi lapsen taitoja. Oikeastihan kyse on voinut olla vaikka luokkailmapiiristä ja toisenlaisessa luokassa lapsi olisi voinut saada vaikka sisarusta paremmat numerot (ei aina, mutta sekin on vaihtoehto). Mä en ajattele, että numerot määrittävät ketään millään tavalla, mutta en myöskään halua itse määritellä, että kuka lapsista on hyvä koulussa ja kuka hyvä jossain muussa. Uskon, että kaikkia taitoja voi harjoitella ja kehittyä niissä hyväksi, jos haluaa ja sitä tuetaan.

      • Avatar Maamii sanoo:

        Jos lapsi saa esim. jatkuvasti heikkoja arvosanoja tietystä aineesta, ei toki kenenkään ole syytä sanoa, että lapsi on huono tai ettei voi kehittyä, mutta ei tällaisessa tilanteessa ole myöskään syytä kehua. Mielestäni lapsen kanssa voi realistisesti miettiä sitä, missä hänen vahvuutensa ovat ja mitkä asiat vaativat sinnikkäämpää harjoittelua – eihän tämä ole lapsen ominaisuuksien määrittelyä vanhemman toimesta vaan niiden tiedostamista ja huomioimista. Lapsen on myös hyvä oppia se, että kaikessa ei voi olla paras, joskin niissä heikommissakin asioissa voi harjoittelemalla kehittyä ja tässä lasta tulee tukea. Mutta kokonaisuutena olen aivan samaa mieltä, että kehuminen hyvästä niin lapsille kuin aikuistenkin kesken. 😊

  5. Avatar Maria sanoo:

    Suosittelen lukemaan Liisa Keltikangas-Järvisen Hyvä itsetunto -kirjan. Kirja käsittelee myös mm. kehumisen merkitystä lapsen itsetunnon kehityksen kannalta. Yhtenä sudenkuoppana kehumisen suhteen voi olla se, että ajan kanssa lapsen itsetunto kehittyy vain kehujen kautta ja hyvät suoritukset määrittelevät sen kuinka hyvänä hän pitää itseään. Tärkeämpää olisi muistaa kehua lasta siitä, että hän on ihana ja täydellinen juuri sellaisenaan, omana itsenään, ei sen takia, että hän sai matikankokeesta numeroksi 10.

    • Iina Hyttinen Iina Hyttinen sanoo:

      Kiitos kirjavinkistä, se on varmasti tosi hyvä <3 Ja tuo on tärkeä asia! Meillä sanotaan lapsille n. miljoona kertaa päivässä, että he ovat ihania ja tärkeitä ja rakastetaan heitä ihan muuten vaan, joten jotenkin en osannut ottaa sitä tähän postaukseen mukaan, vaikka kehumiseenhan se liittyy ihan samalla tavalla kuin suorituksista kehuminenkin. Hienoa, että tämä on tuotu kommenteissa esiin ja toivottavasti mahdollisimman moni lukee nämä! :)

  6. Avatar Siiri sanoo:

    Jäin miettimään tuota että lapselle ei saisi sanoa että osaatpa laulaa tms. vaikka äiti ei niin miksi se olisi niin vahingollista? Itse oon kyllä kehunu lasta usein että vau, osaat tuollaista mitä äiti ei kyllä osaa.

  7. Avatar Sus sanoo:

    Hieno kirjoitus! Tosi tärkeä asia, hyvä että jaat tietoa ja muistutat. Kiitos <3

Kommentoi