Tänään yhdeksän vuotta äitinä

20.09.2020

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?


29 vuotta tänään

18.09.2020

Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3