Minun kymmenes äitienpäivä ja fiiliksiä äitiydestä juuri nyt

10.05.2020

Tänään on minun kymmenes äitienpäivä, jos raskausajan äitienpäiväkin lasketaan. Ja lasketaanhan se, kun olen silloin kirjoittanut jo tänne blogiinkin äitienpäivästä. No okei en laske sitä siksi, vaan siksi, että olinhan silloin kuitenkin jo matkalla äidiksi. Vatsassani kasvoi meidän esikoinen. Ensimmäisenä äitienpäivänäni hän oli ehkä jonkin pienen hedelmän kokoinen, mutta jo suuri osa meidän elämää. Hänen ansiostaan olin onnistunut ottamaan elämälle ihan uuden suunnan, mitä en vielä muutama kuukausi aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. 

Kuuntelin tällä viikolla lenkkeillessäni Olohuone-podcastin jaksoa epäsuosituista mielipiteistä, jossa Janne ja Valtteri keskustelivat mm. nuorena äidiksi tulemisesta. Muistaakseni Janne Naakka puhui hyvin siitä, että monelle voi käydä myös niin, että jos saa nuorena lapsen, niin sen myötä saa oman elämänsä järjestykseen ja tavallaan löytää sen, mitä haluaa elämältä. Mulle kävi juuri niin. Äitiys antoi mulle jonkin järkevän tarkoituksen elämässä, joka sai mut punnitsemaan tarkkaan sitä, mitä muuta elämältä haluan ja tekemään töitä sen eteen. 

Koen olevani paljon muutakin äiti, ensisijaisesti olen ihan vaan minä. Mutta äitiyttä on kiittäminen paljosta siitä, mitä muuta tänä päivänä olen ja teen. Äitiys auttoi mua löytämään itseni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. 

Joka vuosi äitiys muuttuu ja yksi kenties vaikeimpia ikinä tekemiäni päätöksiä näin vanhempana oli juuri tämä meidän asunnon etsintä -prosessi. Miten kovasti otinkaan paineita siitä, että löydämme koko meidän perheelle parhaan ratkaisun. Reilua kuukautta muuton jälkeen voin tyytyväisenä taputtaa itseäni (ja Ottoa) olalle, että onnistuimme ja teimme hyvän ratkaisun, johon kaikki ovat tyytyväisiä. 

Silloin etsintä-aikana koin kuitenkin suurta epävarmuutta siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikeinta vanhemmuudessa mulle on aina ollut suurien, muidenkin elämää koskevien päätösten tekeminen. Yhä edelleen tuntuu niin hurjalta, että mä olen se äiti, se turvallinen vanhempi, jonka pitää tehdä koko perheen elämää koskevia päätöksiä. Minä, joka en joskus ennen osannut päättää edes kahden hoitoaineen väliltä kaupassa, vaan saatoin ihmetellä siellä ties kuinka pitkään. Miten mulla voikaan olla niin suuri vastuu! 

Mutta olen ylpeä siitä, että olen oppinut. Vaikka edelleen harkitsen todella tarkkaan vaihtoehtoja ja mietin kaikilta kannoilta, kykenen tekemään isojakin päätöksiä. Ja ei siitä harkitsemisesta haittaa ole, kunhan ei harkitse liian pitkään, ettei tilaisuus mene ohi. Tällä kertaa onneksi ei mennyt. Päätöksentekokyky on ehkä suurimpia asioita, joita vanhemmuus on pakottanut mut oppimaan. 

Jotain sen sijaan vanhemmuudessa on, jota mun ei ole tarvinnut opetella sekuntiakaan. Se on rakkaus. Joka ikinen päivä mä pysähdyn miettimään, miten käsittämättömän paljon mä rakastan mun lapsia. Kun he menevät nukkumaan, me monesti vielä Oton kanssa muistellaan jotain hauskaa juttua, jonka joku heistä oli sanonut tai tehnyt päivän aikana, tai myhäillään yhdessä, kuinka ihanat ja rakkaat lapset meillä on. Toki joskus on niitäkin iltoja, kun huokaistaan raukeana, että ah, vihdoinkin hetken rauha ja hiljaisuus. Mutta enemmän me vaan myhäillään onnesta.

Äitiys on mun kaikkein suurin ja mahtavin vastuu. On niin palkitsevaa seurata sitä, kun lapset kasvavat ja oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuksen kohteitaan. Kun mä kuuntelen meidän lasten keskustelua keskenään tai luen heidän kirjoittamia tarinoita, mä vaan aina ekana mietin, että he ovat maailman siisteimpiä tyyppejä. On ihanaa, että heidän ajatuksistaan on nähtävissä ne arvot, jotka meillä kotona on. 

Juuri ne ajatukset ja asiat, jotka olen toivonut heidän omaksuvan, ovat heillä niin vahvoina siellä, että meinaan pakahtua ylpeydestä. Vaikka tiedän, että elämässä voi tulla esiin vaiheita (teini-ikä), kun vanhempien arvot ovat viimeinen asia, joka lapsia kiinnostaa, olen kiitollinen siitä, että ne asiat ovat siellä juuri nyt. Ja omasta kokemuksesta olen melko varma, että vaikka me kohdattaisiin joskus aivan hirveä teinivaihe (tai kolme), ne tärkeimmät asiat luultavasti pysyvät siellä jossain taustalla ajatuksissa ja kantavat lopulta pitkälle elämässä.

Vaikka takana on jo pian yhdeksän vuotta äitiyttä, olen vasta aivan äitiyden alkumetreillä. Tästähän se seikkailu vasta alkaa! Joka päivä saan tutustua paremmin meidän lapsiin ja se tuntuu aina yhtä upealta. Mä toivon, että myös seuraavina kymmenenä äitienpäivänä voin olla kiitollinen niistä asioista, joista olen kiitollinen juuri nyt.

Lasten valtavan suuresta pyyteettömästä rakkaudesta. Niistä aamuista, kun joku muksuista tepsuttelee meidän huoneeseen ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Siitä tikahduttavasta naurusta, joka heistä kaikista kolmesta lähtee joskus yhtäaikaa. Niistä lämpimistä ja rutistavista haleista, joita saan. Keskusteluista, jotka loksauttavat mun leuan lattiaan ja saavat epäilemään, että lapseni on lukenut enemmän kuin minä. Niistä hetkistä, kun saan seurata vierestä, kuinka lapsi oivaltaa jotain uutta ja merkittävää. Siitä, kun lapsi uskoutuu minulle tärkeästä asiasta, jota on miettinyt. Kaikista niistä tunteista, joita lapset uskaltavat näyttää. 

Kiitos, että saan olla äiti <3 

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalle rakkaalle Anne-äidilleni, jolle saan olla kiitollinen niin paljosta<3


2 Responses to “Minun kymmenes äitienpäivä ja fiiliksiä äitiydestä juuri nyt”

  1. Avatar Sandra sanoo:

    Aivan upea kirjoitus! Osaat niin taitavasti tuoda tunteesi esille tekstien avulla. Kiitos! ❤️

  2. Avatar Kaakaliini sanoo:

    Itse ostaisin siromman sohvan ja laittaisin sen vastapäätä telkkaria. Sitten joku kiva nojatuoli ikkunan nurkkaan ja joku iso viherkasvi ikkunalle. Näin sitä voisi nojatuolista/sohvalta ihailla maisemia. Nyt olohuoneesta tulee kyllä se vaikitelma, että huonekalut siroteltu vain seinien vierelle. Isossa sohvassa on se huonopuoli, että sen paikkaa on hankala vaihtaa.

Kommentoi