Tänään yhdeksän vuotta äitinä

20.09.2020

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?


4 Responses to “Tänään yhdeksän vuotta äitinä”

  1. Kaisu sanoo:

    Meilläkin jäi salkkareiden katsominen siihen kun lapsi syntyi 😀 johtuu varmaan siitä, kun salkkarit tulee just lapsen iltapuuhien aikaan

  2. Annika sanoo:

    Olipa ihanan lämminhenkinen postaus, mielenkiintoista lukea tällaista pohdintaa sun kokemuksista äitinä. 🙂 Ja kivoja kuvia lapsista ja sinusta. Paljon onnea vielä esikoiselle!

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.